Jotain hyvää miinanraivauksessa tavalliseen varusmiespalvelukseen verrattuna kuitenkin oli. Normaalin päivärahan lisäksi maksettiin vaararahaa ja miinarahaa. – Jokaisesta miinasta, joka löydettiin, saatiin 1 000 markkaa. Se jaettiin koko osaston kesken, että siitä tuli muutama markka joka miehelle, Leskinen selittää. Vaararahan suuruus puolestaan riippui siitä, kuinka vaarallinen miinakenttä oli. Vaararahaa maksettiin niiltä päiviltä, kun oltiin raivaustöissä. – Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä. Tavallinen vaararaha oli 200 markkaa.


 

 

 

Sotavuosien jälkeen nuoret varusmiehet raivasivat Suomenlahden miinoista – Erkki Leskinen tienasi pukurahat, moni menetti henkensä

 

Toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahti oli täynnä merimiinoja. Miinanraivaajia muistetaan maanantaina Turussa osana Merivoimien 100-vuotisjuhlia.

 

merivoimat
Laivue merellä.
Suomenlahden miinanraivaukseen osallistui toisen maailmansodan jälkeen 200 alusta vuosittain.SA-kuva
 

Tammikuussa 1947 Turussa asunut Erkki Leskinen lähti suorittamaan varusmiespalvelustaan. Leskinen määrättiin laivastoon, ja jäiden lähdettyä raivaamaan miinoja Suomenlahdelta.

Leskisen palvelupaikka oli tykkivene Karjala. Häneltä, sen enempää kuin muitakaan varusmiehiltä, ei kysytty halukkuutta miinanraivaukseen. Määräys mikä määräys.

– Ei sitä kukaan kysynyt, että haluaako vai ei, Leskinen muistelee.

Työn vaarallisuudestakaan ei nuorilla miehillä oikein ollut käsitystä.

– Ei me sitä sen enempää ajateltu, että se olisi ollut vaarallista, nykyään Naantalissa asuva 91-vuotias Erkki Leskinen kertoo.

Erkki Leskinen on valittu paljastamaan maanantaina 9. heinäkuuta Miinanraivaajien muistomerkki Turussa Aurajoen rannalla. Seremonia on osa Merivoimien 100-vuotisjuhlallisuuksia.

 

Vihollinen vaani pinnan alla

Toisen maailmansodan jäljilta Suomenlahti oli täynnä merimiinoja. Niitä oli arviolta 60 000. Niiden raivauksen hoitivat pääasiassa nuoret varusmiehet. Monet heistä eivät olleet koskaan ennen edes nähneet merta.

 

Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin.

Johanna Pakola

Urakka kesti viisi vuotta, kesästä 1945 vuoteen 1950.

– Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut turkulainen tietokirjailija Johanna Pakola.

Pakolan teos on nimeltään Varusmiehet miinasodassa – merimiinojen raivaus 1945–1950. Hän vertaa varusmiesten tilannetta sotatilaan, jossa vihollinen vaanii pinnan alla.

– Se oli yksi maailman laajimpia miinanraivausoperaatioita, mitä on koskaan toteutettu, Pakola sanoo.

 

Raivaaja Kuhan kannella ollutta Madsen-tykkiä käytettiin miinojen upottamisessa. Kuva kirjasta Varusmiehet
 miinasodassa..
Varusmiehiä miinanraivaaja Kuhan kannella.Johanna Pakolan kirja: Varusmiehet miinasodassa

Neuvostoliitto vei laivat

Suomenlahden miinanraivauksessa kuoli noin kolmekymmentä raivaajaa. Heistä kymmenkunta oli varusmiehiä.

Miinanraivaajien kalusto oli surkeaa. Syynä epämääräiseen miinanraivauskalustoon oli Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset.

– Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta sotasaaliiksi lähes kaikki järkevät alukset, Pakola sanoo.

Niinpä miinanraivaukseen jouduttiin haalimaan siviilialuksia ympäri Suomen. Sisä-Suomen järvialueilta raivauksiin osallistui esimerkiksi runsaasti hinaajia.

Hinaaja
 Karvio miinakenttien keskellä.
Miinanraivaukseen osallistui muun muassa hinaaja Karvio.Johanna Pakolan kokoelma

Miinanraivauksessa aluksia piti olla paljon. Tästäkin piti Neuvostoliitto ja liittoutuneiden valvontakomissio huolen.

– Suomella piti olla vuosittain miinanraivauksessa 200 alusta ja 2 000 miestä. Ja ensimmäiseksi raivattiin ne väylät, jotka olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, Pakola sanoo.

Varusmiehet joutuivat miinanraivauspuuhiin, sillä sodan jälkeen puolustuvoimien miehistöä kotiutettiin. Käytännössä ainoaksi mahdollisuudeksi jäi valjastaa tehtävään varusmiehiä.

Pahimmalta vältyttiin

Tykkivene Karjalan kotisatama oli Turun Pansiossa, mutta Leskisen kesä ja syksy menivät pääosin Suomenlahdella miinoja raivatessa. Päivät etsittiin miinoja, ja yöt vietettiin usein laivassa jonkun saaren kupeessa suojassa.

Yksi vaarallisimmista tilanteista on jäänyt syvästi mieleen. Päivällä miinoja raivatessa yksi miinoista oli tartunut kiinni raivauskalustoon kenenkään huomaamatta.

– Ilmeisesti sitä oli raahattu laivan perässä koko päivän. Se huomattiin vasta illalla, kun laiva pysähtyi ja miina pullahti pintaan, Leskinen kertoo.

Tämän jälkeen miina hinattiin takaisin ulapalle ja upotettiin. Läheltä piti tilanne oli ainoa Leskisen kohdalle osunut.

Miinalaiva Ruotsinsalmi raivaustehtävissä.
Miinalaiva Ruotsinsalmi raivaustehtävissä.SA-kuva

Miinoja raivattiin neljällä tavalla

Erkki Leskisen mukaan miinojen raivaaminen oli periaatteessa yksinkertaista puuhaa. Miinanraivausaluksilla ajettiin pitkin merta ja etsittiin miinoja.

Aluksista roikkui mereen vaijereita, joissa oli leikkurit. Ne katkaisivat pinnan alla olevien miinojen kiinnitysvaijerit, jolloin miinat pulpahtivat pintaan.

Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan.

Erkki Leskinen

Miinojen tuhoamisessa oli käytössä neljä tapaa. Ampuminen, purkaminen, räjäyttäminen, upottaminen tai näiden yhdistelmät. Tykkivene Karjalassa käytettiin 20 millimetrin Madsen-tykkiä, jolla oli tarkoitus räjäyttää miinat ampumalla niitä.

– Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan.

Vaararahaa ja miinarahaa

Monet miinanraivaukseen osallistuneet varusmiehet olivat kotoisin Turun seudulta. Niin Erkki Leskinenkin, joka tosin oli syntynyt Karjalan kannaksella Uudellakirkolla. Sieltä perhe lähti evakkoon Turkuun vuonna 1944.

Leskinen muistelee, että hänen aikanaan olisi ollut seitsemän raivausosastoa, jotka ajoivat ympäri Suomenlahtea. Käytössä olivat sekä neuvostoliittolaisten että suomalaisten miinakartat, joiden ansiosta miinakentät olivat tiedossa.

Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä, tavallinen vaararaha oli 200 markkaa.

Erkki Leskinen

Jotain hyvää miinanraivauksessa tavalliseen varusmiespalvelukseen verrattuna kuitenkin oli. Normaalin päivärahan lisäksi maksettiin vaararahaa ja miinarahaa.

– Jokaisesta miinasta, joka löydettiin, saatiin 1 000 markkaa. Se jaettiin koko osaston kesken, että siitä tuli muutama markka joka miehelle, Leskinen selittää.

Vaararahan suuruus puolestaan riippui siitä, kuinka vaarallinen miinakenttä oli. Vaararahaa maksettiin niiltä päiviltä, kun oltiin raivaustöissä.

– Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä. Tavallinen vaararaha oli 200 markkaa.

Vaararaha maksettiin varusmiehille palvelusajan päätyttyä. Kun Erkki Leskinen lähti siviiliin, hän sai syksyllä 1947 käteensä 40 000 markkaa. Nykyrahassa se olisi noin 2400 euroa.

– Olihan se siihen aikaan iso raha. Ostin niillä rahoille itselleni puvun, se maksoi 10 000 markkaa.

 

Haapasaaren laituri oli usein raivaajalaivueiden tukikohtana.
Miinanraivaajien tukikohtana oli usein Haapasaaren satama.Johanna Pakolan kokoelma
 

Laivojen parissa koko elämä

Sodan jälkeen Erkki Leskinen opiskeli laivanrakennusinsinööriksi. Suurimman osan työurastaan hän työskenteli Turussa Chrichton-Vulcanilla, josta myöhemmin tuli Wärtsilän Turun-telakka.

Kiinnostava yksityiskohta on, että tykkivene Karjala, jossa Leskinen varusmiehenä raivasi miinoja, oli rakennettu juuri Chrichtonin telakalla Turussa vuonna 1918. Laiva romutettiin Saksassa vuonna 1953.

Erkki Leskinen jäi eläkkeelle vuonna 1992. Työuransa jälkeen hän on toiminut Turun Miinanraivaajakillassa. Tällä hetkellä hän on killan varapuheenjohtaja. Jäseniä on yli kuusikymmentä.

 

Killan tehtävänä on miinanraivaajaveteraanien tukeminen ja perinnön ylläpito. Yksi osa tätä on Miinanraivaajien muistomerkin huominen paljastustilaisuus. Aiemmin muistomerkki oli Korppolaismäen Lyhytpuistossa, mutta se haluttiin arvokkaammalle paikalle Forum Marinumin ja Suomen Joutsenen lähelle.

Erkki Leskinen suhtautuu kunniatehtäväänsä seremoniassa miinanraivaajan tyyneydellä.

– Täytyy kai täältä saaresta sinne tulla, kun on pyydetty, Leskinen kertoo kesäpaikastaan Turun saaristosta.

 


 

Tammisaaren punavankien joukkohauta oli pitkään unohduksissa. Hautapaikka oli hoitamatta 1950-luvulle saakka, jolloin paikalle pystytettiin muistomerkki. Sen laajennuksen paljastustilaisuuteen vuonna 1988 osallistui muun muassa silloinen presidentti Mauno Koivisto.


 

 

Tammisaaressa muistettiin sisällissotaa

Suomen suurimman joukkohaudan

muistomerkillä

 

Muistoseminaariin osallistui 700 ilmoittautunutta.

 

Suomen sisällissota
Tie Tammisaareen -100-vuotismuistotapahtuma Suomen
 suurimman joukkohaudan hautamuistomerkillä Tammisaaressa.
Tie Tammisaareen -100-vuotismuistotapahtuma Suomen suurimman joukkohaudan hautamuistomerkillä Tammisaaressa.Lina Enlund / Lehtikuva
 

Sisällissodan uhreja muistettiin lauantaina Suomen suurimman joukkohaudan muistomerkillä Tammisaaressa.

 

Emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen piti puheen satavuotismuistotapahtumassa. Muistotilaisuuden jälkeen Dragsvikin varuskunnassa järjestettiin vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä seminaari.

Seminaarissa puhuivat kirjailija Sirpa Kähkönen, historioitsija ja kirjailija Sture Lindholm, kapteeniluutnantti ja kirjailija Timo Laurila sekä oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Seminaarin oli ilmoittautunut 700 osallistujaa.

Tammisaaren vankileirin vangeista noin kolmannes kuoli nälkään ja tauteihin. Kuolleita kirjattiin vuoden 1918 kesä-joulukuun aikana melkein 3 000.

 

*Tammisaaren punavankien joukkohauta oli pitkään unohduksissa. Hautapaikka oli hoitamatta 1950-luvulle saakka, jolloin paikalle pystytettiin muistomerkki. Sen laajennuksen paljastustilaisuuteen vuonna 1988 osallistui muun muassa silloinen presidentti Mauno Koivisto.*

Tätä pidettiin merkittävänä, sillä ensimmäistä kertaa Suomen historiassa presidentti ja Puolustusvoimain komentaja osallistuivat punaisten hautapaikan tilaisuuteen. Haudassa olevat vainajat siunattiin vuonna 1993.

 


 

Vuoteen 1978 saakka Suomen virallinen lippu oli vaakunallinen lippu. Kansa oli kuitenkin alkanut käyttää ilman vaakunaa olevaa siniristilippua, koska lipun keskellä ollut leijonavaakuna oli tehnyt siitä hankalan käyttää esimerkiksi postikorteissa tai julisteissa. Siksi vaakunaton lippu päätettiin ottaa vuonna 1978 Suomen viralliseksi lipuksi eli kansallislipuksi. Vaakunan sisältävä valtiolippu liehuu edelleen valtion virallisten rakennusten edustalla. Kun tasavallan presidentti saapuu paikalle, on sille olemassa vielä oma lippunsa.


 

 

Tätä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin:

kautta aikain ensimmäinen Suomen lippu

nousi salkoon

 

Suomen ensimmäisen lipun tarkka kopio liehuu nyt Etelä-Karjalan museon pihalla Lappeenrannassa.

 

Suomen lippu
Kimmo Kiljunen pitelee ensimmäistä Suomen lippua
Suomen ensimmäinen valtiolippu nousi muutama päivä sitten ensimmäisen kerran salkoon sitten vuoden 1920. Lippua pitelee lippunäyttelyn kuraattori Kimmo Kiljunen.Mikko Savolainen / Yle

28.5.1918 oli Suomen eduskunnassa erikoinen hetki.

Iltaistunnossaan eduskunta hyväksyi Suomelle virallisen valtiolipun. Sen jälkeen istunto keskeytettiin, ja kansanedustajat kiiruhtivat ulos vetämään uuden lipun sekä eduskuntatalon että säätytalon salkoihin. Tuolloin eduskunta vielä kokoontui Helsingin Kluuvissa sijainneessa Heimolan talossa.

 

Ensimmäinen vuonna 1918 käyttöön otettu Suomen lippu näyttää äkkivilkaisulta aika tutulta. Tutun siniristin keskellä on punakeltainen leijona. Kuitenkin leijonan päällä oleva kruunu on nykyistä isompi, ja se ulottuu korkeammalle kuin tällä hetkellä käytössä olevassa valtiolipussa. Nykyään valtiolipun keskellä oleva leijona on neliön muotoisen reunuksen sisällä.

 

Vuoden 1918 Suomen lipun keskellä ollut leijona oli tuolloin käytössä ollut Suomen vaakuna, ja se sijoitettiin sellaisenaan Suomen lipun ristin keskelle. Leijonan päällä oleva kruunu on Venäjän suuriruhtinaskunnan kruunu.

– Suomen senaatti pohti kruunuasiaa kokouksessaan 6.6.1918, mutta päätyi pitämään kruunun leijonan päällä. Taustalla oli se ajatus, että Suomesta pyritään tekemään kuningaskunta, kertoo Suomen lippuihin perehtynyt, Haminan Lippumaailman toiminnanjohtaja valtiotieteiden tohtori Kimmo Kiljunen.

 

Vuoden 1918 Suomen lippu
Tämä lippu oli käytössä Suomessa puolitoista vuotta. Lippu on saatu näyttelyyn lainaksi Jyväskylän yliopiston museosta.Petri Kivimäki / Yle

 

Vuonna 1919 Suomi sai perustuslakinsa, Suomesta oli päätetty tehdä tasavalta ja ensimmäiseksi presidentiksi oli valittu hyvin suomenmielinen K. J. Ståhlberg.

– Ståhlberg oli tietysti sitä mieltä, että siitä kruunusta on päästävä eroon, kertoo Kiljunen.

Niinpä eduskunta teki 12.2.1920 päätöksen, että suuriruhtinaan kruunu poistetaan leijonan päältä ja tilalle tulee pienempi kruunu. Uusi neliön muotoinen vaakuna tulisi jatkossa olemaan myös Suomen lipun keskellä.

 

Historiallinen lippu salkoon

Suomen ensimmäinen lippu oli käytössä vain puolitoista vuotta.

Kun Etelä-Karjalan museossa huhtikuun lopulla avautui Suomen lipun historiasta kertova näyttely, teetettiin näyttelyä varten tarkka kopio alkuperäisestä ensimmäisestä lipusta. Se nousi avajaispäivänä Etelä-Karjalan museon salkoon ja liehuu siellä syksyyn saakka.

Tällainen lippu ei ole ollut salossa sitten vuoden 1920.

 

Vuoden 1918 lippu salossa
Vuoden 1918 Suomen lippu liehuu koko kesän Etelä-Karjalan museon edustalla Lappeenrannan Linnoituksessa.Petri Kivimäki / Yle

 

Talvisota yhdisti myös lippukansan

Suomen lippu ei alkuvuosina saanut suurta suosiota.Ennen sisällissotaa Suomelle oli tulossa lippu,jossa punaisella pohjalla oli keltainen risti. Se olisi siis ollut samanvärinen kuin Suomen vaakuna ja noudatteli värinsä puolesta jo ilmeisesti 1500-luvulta alkanutta Kustaa Vaasan aikaista perinnettä.

Kun sisällissota päättyi valkoisten voittoon, ei eduskunta enää voinut hyväksyä punakeltaista lippua.

 

– Punainen pohja piti saada pois, koska se oli punakapinan merkki. Valkoinen taas on valkoisten voiton lippu, kertoo Kiljunen.

Kimmo Kiljusen mukaan Suomalaisuuden liitto ja muut tahot tekivät kovasti töitä, että siniristilippu tulisi tunnetuksi ja koko kansan hyväksymäksi lipuksi.

1920- ja 1930-luvuilla monet työväenyhdistykset jättivät salon mieluummin tyhjäksi kuin olisivat vetäneet sinne siniristilipun. Suojeluskuntalaiset vedättivät pakolla esimerkiksi vappupäivänä Suomen liput salkoihin.

– Suomen sinivalkoinen lippu oli hyvin kiistanalainen koko 1920- ja 1930-luvun. Vasta talvisota yhdisti tässä suomalaiset, kertoo Kimmo Kiljunen.

 

Lasse Viren ympärille kääritty Suomen lippu
Näyttelyssä on esillä Kari Vehviläisen itse tekemä lippu, jota hän kantoi Lasse Virenen edessä Münchenin olympialaisissa vuonna 1972. Lippu on saatu näyttelyyn Suomen urheilumuseosta.Petri Kivimäki / YLe

 

Siniristilipusta virallinen vuonna 1978

Kun senaatti 6.6.1918 hyväksyi lippulain, hyväksyi se itse asiassa Suomelle kolme lippua. Ensimmäinen niistä on siniristinen leijonalippu suuriruhtinaan kruunulla. Toinen on sotalippu, joka on samanlainen, mutta siinä on laidassa kielekkeet.

– Kolmas eduskunnan hyväksymä lippu oli merenkulku- ja kauppalippu. Siinä ei siniristin keskellä ole vaakunaa.

 

– Se on kielekkeinen leijonalippu, jonka yläkulmassa on vapaudenristi. Puolustusvoimien lipussa on vaakuna keskellä, mutta siinä on kielekkeet.

Suomen lipun tarina on esillä Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa 30.9.2018 saakka. Esillä on lippuja ja vaakunoita lukuisista suomalaisista museosta ja yksityisistä kokoelmista

 


 

– Lista on puutteellinen. Todennäköisesti kaatuneita ulkomaalaisia on ollut 500–600, Leitzinger sanoo ja kertoo omassa tutkimuksessaan päätyneensä jo 441 nimeen. Asian arkaluonteisuus on yksi syy virallisten tietojen puutteellisuuteen. Sunnuntaisuomalaisen mukaan etenkin neuvostoliittolaisia ja virolaisia kaatui Suomen riveissä enemmän kuin virallisiin tietoihin kirjattiin. Asiasta vaiettiin, sillä Suomen sotiin osallistuneita ulkomaalaisia uhkasi rangaistus.

 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kättelee Suomen puolesta taistelleita virolaisveteraaneja Tallinnassa muistomerkillä. LEHTIKUVA / HEIKKI SAUKKOMAA

Sunnuntaisuomalainen: Suomen puolesta

taisteli enemmän ulkomaalaisia kuin

tiedetään

 

 

Viralliset tiedot sodissa menehtyneistä ulkomaalaisista on laskettu alakanttiin.

 

Maahanmuuttoviraston tutkija Antero Leitzingerin tutkimusten mukaan Suomen itsenäisyyden puolesta taisteli ja kaatui enemmän maahanmuuttajia kuin tähän asti on tiedetty. Pelkästään kaatuneita ulkomaalaisia oli hänen mukaansa lähes kaksinkertainen määrä virallisiin lukuihin verrattuna, kertoo Sunnuntaisuomalainen.

Toisen maailmansodan aikaan Suomessa arvoidaan asuneen 7 000–14 000 ulkomaalaista, joista suurin oli Neuvostoliiton tai Baltian maiden kansalaisia.

– Maahanmuuttajia on ollut Suomessa kauan, ja heidän merkityksensä kaikilla aloilla on suurempi kuin ajatellaan. Tämä koskee myös sotaa, Leitzinger sanoo Sunnuntaisuomalaiselle.

Talvisotaan ja jatkosotaa osallistui 17 000–18 000 muun muassa Ruotsista, Virosta ja Tanskasta tullutta vapaaehtoista. Suomessa vakituisesti asuneiden ulkomaalaisten osallistumisesta sotiin kuitenkin tiedetään vähän.

Kansallisarkiston sotasurmatietokannan mukaan Suomen sodissa 1939–1945 kaatui 367 ulkomaiden kansalaista. Tutkijan mukaan lukumäärä on laskettu alakanttiin.

– Ruotsalaisista vapaaehtoisista kyllä puhuttiin mutta neuvostoliittolaisista ei. Heitä uhkasi palautus rajan taakse. Liikkui huhuja, että sotaan osallistuneet poimitaan Viipurissa junasta ja teloitetaan tai lähetetään Siperiaan, Leitzinger kertoo Sunnuntaisuomalaiselle.

 


 

Päämaihinnousupaikaksi päätettiin Suomen paras talvisatama, Hanko. Suomen valtionpäämies, senaattori P.E. Svinhufvud jopa antoi von der Goltzin sotaväelle samat oikeudet kuin senaatin eli Mannerheimin joukoilla oli. Näin Goltz sai vapaat kädet edetä haluamallaan tavalla, ratkaisuistaan Vaasan valkoiselle armeijalle kertomatta. Niinpä saksalaisten suunnitelmat ja saavutukset tulivat Mannerheimin tietoon vasta päivien kuluttua.

 

Rüdiger von der Goltz (keskellä) Suomessa 1918. Wikimedia Commons
 
 
 

Itsenäistyikö Suomi oikeasti vasta

joulukuussa 1918?

 

Helsingin saksalainen vapauttaja saattoi olla luomassa Suomesta saksalaista kuningaskuntaa.

 

Carl Gustaf Emil Mannerheimin muistelmista saa sen käsityksen, että valkoisten ja Mannerheimin apuna etelärannikollamme oli jokin saksalainen joukko-osasto. Kyllä, mutta Mannerheim antaa ymmärtää, että hän ”käski” kenraali Rüdiger von der Goltzindivisioonan miehittää Helsinki, kun todellisuudessa saksalaiset tekivät mitä itse viisaaksi katsoivat.

 

Saksalaiset nousivat maihin ensin Ahvenanmaalle, sitten Hankoon, Helsinkiin ja Loviisaan. Saksan sotilasjohto oli kuitenkin ovela. Päävoimien maihinnousupaikaksi kaavaillut Rauma tai Pori olivat hämäystä, koska sinne menemällä Goltzin joukko olisi ymmärretty vain osaksi valkoista armeijaa. Saksalaisten tulo oli Mannerheimille kauhistus ja tämä uhkasi erota, mutta nöyrtyi pakon edessä.

***

Päämaihinnousupaikaksi päätettiin Suomen paras talvisatama, Hanko. Suomen valtionpäämies, senaattori P.E. Svinhufvud jopa antoi von der Goltzin sotaväelle samat oikeudet kuin senaatin eli Mannerheimin joukoilla oli. Näin Goltz sai vapaat kädet edetä haluamallaan tavalla, ratkaisuistaan Vaasan valkoiselle armeijalle kertomatta. Niinpä saksalaisten suunnitelmat ja saavutukset tulivat Mannerheimin tietoon vasta päivien kuluttua.

***

 

Valkoiset, saksalaiset, punaiset – kaikki toistensa vastakohtia

Haastaja Saksasta 1918 kuvaa havainnollisesti, kuinka erilaisia nuo kaksi punaisia vastaan taistelevaa joukkoa olivat. Jääkäreitä lukuun ottamatta valkoiset olivat suurelta osin puutteellisesti koulutettuja kostonhaluisia kansalaisia. Vuoden 1918 kauhistuttavien uhrilukujen suuruus aiheutui juuri tuosta suomalaisten keskinäisestä raakuudesta. Saksalaiset mielsivät itsensä paikoin ulkopuolisiksi, vaikka Goltzin joukkojen tarkoitus oli toki turvata Suomen senaatin valta-asema ja varmistaa Saksan omat valtapoliittiset tavoitteet.

 

Touko Perko korostaa saksalaisten taitoja preussilaisella kurilla, joka ei sallinut yksilökeskeistä toimintamoraalia. Kyse oli eliittijoukoista. Saksalaisten synneiksi voidaan lukea vain murto-osa niistä raakuuksista, joihin punaisia vastaan taistelleet joukot kaiken kaikkiaan syyllistyivät. Myös Mannerheimin päiväkäsky 23.2.1918 (”jokainen jolta – kun tämä kuulutus on luettu maan kirkoissa – löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai joka tavataan armeijan selkäpuolelta, ammutaan paikalla”), antoi luvan äkkipikaistuksissa suoritetuille teloituksille, joita ei jälkikäteen tutkittu.

 

Punakapinalliset vetosivat aluksi useaan otteeseen saksalaisiin, koska eivätkä halunneet lukea itseään saksalaisten vihollisiksi. Punaisten kohtalo oli kuitenkin sinetöity: liittoutuminen Leninin vallankumouksellisten kanssa ja sieltä aseiden vastaanotto olivat kirjaimellisesti punainen vaate. Saksalaiset suoriutuivat taisteluistaan jopa harmittavan tehokkaasti. Mannerheim ei heitä juuri kiitellyt.

 

Suomi itsenäistyi vasta vuoden joulukuussa 1918?

Kun taistelut Suomessa päättyivät punaisten täydelliseen tappioon, saksalaiset asettuivat tänne kuin viihtyäkseen pitempäänkin. Saksan häviö 1. maailmansodassa ja keisarikunnan hajoaminen  vaikuttivat Suomen tulevaisuuteen, kuningaskuntahanke haudattiin ja saksalaisten läsnäolo sai äkkilopun.

Touko Perko on sitä mieltä, suomalainen historian kirjoitus on vähätellyt saksalaisten ansioita vuonna 1918 ja myönteisiä vaikutuksia elämällemme jatkossa. Punakapinaa ja toisaalta molemminpuolisia raakuuksia ankarasti arvostellut Väinö Tanner oli maltillisuutensa ansiosta von der Goltzin mieleen.

Herrojen keskinäinen luottamus vaikutti suuresti siihen, että sosiaalidemokraatit pääsivät vaikuttamaan maan asioihin ällistyttävän nopeasti. Vaikka puolueen lähteminen punaisten vallankaappaukseen oli sille itselleen ja koko Suomelle kauhistuttava rikos, jo seuraavana vuonna sosialidemokraatit osallistuivat eduskuntavaaleihin. Seitsemän vuoden kuluttua puolueen oli mahdollista muodostaa hallitus. Suomi antoi sosialidemokraattien parlamentarismia kunnioittaneille nopeasti anteeksi.

 

Goltz ja Mannerheim loikkasivat syrjään

Jo vuonna 1919 Suomessa järjestettiin presidentinvaalit. Siinä olivat vastakkain voittonsa lumoissa röyhistelleiden valkoisten militantti-ikoni Mannerheim sekä lainoppinut ja parlamentaarikko K.J. Ståhlberg. Ståhlbergin voitto varmisti, ettei Suomesta tullut sotilasjohtoista. Näin Mannerheim koki itsensä hävinneeksi ja tarpeettomaksi astuakseen myöhemmin uudelleen hänelle aika oudon isänmaansa palvelukseen.

Into hyökätä tai tukea sotatoimia Itä-Karjalassa alkoi laantua, joskin valkoisen Suomen viha vielä 1920-luvulla oli niin rajua, että sisäministerinä toiminut Heikki Ritavuorimurhattiin. Sisällissodan voittaneista osa halusi jatkaa sotaa, ja uhriksi joutui Ritavuori, joka kielsi virallisen Suomen osallistumisen retkiin.

Paradoksaalista oli, että saksalaisten tilalle tulivat vielä Englannin ilmavoimat, jotka perustivat lentotukikohdan Koiviston niemelle käydäkseen lyhyen sodan bolsevikkien hallussa ollutta Kronstadtia vastaan. Goltz puolestaan jatkoi uraansa Baltiassa taistellen Venäjän vallankumouksellisia vastaan, mistä hän ei saavuttanut samanlaista kunniaa ja arvostusta kuin Suomessa.

”Vapauttajakreivi” von der Goltz oli varsinkin helsinkiläisten keskuudessa erittäin pidetty, jopa arvostetumpi kuin Mannerheim. Siinä missä Mannerheim nimitti Goltzia ”poliittiseksi kenraaliksi” – jollainen hän itsekin oli – siinä Goltz puolestaan piikitteli Mannerheimia koreilevasti pukeutuneeksi ”operettikenraaliksi”.

Sotilaina niin Goltz kuin Mannerheim ansaitsevat kiitoksen ja kunnian, mutta muistettava on niitä poliittisen elämän vaikuttajia, jotka halusivat Suomen pysyvän kansanvaltaisen itsenäisyyden tiellä. He uskalsivat kuitenkin antaa toimintavallan sotilaille, jotka eivät monasti ole osanneet arvostaa parlamentarismia.

Touko Perko: Haastaja Saksasta 1918, von der Goltz ja Mannerheim. Docendo 2018.

 


 

 


Gustaf Mannerheim 1918.

”Leninin roistot ja kurjat kätyrit” – tästä on

nyt 100 vuotta

 

Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim luki historiallisen päiväkäskyn 23.2.1918.

Perjantaina tulee kuluneeksi tasan sata vuotta hallituksen joukkojen ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin antamasta tunnetusta päiväkäskystä vuoden 1918 sodassa. Tuolloin, helmikuussa sata vuotta sitten, punakaartit hallitsivat eteläistä Suomea.

 

Mannerheim luki myöhemmin miekkavalaksi kutsutun päiväkäskyn senaatin johtamille Suomen virallisille joukoille saavuttuaan Pohjanmaalta Antrean asemalle 23. helmikuuta 1918.

 

Puhe kuului seuraavasti:

Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille.
Saapuessani Karjalan rintamalle tervehdin urhoollisia karjalaisia, jotka niin miehuullisesti ovat taistelleet Leninin roistoja ja heidän kurjia kätyreitään vastaan, miehiä vastaan, jotka Kainin merkki otsalla hyökkäävät omien veljiensä kimppuun.


Leninin hallitus, joka toisella kädellä lupasi Suomelle itsenäisyyden, on toisella lähettänyt sotaväkensä ja huligaaninsa valloittamaan, niinkuin hän itse on ilmoittanut, Suomen takaisin ja kukistamaan meikäläisen punakaartin avulla Suomen nuoren vapauden vereen.
Yhtä petollisesti ja katalasti hän koettaa nyt, kun tuntee voimamme kasvavan, ostaa kansaamme ja hieroo sen takia kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten heille Vienan Karjalan, jota hänen punainen armeijansa hävittää ja ryöstää. Me tunnemme hänen lupauksiensa arvon ja olemme kyllin vahvat vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa.

Meidän ei tarvitse ottaa armonlahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennenkuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.
Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen.

Jatkosodan alussa 10. heinäkuuta 1941 sotamarsalkka palasi teemaan niin sanotussa miekantuppikäskyssä. Siinä hän totesi Vienan ja Aunuksen odottaneen lupauksen täyttymistä 23 vuotta, ja Suomen Karjalan autiona odottaneen aamun sarastusta kunniakkaan talvisodan jälkeen puolitoista vuotta:

Suokoon kansojen kohtaloa ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.

Miekan voi katsoa tulleen laitetuksi tuppeen viimeistään jouluna 1991. Tuolloin Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

 


 

Kalle Matsisen kehittelemä 1918-lautapeli kerää parhaillaan joukkorahoitusta. Peli aiotaan julkaista toukokuun puolivälissä. VANHAN lautapelin jälkeen on aika levittää pöydälle nykyaikaisempi versio. Aihe on sama, vuoden 1918 sota Suomessa. Pelin nimi on ytimekkäästi 1918. Kalle Matsinen keksi idean peliin vuonna 2011. Hän törmäsi Espanjan sisällissotaa käsittelevään lautapeliin ja ajatteli, että tällaisen voisi tehdä Suomestakin. 1918-peliä on kehittänyt pieni ydinjoukko. Pelille kerätään parhaillaan rahoitusta Mesenaatti-palvelussa. Suunnitelma on, että se julkaistaan toukokuussa.

 

 
Sunnuntai
 
 

Vuonna 1918 saattoi ostaa joululahjaksi

Suomen sisällissotaa käsittelevän lautapelin

ja siinä valkoiset eivät aina voita – tällainen

on peli, jossa runoillaan vakavista asioista

 

Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -peliä voi kokeilla Tampereella. Tänä vuonna sisällissodasta on tulossa uusia lautapelejä.

 


Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -peli on esillä museokeskus Vapriikissa Tampereella. Pelinappulat ja noppa eivät ole alkuperäiset.
NOPPA näyttää kuusi. Se tarkoittaa sitä, että punaiset voittavat valkoiset Lappeenrannassa.

Seuraavaksi punaisten neljän pelimerkin tykistö voisi edetä vaikka Kouvolaan. Nyt pitää kuitenkin miettiä strategiaa. Kouvolan jälkeen tuleva Kymin silta on punaisille paha paikka. Säännöissä lukee: Kymin silta tärkeä on punaisille pitää, kulkutiehän siitä käypi kohden suurta itää. Mutta jos nyt punajoukko tähän paikkaan saapi, räjähdyksin valkoiset sen oitis tuhoaapi.

Ehkä punaisten seuraava hyökkäys lähteekin Tampereelta ja suuntautuu Poriin. Sinne päin edetessä on valkoisilla vaikeat oltavat. Säännöt sanovat: Pahankosken kohdalla on Porin radan hauta, valkoinen jos tähän käy, ei taito, voima auta. Sillan ilmaan saaminen on punaisilla hoppu, siksi täällä valkojoukon kohtaa kurja loppu.

LAUTAPELIN nimi on Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918. Sitä pääsee pelaamaan Suomen pelimuseossa Tampereella.
 

Ihan kiva peli, yllättävän haastava. Tuntuu sen pelaaminen silti vähän makaaberilta. Etenkin kun tietää, että peli tuli myyntiin joulun alla vuonna 1918, siis puolisen vuotta Suomen sisällissodan päättymisen jälkeen. Siinä vaiheessa sodan haavat repsottivat auki.

Mieleen piirtyy karu kuva: osa kansasta kärsii, osa taas huvittelee pelaamalla lautapeliä, joka mässäilee toisten kärsimyksellä.

Tutkija Niklas Nylund uskoo, että sisällissotapeliä pelasivat sekä valkoisten että punaisten puolella taistelleet.

Tutkija Niklas Nylund Suomen pelimuseosta toppuuttelee. Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, millainen oli lautapelien asema tuohon aikaan.

”Ne olivat oman aikansa uutismedioita ja verrattomia oppimisvälineitä. Esimerkiksi kun Nordenskiöldin retkikunta purjehti 1870-luvulla läpi Koillisväylän, siitä tehtiin lautapeli.”

Sisällissotapelikin perustuu faktoihin. Esimerkiksi punaisia autetaan pelissä Venäjältä, valkoisia Saksasta. Lähtötilanteessa punaiset ovat Etelä-Suomessa, valkoiset pohjoisemmassa. 

Peli ei etene niin, että valkoiset voittavat aina. Eikä peli ole Nylundin mielestä kovin kantaaottava, vaikka sääntöjen loruista voikin lukea vienoa myötämielisyyttä valkoisia kohtaan.

”Samana vuonna tehtiin myös Suomen vapaussota -niminen lautapeli. Se katsoi asioita paljon selkeämmin valkoisten näkökulmasta.”

Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 -pelin kustantajalla tosin oli todennäköisesti sympatiat valkoisten puolella. Helsinkiläinen Juusela & Levänen oy toimi pari vuotta ja julkaisi oikeistohenkisiä kirjoja.

Joitain museovieraita peli on närkästyttänyt. On tullut palautetta, että tosielämän karmeiden tapahtumien äärellä vain heitellään noppaa, vaikka sodassa kuoli oikeasti ihmisiä.

Nylund rinnastaa pelin muihin kulttuurituotteisiin. Onhan sisällissodasta tehty elokuvia ja kirjojakin. Eikö niitäkään saisi tehdä?

PELIMUSEON sisällissotapeli on kopio. Alkuperäisen voi kuitenkin nähdä samassa rakennuksessa, museokeskus Vapriikin 1918-näyttelyssä.

Museolla ei ole tietoa, kenelle näytteillä oleva peli on alun perin kuulunut. Kukaan näyttelyvieras ei ole myöskään koskaan kertonut siitä muistoja tai tarinoita.

Se kuitenkin tiedetään, että sisällissotapeliä on aikoinaan myyty kirjakaupoissa. Peli oli kuoren sisällä, ei laatikossa. Jos siis pelin osti lapsille joululahjaksi, siitä tuli varsin litteä paketti.

Nylund ei tosin usko, että sisällissotapeliä ovat pelanneet lapset. Pelissä pitää osata taktikoida.

Tuohon aikaan pelaaminen oli ensisijaisesti sivistyneistön ja porvariston harrastus. Työväkikin pelasi: 1800- ja 1900-lukujen taitteesta on valokuvia, jossa työläiset lätkivät korttia.

Nylund arvelee, että sisällissotapeliä ovat pelanneet kaikki yhteiskuntaluokat, ei ainoastaan voittajien puoli.

”Pelin avulla on voinut hakea sodalle erilaisia lopputuloksia.”

Nylundin mukaan sisällissotapelit eivät ole ainoita lautapelejä, joiden avulla suomalaiset ovat käsitelleet sotiaan. Jatkosodassa miehet tekivät pelejä käynnissä olevasta sodasta ja pelasivat niitä korsuissa.

Tuon ajan pelejä olivat muun muassa Asemasota ja Motti. Samoja pelejä pelattiin myös kotirintamalla ja sodan jälkeen.
Kalle Matsisen
 kehittelemä 1918-lautapeli kerää parhaillaan joukkorahoitusta. Peli aiotaan julkaista toukokuun puolivälissä.

Matsinen on lautapeliharrastaja sekä historian ja rakennusarkkitehtuurin opiskelija. Hän sanoo suoraan, että pelit ovat viihdettä, niin myös 1918-peli.

Silti se on myös opettavainen. Matsinen on opiskellut valtavasti sisällissodasta, jotta pelin yksityiskohdat menevät oikein. Kun hän aloitti, hän tiesi sodasta vain sen, mitä Wikipediassa luki.

Matsinen on ujuttanut peliin yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Esimerkiksi sen, että saksalaiset miehittivät Ahvenanmaan ja sodankäynti keskittyi rautateiden varsille.

Vankileirejä pelissä ei ole, mutta terrori on mukana. Se toteutetaan abstraktilla tavalla. Jos pelaaja kohdistaa terroria tiettyyn alueeseen, esimerkiksi Tampereeseen, vihollinen ei saa sieltä enää sotilaita eikä elintarvikkeita. Alueesta tulee tyhjä.

Kalle Matsisen mukaan uudella 1918-pelillä pyritään kansainvälisille markkinoille.

1918 ei ole ainoa tänä vuonna julkaistava peli Suomen sisällissodasta. Aiheesta on jo julkaistu Suomi 1918 -korttipeli. Tulossa ovat myös lautapelit 1918 – Veli veljeä vastaan ja All Bridges Burning.

MATSISEN sisällissotapelissä voi pelata lyhyempiä pelejä tai koko sodan. Pisimmillään peli voi kestää viisi tuntia.

Päätämme pelata helmikuun yleishyökkäyksen. Pelin aluksi punaisten ja valkoisten sotajoukot asetellaan kaupunkeihin, joissa niitä oli helmikuun alussa. Vastapuoli ei näe, onko tietyssä paikassa esimerkiksi jalkaväkeä. Se on Matsisen mukaan tärkeää.

”Eihän oikeassa sodassakaan tiennyt, mitä oli vastassa.”

Peli on lautapeliharrastajien termein ilmaistuna blokkisotapeli. Tutuista lautapeleistä se muistuttaa eniten Risk-maailmanvalloituspeliä, jossa yritetään säilyttää omat alueet ja soditaan noppaa heittämällä.

Risk on tosin tähän verrattuna aivan palikkaversio. 1918-pelissä esimerkiksi harjoitetaan tiedustelua ja täydennetään muonitusvarantoja. Siirtoja pitää pohtia kuin šakissa.

Pelin aluksi Haapamäen asemalla rytisee. Taistelussa punaiset voittavat valkoiset.

Matsisen mukaan 1918-pelillä pyritään kansainvälisille markkinoille. Säännöt on tarkoitus kirjoittaa suomeksi, englanniksi ja saksaksi.

Mitään riimirunoja sääntöihin ei tule. Asioita ei tarvitse käsitellä kuten vuonna 1918 tehdyssä pelissä: Heti koska valkojoukko täyttää Hangon rantaa, kiire tulee ryssäin poies kilujansa kantaa. Kiireen myöskin valkoiset saa, vaikka toisenmoisen (noppaa tässä heittää saa he heti kerran toisen).

 

Jääkäreitä miehistä tuli toukokuussa 1916, jolloin heistä muodostettiin Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27.  

Suomalaispataljoona lähetettiiin puolustamaan Saksan itärintamaa nykyisen Latvian alueelle. Näissä sotatoimissa 13 suomalaista kaatui ja 49 haavoittui. 

 

Keväällä 1917 Venäjällä vaihtui valta maaliskuun vallankumouksen myötä ja pataljoona toivoi pääsyä Suomeen päästäkseen täällä toimiin, joita varten oli koulutusta hankkinut.

*** 
Näkökulma: Suomi oli kuulunut läntiseen kulttuuriin, Ruotsin yhteyden kautta yli 700 vuotta. Suomessa oli siis merkittävä määrä kansalaisia, kaikissa yhteiskuntaluokissa, jotka halusivat irti Venäjän kulttuurisesta sorrosta. 
 
Jääkärit olivat tämän suuntuaksen edelläkävijöitä jo1915.
 
Suomessa oli näin punainen viiva, ja valkoinen viiva, jotka edustivat idän liittoutumista, ja läntistä liitoutumista. Molemmat kulttuurisin seurauksin myös historian näkökulmasta!?
 

 

 

Uutta valoa jääkärihistoriaan — näin he itse

sen kertoivat

 


 
 
Suomalaisjääkäreitä matkalla Saksan itärintamalle (1916/1917).
Suomalaisjääkäreitä matkalla Saksan itärintamalle (1916/1917). Kuva: Kuva: Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry.
 

 
 

Harvinaisten haastattelujen ansiosta pääsemme kuulemaan, miten aikansa radikaalit, jääkärikoulutukseen Saksaan vuosina 1915–1916 lähteneet miehet kertoivat itse vaiheistaan. Millaiseksi he arvioivat jääkäriliikkeen merkityksen 50 vuotta itsenäistymisen jälkeen? Tämä mittava haastatteluaineisto ei aiemmin ole ollut yleisesti tiedossa.

 

Syksyllä 1914 elettiin tilanteessa, missä emämaa Venäjän osallistuminen kesällä alkaneeseen maailmansotaan huolestutti suomalaisia suuresti. Nuoret miehet pelkäsivät mahdollisuutta joutua sotaan tsaarin armeijassa, siitäkin huolimatta että asevelvollisuus oli suomalaisilta lakkautettu kymmenkunta vuotta aiemmin.

Ilmapiiri oli levoton, jälleen kerran. Vanhempi väki kutsui aikakauden nuorisoa ”vetelehtijöiksi” – he olivat eläneet vain sorron aikaa eivätkä osanneet ennakoida tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Lokakuussa pahimmat pelot tulivat todeksi, kun Venäjä julkisti suunnitelman, joka lopettaisi Suomen autonomisen hallinnon ja oikeusjärjestelmän.

 

Äiti sanoi, että aiotko sinä minulle sen häpeän aiheuttaa, että et lähde jääkäriksi?― Per Zilliacus

Ylioppilaspiireissä alkoi tapahtua. Venäjästä haluttiin nyt toden teolla irti eikä passiiviseen vastarintaan enää uskottu. Nopeassa tahdissa eri ryhmissä asiaa pohtineet ylioppilaat tulivat siihen tulokseen, että ensimmäinen askel kohti irrottautumista oli sotilaskoulutuksen hankkiminen.

Suomalaiset reservin upseerit eivät sitä suostuneet antamaan, Ruotsi ja Tanska kieltäytyivät. Päätettiin pyytää apua Saksalta. Maailmansotaa käyvä Saksa näki hankkeessa myös omia intressejä ja suostui. Koulutusta järjestettäisiin noin 200 miehelle. Tulijoiden oli oltava hyvistä perheistä, sivistyneitä, luotettavia ja heidän oli osattava saksaa.

 

Ensimmäiset 55 suomalaista aloittivat partiolaiskurssiksi naamioidun koulutuksen 25.2.1915 Lockstedtissa lähellä Hampuria. Valtaosa ensimmäisistä tulokkaista oli uusmaalaisista ruotsinkielisistä perheistä, moni jopa samasta koulusta.

 

Kun tieto koulutusmahdollisuudesta levisi osakuntien kautta maakuntiin, leveni tulijoiden jakauma nopeasti. Syksyllä 1915 koulutusta päätettiin laajentaa, ja myös valintakriteerit höllenivät. Aloitettiin ns. suuri värväys, jonka seurauksena Lockstedtiin muodostui seuraavaan kevääseen mennessä noin 1 600 miehen vahvuinen ryhmä, joka kattoi kaikki yhteiskuntaluokat.

 

Kolmasosalla oli maanviljelijätausta, kolmasosalla työläistausta, kolmasosa oli opiskelijoita. Statukseltaan he olivat valtion vieraina olevia ulkomaalaisia siviilihenkilöitä. Heistä jokainen tiesi syyllistyneensä vallitsevien lakien mukaan maanpetokseen eikä Suomeen olisi paluuta, jos hanke epäonnistuisi. "Se on sitten Siperia tai hirsipuu", heille sanottiin.

 

Tieto itsenäistymisestä Saksan itärintamalle ***

Jääkäreitä miehistä tuli toukokuussa 1916, jolloin heistä muodostettiin Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27. Suomalaispataljoona lähetettiiin puolustamaan Saksan itärintamaa nykyisen Latvian alueelle.

Näissä sotatoimissa 13 suomalaista kaatui ja 49 haavoittui. Keväällä 1917 Venäjällä vaihtui valta maaliskuun vallankumouksen myötä ja pataljoona toivoi pääsyä Suomeen päästäkseen täällä toimiin, joita varten oli koulutusta hankkinut.

***

Saksa antoi aseapua Suomeen mutta ei lähtölupaa jääkäreille. Seurasi pitkä epätietoisuuden aika, tiedonkulku Suomen ja pataljoonan välillä kangerteli ja pataljoonassa nähtiin suoranaista nälkää. Uusi tilanne synnytti politikointia myös jääkäreiden kesken ja vasemmistolaisesti suuntautuneet jääkärit järjestäytyivät omaksi ryhmäkseen.

 

Jok’ikinen lihallinen elukka syötiin, mikä kiinni saatiin, haikarakin― Lauri Leppänen

Suomi itsenäistyi 6.12.1917. Jääkärit saivat tiedon viiveellä ja aluksi epäilivät sitä. Kotimatkaa Suomeen odotettiin kuumeisesti. Mielialat pataljoonassa kiihtyivät entisestään, kun ilmeni, että Suomi oli sisällissodan partaalla.

Sota syttyi 28.1.1918, kahta viikkoa myöhemmin Saksa päätti pataljoonan paluusta. Kotiinpaluun ehtona jokaisen jääkärin oli valaehtoisesti ja allekirjoituksella luvattava taistelevansa seuraavan vuoden ajan Suomen laillisen hallituksen puolesta.

Valtaosa pataljoonasta, joukossa myös punajääkäreitä, vannoi valan. Eri syistä johtuen nelisensataa jääkäriä jäi Saksaan. Jääkäreiden pääjoukko palasi Vaasaan 25.2.1918, päivälleen kolme vuotta koulutuksen aloittamisen jälkeen.

 

Ristiriitainen jälkimaine

Sisällissodan aikana vajaat 1 300 jääkäriä taisteli valkoisten puolella, sodan päätyttyä valtaosa heistä palasi siviilielämään. Kaikkiaan 49 jääkäriupseeria ylennettiin kenraaleiksi. Valtaosa jääkäreistä soti myös talvi- ja jatkosodassa. Sotilasuralla jatkaneilla oli suuri vaikutus Suomen puolustusvoimien kehitykseen aina 1950-luvulle asti.

Sisällissota jätti jääkärien jälkimaineeseen ristivedon, josta on ollut vaikea irrottautua. Erityisen hankalaa aikaa jääkärien kannalta oli politisoitunut 1970-luku, jolloin harva tutkijakaan tarttui jääkäriaiheeseen.

Merkittävän poikkeuksen teki kuitenkin Vaasan tyttölyseon rehtori, historiantutkija Tauno Kuusimäki (1915–1990), joka harrastuksenaan oli alkanut haastatella vielä elossa olleita jääkäreitä. Vuosina 1967–1978 Kuusimäki haastatteli kaikkiaan 68 jääkäriliikkeeseen keskeisesti vaikuttanutta henkilöä, joista 57 oli Saksassa palvelleita jääkäreitä.

Kuusimäkeä kiinnosti ilmiö sen laajassa mitassa, hänen tavoitteenaan oli tallentaa sekä upseeriston että rivijääkärien "oma ääni" aiheesta. Asiantuntija-apua projektiinsa Kuusimäki pyysi jääkäriliikkeestä ensimmäisen perusteellisen historiikin 1960-luvulla laatineelta professori Matti Lauermalta ja yhdessä he laativat rungon, mitä myötäillen haastattelut toteutettiin.

Vaikka rungosta on ollut eittämättä apua, nousee onnistuneiden haastatteluiden suurimmaksi selittäjäksi juuri Kuusimäen itsensä persoona. Innostuksensa ja avoimen reagoivuutensa ansiosta hän on saanut myös haastateltavansa puhumaan vapaasti.

 

Kuusimäen laatimaa aineistoa voi syystä luonnehtia kulttuuriteoksi. Vuonna 1977 Kuusimäki kertoi Bertil Heinrichisillekiinnostuneensa jääkäreistä itsekin vasta silloin, kun joutui heistä koulussa opettamaan. ”20 vuotta olen tätä nyt harrastanut, 60 jääkäriä haastatellut.

Olisi pitänyt aloittaa aiemmin. On tehty se virhe, että kaikenlaisia kansanlauluja on kerätty, sekin on hyvä juttu, mutta tätä asiaa ei ole hoidettu silloin kun olisi pitänyt.” Kuusimäki luovutti kokoelman vuonna 1979 tutkimuskäyttöön Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselle sekä ohjelmakäyttöön Yleisradioon. Materiaalia ei kuitenkaan juurikaan ole käytetty kummassakaan tarkoituksessa.

Luovutuksen yhteydessä Kuusimäki siirsi kokoelman omistusoikeuden Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistykselle.

 


 


 

 

Tässä ovat kaikki Suomen tasavallan

presidentit Ståhlbergistä Niinistöön – näistä

saavutuksista ja erikoisuuksista heidät

muistetaan

 

 

Sisällissodan jälkeen presidentit edistivät sovintoa. Sotavuosina he hallitsivat hermonsa ja pystyivät tekemään oikeita päätöksiä. Alkoi kehitys, joka nosti presidentin liian korkealle jalustalle. Kansa riisui presidentiltä valtaa. Ongelmallinen Venäjä-suhde on aina ollut viranhoidon keskiössä.

 

 
ASMO RAIMOAHO

 
Tässä
 ovat kaikki Suomen tasavallan presidentit Ståhlbergistä Niinistöön – näistä saavutuksista ja erikoisuuksista heidät muistetaan

Suomen tasavallan presidentin tehtävä ja toimivalta on määritelty peruslaissa. Vaativaa virkaa on hoitanut tähän mennessä 11 miestä ja yksi nainen.

Teksti: Lauri Nurmi, kuvat: Tasavallan presidentin kanslia ja SotamuseoAamulehti

Suomen tasavallan presidentin virkaa on hoitanut 11 miestä ja yksi nainen. Suomen presidenteillä on ollut tärkeä tehtävä erityisesti ulkosuhteiden luojana muuttuvassa maailmassa. Myös seuraavien kuuden vuoden aikana presidentillä riittää tekemistä. Kävimme läpi heidän seuraajilleen ja koko Suomelle jättämänsä perinnön.

 

Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925

Syntynyt: Suomusalmella 28.1.1865

 

Kuollut: Helsingissä 22.9.1952

Pappis- ja virkamiessukujen kasvatti Kaarlo Juho Ståhlberg kirjoitti 1884 ylioppilaaksi arvosanalla laudatur. Oikeustieteen tohtori oli laillisuusmies ja suhtautui epäilevästi jääkäriliikkeeseen. Kun Saksa hävisi 1. maailmansodan, eikä Suomeen tullut kuningasta, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Ståhlberg oli sopiva henkilö yhdistämään sisällissodan haavoittaman kansan. Hän voitti eduskunnassa käydyssä vaalissa Gustaf Mannerheimin äänin 143–50.

Perintö: Verisen sisällissodan jälkeen Suomesta tuli tasavalta, jonka ensimmäiseksi presidentiksi valittiin hallitusmuotoa laatimassa ollut maltillinen oikeusoppinut. Ståhlbergin toiminta presidenttinä vaikutti siihen, että Suomesta alkoi kehittyä vakaa demokratia.

 

Lauri Kristian Relander 1925–1931

Syntynyt: Kurkijoella 31.5.1883

Kuollut: Helsingissä 9.2.1942

Kun edistyspuolueen Ståhlberg ei halunnut jatkokaudelle, vaalin voitti maalaisliiton yllätysehdokas, Viipurin läänin maaherra Lauri Kristian Relander. Hänen saksankielinen väitöskirjansa oli käsitellyt siementen itävyyttä. Sisällissodassa kapinan aloittanut sdp pääsi Relanderin kaudella hallitukseen, mutta hallitukset olivat lyhytikäisiä. Relander teki valtiovierailuja naapurimaihin ja rakensi Suomi-kuvaa Baltiassa ja Pohjoismaissa.

Perintö: Vaikka myös Relander oli tohtori, hänen persoonansa kansanomaisti presidentinvirkaa herraskaisen edeltäjän jälkeen. Suomen eristäytyneisyyttä kuvastaa se, että presidenttiä ilkuttiin lehdistössä Reissulasseksi, kun tämä vieraili Virossa, Ruotsissa, Latviassa, Tanskassa ja Norjassa.

 

Pehr Evind Svinhufvud 1931–1937

Syntynyt: Sääksmäellä 15.12.1861

Kuollut: Luumäellä 29.2.1944

Ståhlberg ja Relander eivät olleet leimallisesti edustaneet sisällissodan voittaneita valkoisia. 1930-luvun alkaessa kommunisminvastaisuus voimistui. Suojeluskunnat tukivat presidentiksi kokoomuslaista juristia Pehr Evind Svinhufvudia, joka oli johtanut itsenäisyysjulistuksen antanutta senaattia vuonna 1917. ”Ukko-Pekka” voitti Ståhlbergin äänin 151–149. Kiihkeimmät Lapuan liikkeen kannattajat joutuivat pettymään, sillä Svinhufvud puolusti lujasti laillista yhteiskuntajärjestystä.

Perintö: Svinhufvudin kaudella Suomi vahvisti suhteitaan Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Presidentti kutsui Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Ilman Svinhufvudin valintaa Mannerheim ei olisi välttämättä enää palannut valtakunnan huipulle, jolloin hänestä ei olisi myöskään tullut sota-ajan ylipäällikköä.

 

Kyösti Kallio 1937–1940

Syntynyt: Ylivieskassa 10.4.1873

Kuollut: Helsingissä 19.12.1940

Kyösti Kallion valinnassa sdp ja maalaisliitto yhdistivät voimansa estääkseen Svinhufvudin jatkokauden. Kallion valinta mahdollisti punamultahallituksen muodostamisen. Maanviljelijä Kallion presidenttikaudella olisi alkanut pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen, ellei Neuvostoliiton hyökkäys olisi pysäyttänyt Suomen vaurastumista ja sosiaaliturvan parantamista. Kallio on presidenteistä ainoa, jolla ei ole yliopistotutkintoa.

Perintö: Kallio jää historiaan toiminnastaan maa- ja metsätalousministerinä ja pääministerinä vuonna 1922. Maanhankintalaki ”Lex Kallio” antoi tilattomalle väestölle mahdollisuuden ostaa maata. Talvisodan aikana presidentti Kallio rohkaisi suomalaisia rauhallisuudellaan.

 

Risto Ryti 1940–1944

Syntynyt: Huittisissa 3.2.1889

Kuollut: Helsingissä 25.10.1956

Juristi ja Suomen Pankin johtaja Risto Ryti oli aikansa monilahjakkuus, joka oli lähellä nousta presidentiksi vain 36-vuotiaana vuonna 1925. Talvisodan kohtalon hetkinä pääministeri Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim johtivat Suomea, koska presidentti Kallion terveys oli heikentynyt. Älykäs ja vastuuntuntoinen Ryti ymmärsi varhaisessa vaiheessa, että Saksa häviäisi maailmansodan. Ryti hallitsi hermonsa ja teki useita Suomen selviytymistä auttaneita päätöksiä.

Perintö: Risto Rytin nimi symboloi suurta epäoikeudenmukaisuutta, jonka kansakunta kohtasi sodan jälkeen. Neuvostoliiton vaatimuksesta Ryti sai vankeustuomion laillisista päätöksistä, jotka hän oli tehnyt isänmaan hyväksi pääministerinä ja presidenttinä.

 

Carl Gustaf Emil Mannerheim 1944–1946

Syntynyt: Askaisissa 4.6.1867

Kuollut: Lausannessa 27.1.1951

Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim on yksi Suomen historian merkittävimmistä presidenteistä, koska hän johdatti arvovallallaan Suomen rauhaan jatkosodan lopuksi. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs välitti Suomen valtionjohdolle tiedon, että rauha ei ollut mahdollinen Rytin ja hänen hallituksensa kanssa. Ryti ja Mannerheim sopivat vallanvaihdosta, joka toteutettiin heinäkuun viimeisenä päivänä 1944. Presidentti Mannerheimin auktoriteetti takasi yhteiskuntarauhan säilymisen heti sodan jälkeen.

Perintö: Mannerheimia pidetään laajasti Suomen itsenäisyyden 100-vuotisen historian merkittävimpänä henkilönä. Aimo Tukiaisen veistämä ratsastajapatsas paljastettiin Helsingissä suurin juhlamenoin 4. kesäkuuta 1960. Sotahistorian harrastajat eri puolilla maailmaa tietävät Mannerheimin nimen.

 

Juho Kusti Paasikivi 1946–1956

Syntynyt: Hämeenkoskella 27.11.1870

Kuollut: Helsingissä 14.12.1956

Porvarillinen Juho Kusti Paasikivi johti Suomea vaaran vuosina, joiden paineessa suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliiton miehitystä ja kommunistien vallankaappausyritystä. Sisäpolitiikassa Paasikivi ei antanut kommunistien päästä valtion tärkeimpiin tehtäviin. Ulkopolitiikassa hän sai neuvoteltua Suomelle vuonna 1948 Stalinin vaatiman YYA-sopimuksen, joka ei kuitenkaan tehnyt Suomesta Neuvostoliiton vasallivaltiota. Pitkälti Paasikiven ansiosta Suomi vältti esimerkiksi Tshekkoslovakian kohtalon.

Perintö: Paasikivi oli realisti, jonka mielestä tosiasioiden tunnustaminen oli viisauden alku. Samalla oikeustieteen tohtori lähti siitä, että Suomi ei saanut tehdä Moskovalle myönnytyksiä yhtään enempää kuin oli pakko.

 

Urho Kaleva Kekkonen 1956–1981

Syntynyt: Pielavedellä 3.9.1900

Kuollut: Helsingissä 31.8.1986

Maalaisliittolainen Urho Kaleva Kekkonen hallitsi Suomea 25 vuotta. Oikeustieteen tohtori merkitsi tunnollisesti hiihtokilometrit päiväkirjaansa. Neuvostoliitto pyrki monin tavoin vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan 1960- ja 1970-luvulla. Toisille karismaattinen Kekkonen edustaa sankaria, joka lännen ja idän välissä nuoralla tanssimalla turvasi itsenäisyyden. Toisten mielestä Kekkonen pelasi idänkortilla ja antoi Suomen suomettua, mikä vaaransi demokratian.

Perintö: Vuonna 1973 eduskunta valitsi Kekkosen jatkokaudelle poikkeuslailla eli ilman vaalia. Kekkosen kaudella presidentin valta kasvoi äärimmilleen, kun presidentti hajotti hallituksen toisensa perään. Jos joku Suomessa yrittää keskittää vallan itselleen, häntä aletaan herkästi kutsua Kekkoseksi.

 

Mauno Henrik Koivisto 1982–1994

Syntynyt: Turussa 25.11.1923

Kuollut: Helsingissä 12.5.2017

Jäyhän varsinaissuomalaisen Mauno Koiviston valinta savolaisen Kekkosen seuraajaksi oli vastareaktio 1970-luvun tapahtumiin. Kansa halusi presidentin, joka antaisi hallituksen hallita ja pääministerin johtaa sisäpolitiikkaa. Kaukopartiomiehenä taistelleella Koivistolla ei ollut harhakuvitelmia Neuvostoliiton luonteesta, mutta hän yritti säilyttää hyvät suhteet Kremliin. Koivisto syvensi länsisuhteita ja ystävystyi Yhdysvaltain presidentin George Bushin kanssa.

Perintö: Turun satamatyöntekijöitä sosiologian väitöskirjassaan tutkinut Koivisto ymmärsi, että Suomi on riippuvainen lännestä muutenkin kuin kauppaviennissä. Hän päätti Suomen EU-jäsenhakemuksesta ja hyväksyi Hornet-hävittäjien ostamisen. Koivisto liitti Suomen länteen.

 

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994–2000

Syntynyt: Viipurissa 23.6.1937

Martti Ahtisaari oli ensimmäinen presidentti, joka valittiin suoralla kansanvaalilla. Se ravisteli Suomea: toisella kierroksella olivat vastakkain Elisabeth Rehn (r.) ja sdp:n sisäpiirin ulkopuolelta tullut diplomaatti, opettaja Ahtisaari. Presidenttinä Ahtisaari korosti länsisuhteiden ensisijaisuutta ja haki Suomelle lisää vaikutusvaltaa YK:ssa. Ahtisaari ei puuttunut sisäpolitiikkaan, mutta kantoi huolta massatyöttömyydestä.

Perintö: Sdp:n sisäpiiri kosti Ahtisaarelle, eikä halunnut tätä enää puolueen ehdokkaaksi. Kautensa loppumetreillä presidentti nousi maailmanmaineeseen Kosovon rauhanvälittäjänä. Vuonna 2008 hänet palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Ahtisaaren rauhanvälitystyötä jatkaa hänen perustamansa CMI.

 

Tarja Kaarina Halonen 2000–2012

Syntynyt: Helsingissä 24.12.1943

Ay-juristi Tarja Halosen nousu presidentiksi symboloi naisten aseman parantumista. Hän sai pieniltä tytöiltä kirjeitä, joissa kysyttiin, voiko nainen edetä urallaan mihin tahansa tehtävään. Halonen keskittyi ulkopolitiikassa naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen eri puolilla maailmaa. Vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslaki kavensi presidentin valtaoikeuksia. Halonen joutui luovuttamaan EU-politiikan johtamisen hallitukselle.

Perintö: Halosen valinta presidentiksi huipensi tasa-arvokehityksen, joka oli alkanut siitä, että naiset saivat äänestää vuoden 1907 eduskuntavaaleissa. Hän alkoi uudelleen sitoa presidentinvirkaa Venäjä-suhteeseen, mikä antoi pontta puheille uussuomettumisesta.

 

Sauli Väinämö Niinistö 2012–

Syntynyt: Salossa 24.8.1948

Kokoomuslainen juristi Sauli Niinistö vastusti presidentin viran muuttamista seremoniatehtäväksi. Valintansa jälkeen hän alkoi määrätietoisesti rakentaa kuvaa vahvasta presidentistä, joka johtaa Suomen ulkopolitiikkaa. Perustuslain mukaan presidentti ja hallitus johtavat ulkopolitiikkaa yhdessä. Kansanomaisen Halosen jälkeen Niinistö on etäännyttänyt presidenttiyttä arkipäiväisistä asioista. Hän on pyrkinyt aktiivisesti tapaamaan suurvaltajohtajia ja onnistunut siinä.

Perintö: Niinistö on hakenut Suomelle roolia lännen ja idän suhteiden välittäjänä. Aika näyttää, kiitetäänkö Niinistöä tästä historiankirjoissa vai todetaanko hänen vieneen Suomen uudelleen harmaalle vyöhykkeelle muiden länsimaiden silmissä.

 


 

Oulua pommitettiin talvisodassa kolmena eri päivänä ja jatkosodassa viisi kertaa. Talvisodan aikana Oulu oli tärkeä majoitus- ja huoltokaupunki, jossa toimi myös sotasairaala ja kaupunkiin Jatkosodan aikana Oulu oli keskeinen saksalaissotilaiden johtokeskus ja sai siksi saksalaisilta myös tukea ilmatorjuntaan.


 

 

Ruotsalaisten apu Suomen ilmapuolustukselle

raivostutti Stalinia – saattoi olla syy Oulun

pommituksille

 

Talvisota toi sodan kauhut myös kauas kotirintamille. Oulussa sodan rajuin pommitus koettiin tasan 78 vuotta sitten. Pommituksen syyksi epäillään ruotsalaisavun lisäksi myös neuvostodiktaattorin kostoa Raatteentien nöyryyttävästä tappiosta.

 

Talvisota
Puistolan taloon osuneen pommin jäljet talvisodan aikana 21.1.1940.
Lentopommin jälkiä Oulun keskustassa tammikuussa 1940.Kansallisarkisto Oulu.
 

Määräsikö Neuvostoliiton sodanaikainen johtaja Josif Stalin talvisodan aikana massiivisen pommituksen Ouluun? Tätä mieltä on ainakin ilmailuhistoriaa tutkinut Carl-Fredrik Geust. Hän on pohtinut asiaa äskettäin Helsingin Sanomien(siirryt toiseen palveluun)haastattelussa.

 

Geustin mukaan Oulun pommitusten perimmäinen syy oli neuvostojohtajan halu kostaa Oulun pommituksilla ruotsalaisten vapaaehtoisten osallistuminen Pohjois-Suomen ilmapuolustukseen.

 

Oulun lisäksi venäläiset pommittivat myös muita kaupunkeja, ja kohteina olivat useimmiten rautatiet ja satamat. Myös Oulua oli pommitettu jo vuoden alussa kahteen otteeseen 1. ja 3. päivä tammikuuta.

Oulun keskustassa pakkahuoneenkadun ja Isokadun kulmassa oleva Puistolan talo uudenvuoden päivän pommituksen jälkeen vuonna 1940.
Puistolan talo Oulussa
Katso kuvaa liikuttamalla, miltä Oulun ydinkeskutassa sijaitseva Puistolan talo näytti pommituksen jälkeen ja tänä päivänä.
 

Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot -kirjassa julkaistun alkuperäisasiakirjan mukaan Stalinin esikunta määräsi jo 10. joulukuuta 1939 Oulun ja Kontiomäen rautatiet tuhottaviksi. Puna-armeijan tehtävänä oli siinä vaiheessa vielä edetä Ouluun ja katkaista Suomi kahteen osaan.

 

Oulun pommituskohteet 21.1.1940 merkittiin kartalle.
Sota-aikaisten neuvostoraporttien mukaan koko Oulu oli liekeissä ja rautatie tuhottu. Oulun väestönsuojelun ja ilmapuolustuksen karttojen mukaan tuhoa aiheutui erityisesti rautatien suuntaisten Isokadun, Kirkkokadun ja Torikadun varressa, mutta rautatiehen ei osumia tullut.Risto Degerman / Yle

 

Vaikka tasan 78 vuotta sitten toteutettu pommitus olikin erittäin voimakas ilmaisku, Oulun pommittaminen ei sinänsä ollut poikkeuksellista, sanoo Oulun talvisodan aikaista kotirintamaa tutkinut ja siitä artikkeleita kirjoittanut oululainen filosofian tohtori Antero Tervonen.

– Kohteena oli todennäköisesti junarata ja rautatiesilta. Ainahan tällaisilla pommituksilla on myös siviiliväestöä henkisesti lamauttava vaikutus, ja varmaan pommituksilla oli semmoinenkin pyrkimys, Antero Tervonen arvioi.

 

Ruotsalaiset puolustivat Pohjois-Suomea

Käytännössä Pohjois-Suomen lentopuolustus oli talvisodan aikana täysin ruotsalaisten varassa, sillä ruotsalaisten vapaaehtoisten lentäjien käytössä oli Suomen väreihin maalattuja ruotsalaiskoneita. Tämä selvisi myös neuvostoliittolaisille, kun he kuulustelivat kahta sotavangiksi joutunutta ruotsalaispilottia.

 

Vuoksella alasammuttu venäläinen SB pommittaja 1939.
Oulun pommituksissa käytettiin kaksimoottorisia keskiraskaita Tupolev SB pommikoneita. Koneet olivat samankaltaisia, kuin kuvassa oleva joulukuussa 1939 Vuoksella pudotettu kone.SA-Kuva

 

Geustin mukaan Oulua vastaan lähetettiin lentotukikohdasta Uhtualta poikkeuksellisen vahva lento-osasto, jonka tehtävänä oli osoittaa Ruotsille, ettei se saa osallistua Suomen puolustamiseen.

– Stalin halusi myös rangaista suomalaisia, jotka olivat aiheuttaneet neuvostoliittolaisille nöyryyttävän tappion Suomussalmen Raatteentiellä vain vähän aikaisemmin, Geust sanoo.

 

Koneet seurasivat Kuusamon tietä

Tammikuun alkupäivien pommitukset olivat antaneet oululaisille esimakua, vaikka ne olivat selvästi pienempiä kuin 21. päivän massiivinen hyökkäys. Silloin ensimmäinen varoitus lähestyvästä vaarasta saatiin Oulun ilmapuolustusaluekeskukseen kello 11.10.

Kaupungin ulkopuolella olevan ilmavalvontapisteen ilmoituksen mukaan idästä lähestyi Kuusamon maantien suuntaisesti yhteensä 16 kaksimoottorista keskiraskasta Tupolev SB pommikonetta.

 

Talvisodan pommitusten jälkiä nykyisen kulttuurikeskuksen seinissä 1940.
Talvisodan pommitusten jälkiä entisen kaupungintalon eli nykyisen kulttuurikeskuksen seinissä.Kansallisarkisto Oulu

 

Kello 11.43 kaupungin varoitussireenit rupesivat soittamaan vaarahälytystä. Hälytys toistui kymmenen minuutin kuluttua ja ihmiset pakenivat väestönsuojiin. Niitä oli rakennettu muun muassa Snellmanin ja Franzenin puistoihin.

Oulua lähestyvät koneet kaarsivat Iin kohdalla pohjoiseen. Ne aloittivat sieltä lähestymisen kohti Oulua ja valmistautuivat irrottamaan pommilastinsa. Kaupungin pohjoisrajan ne saavuttivat kello 12.03. Oulun ilmapuolustusaluekeskuksen päällikkö reservin vänrikki Alpo Siekkinen kirjoitti keskuksen sotapäiväkirjaan(siirryt toiseen palveluun):

"Ilmestyivät koneet kaupungin päälle pohjoisesta päin. Koneet pudottivat tullessaan Pateniemeen useita pommeja ja ampuivat kk-tulta. Korkealla Oulussa n. 3500 m, joten aseemme eivät yltäneet. Pudottivat palo ja räjähdyspommeja."

 

Kolmen hyökkäysaallon isku

Suurin osa ensimmäisen hyökkäyksen pommeista putosi Merikoskeen ja sen pohjoispuolella olevaan Tuiran kaupunginosaan. Siellä ne sytyttivät tuleen muun muassa kansakoulun. Sitä seurasi vielä kaksi uutta pommituslentoa.

Kahdeksan ilmahyökkäystä Ouluun

 

Pommitusten tuhoama vanha kasarmialueen rakennus Oulussa 21.1. 1940.
Keskustan tuntumassa olevia kasarmirakennuksia tammikuun pommitusten jälkeen.Kansallisarkisto Oulu

***

Oulua pommitettiin talvisodassa kolmena eri päivänä ja jatkosodassa viisi kertaa.
Talvisodan aikana Oulu oli tärkeä majoitus- ja huoltokaupunki, jossa toimi myös sotasairaala ja kaupunkiin
Jatkosodan aikana Oulu oli keskeinen saksalaissotilaiden johtokeskus ja sai siksi saksalaisilta myös tukea ilmatorjuntaan.

***

Toinen lentue kaksimoottorisia koneita saapui Oulun ilmatilaan pari tuntia ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen. Tämän pommituksen jälkiä on vieläkin nähtävissä Oulun lyseon kivijalassa, joka vaurioitui Kajaaninkadulle pudonneesta räjähdyspommista.

Kolmas ja massiivisin hyökkäys saavutti kaupungin illan pimennyttyä kello 21.05. Koneita tuli useassa aallossa 15 minuutin välein ja vaara ohi -merkki voitiin soittaa vasta ennen puolta yötä.

 

Oulun talvisodan aikaisen tammikuun pommituksen 21.1. 1940 tuhojen
 laskelma.
Tammikuun 21. päivän pommitusten tuhojen laskettiin nousevan noin 4, 5 miljoonaan markkaan. Museon ja arkiston tuhoutuneiden kokoelmien arvoa ei pystytty edes rahassa mittaamaan.Risto Degerman / Yle

Pimeän turvin koneet lensivät nyt aiempaa alempana. Pommitus kohdistui nyt edellisiä valmistelulentoja tarkemmin kaupungin keskustaan. Niillä tavoiteltiin ilmeisesti Oulun läpi kulkevaa junarataa, mutta pommit kylvivät pahiten tuhoa viiden korttelin päässä radasta kulkevan rautatien suuntaisen Isokadun varressa.

Tammikuun 21. päivän pommitus oli massiivisin Oulun kolmesta talvisodan aikaisesta hyökkäyksestä. Ilmapuolustuksen viestikeskuksen sotapäiväkirjan(siirryt toiseen palveluun)mukaan viholliskoneet pudottivat Ouluun ja sen lähiympäristöön päivän aikana yhteensä 150 räjähdyspommia ja 400 palopommia.

 

Keräys oman hävittäjän saamiseksi

Oulun ilmatilaa puolustettiin ilmatorjuntatykeillä, joiden kantama ei kuitenkaan yleensä riittänyt korkealla lentäviin koneisiin. Ilmapuolustuksen vahvistuksena oli myös kaksi ruotsalaista vapaaehtoisten lentämää hävittäjää, jotka toimivat Kemissä olevan ruotsalaisten vapaaehtoisen lentorykmentin osana. 21. tammikuuta koneet olivat huollon takia poissa Oulusta.

 

Antero Tervonen Oulun lyseon seinässä olevien talvisiodan pommitusten jälkien vieressä.
Pyhäjoen sivistystoimenjohtajana nykyisin toimiva Antero Tervonen on tutkinut talvisodanaikaisen Oulun elämää ja pommituksia. Yksi muisto pommituksista löytyy edelleenkin lyseon kivijalasta, johon pommit tekivät suuria jälkiä.Risto Degerman / Yle

 

Ilmahyökkäyksen jälkeen Oulussa käynnistettiin nimettömäksi jääneen yksityishenkilön aloitteesta keräys uuden oman hävittäjän rahoittamiseksi.

– Tämä varmaan kuvastaa sitä, että näillä hävittäjälentokoneilla uskottiin olevan puolustuksen kannalta paljon merkitystä ja siihen liittyy varmaan myös tämmöistä hengen nostattamista, sanoo Antero Tervonen.

 

Sotien 1939-1944 pommitusten uhrien muistolaatta oulun lyeseon seinässä.
Tanskalainen Mathias Madsen menehtyi 21. päivän pommituksissa saamiinsa vammoihin lääninsairaalassa pari päivää haavoittumisensa jälkeen. Hänen ja muiden talvi- ja jatkosodassa kuolleiden muistoksi on kiinnitetty kivilaatta Oulun lyseon seinään.Risto Degerman / Yle

 

Lähteet: HAASTATTELUJEN LISÄKSI: IPAK OULU SOTAPÄIVÄKIRJA 7.10.39-14.6.40 (KANSALLISARKISTO OULU), OULUN VIESTIKESKUKSEN SOTAPÄIVÄKIRJA 9.1.0.39 - 19.4.40 (KANSALLISARKISTO OULU), HISTORIALLISET KUVAT: OULUN SÄHKÖ-KUVAAMO (KANSALLISARKISTO OULU) JA SA-ARKISTO, TIMO VIHAVAINEN - OHTO MANNINEN - KIMMO RENTOLA JA SERGEI ŽURAVLJOV: VARJO SUOMEN YLLÄ - STALININ SALAISET KANSIOT

 


 

Kirjan lähteenä on käytetty esimerkiksi ruotsalaisen Göran Assar Oredssonin omakustanteisia muistelmia. Niiden mukaan puhelinterrorin lisäksi NRP otti erityiseksi kohteekseen vähemmistökommunistien johtajan Taisto Sinisalon, jonka auton rekisterinumeroa, osoitetta ja puhelinnumeroa jaettiin. - Näkökulma: Stalinisti kommunisti Taisto Sinisaloa ohjattiin aktiivisesti Moskovasta käsin. Näin NL:n vaikutus ulottui koko kommunistiseen taistolaisliikkeeseen etenkin 1970-luvulla. NL:n rahoitus liikkeelle käsitti mm. vaalirahoituksen, DDR:stä hankitun painokeneen Tiedonantajan painoon sekä kulttuuriaktiviteetit "oikeassa seurassa" niin ilonpitoon, kuin opiskeluun mm. Moskovan puoluekoulussa. -KimsBlog


 
Taisto Sinisalo (vas.) ja Aarne Saarinen johtivat Suomen kommunisteja 1970-luvulla. LEHTIKUVA / HEIKKI KOTILAINEN
 
 

”Muuta Venäjälle tai pääset hengestäs”

 

Kylmän sodan vuosina Suomessa pienet ääriryhmät hankkivat motivaatiotaan kommunistien vastustamisesta.

 

Tutkija Tommi Kotosen torstaina ilmestyvä teos Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana (Atena) kertoo takavuosien kommunisminvastaisista pikkuryhmistä ja osin tähän päivään asti ulottuvasta, ruotsalaista alkuperää olevasta kansallissosialistisesta liikkeestä Suomessa.

1970-luvulla suurta huomiota sai ”Suomalais-Isänmaallisen Vapautusrintaman” Pekka Siitoimen toiminta, johon kuului myös kirjepommeja ja tuhopolttotapauksia. Tuntemattomampana skenen tekijänä kirja tuo esiin helsinkiläisen painajan Nils Mandellin monet äärioikeistoharrastukset Ruotsissa ja Suomessa sekä toiminnan esimerkiksi Nordiska Rikspartietissa (NRP) ja sen RAG-katuosastossa.

 

Kirjan lähteenä on käytetty esimerkiksi ruotsalaisen Göran Assar Oredssonin omakustanteisia muistelmia. Niiden mukaan puhelinterrorin lisäksi NRP otti erityiseksi kohteekseen vähemmistökommunistien johtajan Taisto Sinisalon, jonka auton rekisterinumeroa, osoitetta ja puhelinnumeroa jaettiin.

 

”Sinisaloa uhattiin puhelimitse esimerkiksi näin: ’S—— kommunisti, sinut ammutaan vielä! Muuta Venäjälle tai pääset hengestäs! Varo pimeää!. Sinisalon uhkailu jatkui ilmeisesti vuosien ajan. Toukokuussa 1978 ’kansanvihollinen’ Sinisalo sai Tapani Pohjolan johtamalta Karjalan Kansan Vastarintajärjestöltä seuraavanlaisen uhkauksen sisältäneen kirjeen: ’Toiminta on saanut niin suuret mittasuhteet että olemme yksimielisesti päättäneet sen lopettaa keinoja kaihtamatta, toistan keinoja kaihtamatta’. Sinisalon mukaan kirjeessä uhattiin muun muassa auto-onnettomuudella ja kyseltiin, eikö tätä pelota ’kun et koskaan tiedä milloin sinua seurataan jyvän ylitse’.”

 

Syksyllä 1977 toiminta oli kuumaa. Kirjan mukaan ”Turussa tuhottiin venäläisten hautamuistomerkki moukarilla hakkaamalla. Puhelimitse tapahtumista informoitu Pohjola kirjoitti Siitoimelle kiihkeään sävyyn ja kertoi jatkavansa toimintaa Kotkassa. Kirjeensä 14. syyskuuta 1977 Pohjola päätti sanoihin ’kohta joku kommunistip—— juo iltakahvinsa’. Neljä päivää myöhemmin Pohjola lähetti Siitoimelta saamansa armeijan tulenosoituspanoksen kirjeitse Vaasaan Demokraattisen Nuorisoliittoon toimistoon.”

 

”Lyhytaikaiseksi jääneeseen ’Kansanliittoon ehti liittyä myös räjähteistä kiinnostunut nuori mies, joka suojelupoliisin mukaan halusi tehdä uuteen yhdistykseen ns. ’mustan siiven’. Viimeksi mainittu olisi tehnyt iskuja valittuihin kohteisiin. Näitä olisivat olleet juutalaisten, kommunistien ja eräiden vähemmistöryhmien (Seta) toimitilat’. Aiemmin muun muassa presidentti (Mauno) Koiviston murhaa suunnitellut mies, jonka radikaaleja puuhia oli ehditty seurata suojelupoliisissakin jo 1970-luvun lopulta, päätyi kuitenkin pian vankilaan taposta tuomittuna”.

 

Uudeksi viholliskuvaksi ryhmille alkoi kirjan mukaan 1980-luvun myötä nousta pakolaisten tulo maahan.

 


 

– Kumouksen suurimpana syynä nähtiin työväestön puolustautuminen porvariston hyökkäystä vastaan. - Näkökulma: Toisaalta porvaristo halusi irti Venäjän pitkäaikaisesta sorrosta. Oli yleisesti tunnettua, että Suomen punakaarteja ja vallankumoussuuunnitelmia johdettiin todellisuudessa pitkälti Pietarista! Tämän tiesi myös keisarillisen Saksan tiedustelu tammikuussa 1917, johon porvareilla oli ollut yhteys jo pitemmän aikaa. - KimsBlog


Tampereen punaiset koottiin kaupungin valtauksen jälkeen Keskustorille odottamaan kuljetusta eteenpäin. LEHTIKUVA/SOTAMUSEO
 
 

SDP:n puoluelehdistö vastusti väkivaltaa

ennen sisällissotaa

 

Väitöskirjatutkimuksen mukaan SDP:n puoluelehdistö puolusti parlamentarismia ennen sisällissotaa.

Juha Matikainen tutki väitöskirjassaan SDP:n sanomalehdistöä Venäjän maaliskuun vallankumouksesta 1917 Suomen sisällissodan päättymiseen keväällä 1918. Tutkittavana oli 16 puoluelehteä, jotka eivät olleet kuitenkaan puolueen omistuksessa, eivätkä siksi sen ohjauksessa eikä valvonnassa.

 

Matikaisen mukaan lehtien omistajat, paikalliset työväenjärjestöt, valitsivat päätoimittajat, jotka olivat usein keskeisissä tehtävissä puolueessa. Näin he saattoivat pääkirjoituksissa käyttää suhteellisen itsenäistä asemaansa omien poliittisten näkemystensä edistämiseen.

Matikainen havaitsi SDP:n lehdissä mielipide-eroja sekä toistensa että puoluejohdon kanssa. Ne tulivat selvästi esiin niiden kirjoittaessa vuoden 1917 keskeisistä poliittisista tapahtumista.

– Enemmistö lehdistä kannatti sosialidemokraattien osallistumista hallitukseen yhdessä porvariston kanssa vastoin puolueen kautskylaista ideologiaa. Vastaavia erimielisyyksiä syntyi työväen oikeudesta käyttää joukkovoimaa sen vaatiessa useissa kaupungeissa osallisuutta paikalliseen valtaan sekä suhtautumisessa eduskuntavaalitappion syihin syksyllä 1917, Matikainen kertoo väitöstiedotteessaan.

Suurin yksimielisyys saavutettiin hänen mukaansa valtalain säätämisessä, minkä katsottiin merkitsevän hyvin pitkälle menevää Suomen itsenäisyyttä. Lain kaataminen jätti kuitenkin lehtikirjoitteluun pysyvän katkeruuden porvariston toimintaan asiassa. Syksyn 1917 mittaan työväenlehdistö joutui puolustuskannalle porvarillista lehdistöä vastaan.

 

Lehtikirjoittelussa vastustettiin väkivaltaisia menetelmiä

Matikainen selvitti myös työväenlehdistön suhtautumista aseelliseen kumoukseen marraskuun suurlakon jälkeen 1917.

– Sisällissodan jälkeinen voittajien historiankirjoitus leimasi SDP:n lehdistön kiihottaneen oppimattomat työläisjoukot kapinaan porvaristoa vastaan. Lehtikirjoittelussa kuitenkin vastustettiin jyrkästi väkivaltaisia menetelmiä ja vaadittiin puoluetta pysymään parlamentarismissa. Näin lähes koko puoluelehdistö asemoitui puolueessa oikealle. Erityisesti puoluelehdistön kritiikki kohdistui punakaartilaisradikalismiin, minkä vuoksi monet lehdet joutuivat kaartien kanssa vaikeuksiin, Matikainen kertoo.

Hän tutki myös sisällissodan alettua punaiseksi lehdistöksi muuntuneen puoluelehdistön käsityksiä vallankumouksen syistä ja tavoitteista. Matikaisen mukaan ne eivät poikenneet paljonkaan uuden hallituksen, kansanvaltuuskunnan esittämistä.

– Kumouksen suurimpana syynä nähtiin työväestön puolustautuminen porvariston hyökkäystä vastaan. Laajinta kannatusta lehtikirjoittelussa sai kansanvaltuuskunnan pyrkimys demokratisoida vallinnut luokkayhteiskunta, mikä vastasi hyvin puoluelehtien parlamentarismia kannattavia näkemyksiä, hän sanoo.

FM Juha Matikaisen väitöskirja Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi: Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917-1918 tarkastetaan 19. tammikuuta Jyväskylän yliopistossa.

 


 

Presidentti käytti sanaa sisällissota, joka on neutraali termi vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Mutta kun hän jatkoi, että ”ihmisillä on oikeus olla eri mieltä”, tarkoittiko hän sodan nimeä? Asia on vaikea, koska sodalla on monta nimeä ja ainakin nimet vapaussota ja punakapina tulkitaan poliittisesti virittyneiksi. Kuten moni Twitterissä tiistaina totesi, sota kesti neljä kuukautta mutta taistelu sodan nimestä sata vuotta. -Näkökulma: Venäjän vetäytyminen Suomesta Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaisesti maalis-huhtikuussa 1918 oli täysin ratkaisevaa itsenäisyytemme historiassa. Näin suomalaiset vapautuivat Venäjän sorron ikeestä. Siksi käytän aina käsitettä vapaussota; ilman mitään tarkoitusta provosoida ketään. Seuraukset, jos Suomi olisi jäänyt NL:n alamaiseksi 1920-30 luvuilla, olisi merkinnyt koko kulttuurimme tuhoutumista. Koskien kaikkia kansanosia, lipun väriin katsomatta! - KimsBlog


 
Politiikka
 
 

Saako sanoa ”vapaussota”? Presidentin puhe

laukaisi kiistan vuoden 1918 sodan nimestä

 

Puolustusministeri Jussi Niinistö: ”Vapaussota ja kapina on OK.”

 

Näin presidentti Niinistö puhuu sisällissodasta uudenvuodenpuheessaan. 
 
 
Nyt toistetaan: Näin presidentti Niinistö puhuu sisällissodasta uudenvuodenpuheessaan.
 
 
PRESIDENTTI Sauli Niinistö puhui uudenvuodenpuheessaan vuosien 1917 ja 1918 muistoista.

”Ensin tapahtui parasta ja sitä seurasi pahinta, mitä kansakunta voi kohdata. Itsenäisyyden vuosi vaihtui sisällissodan vuodeksi, eikä edes pitkä aika ole kaikkia sen arpia peittänyt”, presidentti sanoi.

”Oppi näistä vaiheista meille on selkeä: on erilaisuutta, ihmisillä on toisistaan poikkeavia taustoja, vakaumuksia ja tavoitteita, on oikeus olla eri mieltä. Ja sitä on osattava kunnioittaa, vaikka kuinka itse toisin ajattelisi.”
 
***

Presidentti käytti sanaa sisällissota, joka on neutraali termi vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Mutta kun hän jatkoi, että ”ihmisillä on oikeus olla eri mieltä”, tarkoittiko hän sodan nimeä? 

Asia on vaikea, koska sodalla on monta nimeä ja ainakin nimet vapaussota ja punakapina tulkitaan poliittisesti virittyneiksi. Kuten moni Twitterissä tiistaina totesi, sota kesti neljä kuukautta mutta taistelu sodan nimestä sata vuotta.
 
***

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin) teki presidentin puheesta johtopäätöksen, että presidentti antoi luvan käyttää muitakin termejä kuin sisällissota.

”TP [presidentti] sanoi, että on oikeus olla eri mieltä. Siksi myös vapaussota, kapina jne OK”, Niinistö twiittasi.

Twitterin keskusteluketjussa Jussi Niinistöä varoitettiin politisoimasta sisällissotaa. Niinistön mukaan kyse ei ole siitä vaan ”historian moninaisuuden ymmärtämisestä”.

EDUSKUNNAN puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok) sanoo, ettei hän rupea kutsumaan puolustusministeriä tämän sanavalinnan takia kuulusteluihin.

”Kyllä vapaussodalla nimikkeenä on perusteensa. Moni lähti liikkeelle karkottaakseen Suomesta Venäjän asevoimat, mutta ei se kaikenkattava nimi ole”, Kanerva sanoo.

”Valkoiset puhuivat kapinasta, ja punaiset myös käyttivät sitä. Se oli aluksi riidaton, mutta neutraalein on presidentin käyttämä sisällissota”, Kanerva sanoo.

”Ei tästä kannata isoa sotaa synnyttää.”

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd), joka myös on harrastanut historiantutkimusta, sanoo yksiselitteisesti, että sisällissodasta on kyse.

”Se on neutraali nimitys.”

Tuomioja sanoo, että kenenkään, varsinkaan valtioneuvoston jäsenen, ei ole suotuisaa käyttää sisällissodasta vapaussota-nimitystä, koska se ei ”edistä sovintohenkeä”.

”Puolustusministerin aatetaustan tiedämme.”

Puolustusministeri Niinistö on kirjoittanut heimosodiksi kutsutuista suomalaisten retkistä Aunuksen Karjalaan ja lapuanliikkeestä.
 
 


 

Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä

kuukautta – taistelu sodan nimestä sata

vuotta

 

Sodan nimi on valkopesty, lingottu ja silitetty. Joka sodan voittajalla on tarve selittää, miksi sotiminen oli oikein.

 

Suomen sisällissota
Teloitettuja ja kaatuneita Näsilinnan itäpäädyssä.
Sisällissota vuonna 1918 jätti kansakuntaan avoimen haavan.Vapriikin kuva-arkisto
 

Satavuotiaan Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on hädin tuskin toivuttu. Nyt ovat edessä toisenlaiset muistelot.

 

Tammikuun lopussa sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Eri puolilla maata kokoontuvat perinneyhdistykset, joissa muistellaan vuoden 1918 sotaa.

Juhliin kokoontuu vanhempaa väkeä. Jos joku nuori eksyy joukkoon, hänen korvaansa voi tarttua termi, jota perinneväki sodasta käyttää. He puhuvat vapaussodasta.

Sodalle on muitakin nimiä: luokkasota, kapina, vallankumous ja niin edelleen. Nämä nimet eivät kelpaa perinnejuhlien termeiksi. Ne olivat hävinneen osapuolen tapa puhua sodasta.

 

Kansakunnan kokoinen sotaneuroosi

Sata vuotta sitten haave itsenäisyydestä oli vihdoin toteutunut. Vain vajaat pari kuukautta sen jälkeen ratkottiin, kelle valta maassa kuuluu: kansalaiset tuijottivat toisiaan kiväärintähtäimen läpi.

Alkoi sota, jossa kansakunta jakaantui punaisiin ja valkoisiin. Sota oli likainen. Paitsi toisiaan, sotilaat tappoivat myös siviilejä.

Vaikka sota saatiin kevääseen mennessä päätökseen, tappaminen jatkui silti. Valkoinen voittaja alkoi hävittää punaisia vankejaan. Yli 10 000 punaista ammuttiin tai tapettiin nälkään.

Kaikkiaan sota vaati yli 36 000 ihmisen hengen. Kuolleista viidesosa oli valkoisia, valtava enemmistö punaisia.

 


 

Punaisten ruumiita Lindellin koulun pihamaalla.
Sota oli molemmin puolin likainen ja raaka. Punaisten ruumiskasoja Lindellin koulun takapihalla Tampereella.Martta Terävä / Vapriikin kuva-arkisto

 

Jos nyky-Suomessa joku joutuisi elämään läpi sisällissodan kauhut, hänelle olisi tarjolla terapiaa, debriefingiä ja koko sotaneurooseihin auttava hoito. Sata vuotta sitten lääke oli, että kokemus muotoiltiin uudelleen. Sota sai kauniin nimen: vapaussota.

Samalla alkoi vuosikymmeniä kestänyt kamppailu siitä, kuka muistaa totuuden oikein.

 

Valkoinen totuus: vapaussota

Termi vapaussota syntyi voittajan loivennusryypyksi moraaliseen krapulaansa. Sodan muistoa oli helpompi sietää, kun sodalle annettiin ylevä motiivi.

– Valkoisten täytyi jollakin tavalla selittää itselleen, miksi sota oli niin julma ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.

Sota oli likainen molemmin puolin rintamia. Mutta niin kuin sodissa aina – likaisuus pantiin hävinneen syyksi.

 


 

Tampereen Hämeenkatu taistelujen tauottua.
Tampereen Hämeenkatu taistelujen tauottua.Oscar Sundberg / Vapriikin kuva-arkisto

 

Termillä vapaussota on haluttu sanoa, että sodalla torjuttiin punaisten halu sosialisoida Suomi ja muuttaa maa Neuvostoliiton kaltaiseksi kurjuuden yhteiskunnaksi. Moni historioitsija on tosin huomauttanut, ettei punaisia voinut vielä vuonna 1918 innostaa neuvostososialismin ihanne, sillä Neuvostoliitto syntyi vasta myöhemmin.

Hentilän mukaan valkoisten totuus sodasta hallitsi suvereenisti 50 vuotta. Vapaussodasta puhuttiin kouluopetuksesta akateemiseen tutkimukseen asti.

Edes Neuvostoliitolle vuonna 1944 hävitty jatkosota ei horjuttanut vapaussotatulkintaa – vaikka meillä muutoin oltiin toisen maailmansodan jälkeen kieli keskellä suuta siitä, mitä reaalisosialismin vaaroista sai julkisesti lausua.

Sisällissodan hävinneelläkin puolella oli sodalle omat nimensä. Myös niitä käytettiin poliittisin motiivein.

– Äärikommunistit viljelivät omissa yhteyksissään termiä luokkasota. Se sopi hyvin marxilaiseen yhteiskuntateoriaan ja ajatukseen siitä, että sodassa oli kyse omistavan luokan ylivallasta köyhiä kohtaan. Ne sosiaalidemokraatit, joiden mielestä sisällissotaan osallistuminen oli virhe, käyttivät sodasta mielellään termiä kapina, Hentilä sanoo.

 

Kuohuva 1960-luku: kansalaissota

Murroksen sisällissodan tulkinnassa käynnisti kirjallisuutta harrastava tehdastyöläinen Tampereelta. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin toinen osa ilmestyi 1960.

 


 

 Väinö Linnan romaani Täällä Pohjantähden alla järkytti kuvaa ylevästä sodasta.
Väinö Linnan romaani Täällä Pohjantähden alla järkytti kuvaa ylevästä sodasta.Olavi Kaskisuo / Lehtikuva

Linnan romaani purki kaiken sen, mitä termi vapaussota oli rakentanut. Kirja palautti 1918-sodan likaisuuden ja väkivallan muiston. Se toi sodan kokemukseen myös punaisten, hävinneen osapuolen katseen.

– Romaani oli monille porvarillisille piireille suuri järkytys. Varsinkin juuri trilogian toinen osa, joka keskittyy kansalaissotaan, Hentilä sanoo.

1960-luku oli radikalisoitumisen ja vapautumisen aikaa. Muutos ylsi lopulta myös akateemiseen historiantutkimukseen.

– Jokunen yritys selvittää historiantutkimuksessa molempien osapuolten väkivaltaa oli ollut, mutta professoripiireissä ne jyrähdettiin hiljaiseksi. Vasta vuosina 1966-1967 ilmestyivät ensimmäiset akateemiset tutkimukset, joissa sodan väkivaltaa tarkasteltiin tasapuolisesti. Silloin minunkin kielenkäyttöön vakiintui termi kansalaissota, Hentilä kertoo.

Tie Tampereelle: sisällissota

Viimeisin suuri taistelu sodan nimestä käytiin vuonna 1993. Silloin historioitsija Heikki Ylikangas julkaisi teoksensa Tie Tampereelle. Se jatkoi sodan trauman purkamista ja ruoski voittajan kynällä kirjoitettua aiempaa tulkintaa, jossa valkoisten väkivaltaa oli vähätelty.

 


 

Heikki Ylikangas
Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle –teos sai kiitosta, mutta synnytti myös kovaa kritiikkiä. Pekka Nieminen / Lehtikuva

Tie Tampereelle haastoi tulkinnan vapaussodasta. Ylikangas näki vuoden 1918 tapahtumat köyhän ja vähäväkisen sekä vauraan ja valtaapitävän kansanosan konfliktina, sisällissotana.

Ylikangas tuuletti sodan tulkintaa ja sai siitä kiitosta, mutta myös kovaa arvostelua. Emeritusprofessori Hentilä selittää kirjan saaman kritiikin sen julkaisuajankohdalla. Neuvostoblokki oli juuri romahtanut.

– Neuvostoliiton romahdus aktivoi meillä uusisänmaalliset piirit pitkän hiljaiselon jälkeen. Äkkiä puhuttiin suomettumisesta, juhlittiin talvisotaa torjuntavoittona ja puhuttiin jatkosodasta natsi-Saksasta irrallisena erillissotana. Ajankohta varmaan selittää myös sen, miksi Ylikankaan kirja aiheutti niin suuren vastareaktion, Hentilä arvelee.

 


 

Seppo Hentilä
Ylevä tulkinta vapaussodasta auttoi voittajia selittämään itselleen, miksi sota oli niin verinen ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Sodan nimet

Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä. Osa niistä on poliittisesti värittyneitä, osa on pyrkinyt taas mahdollisimman neutraaliin merkitykseen. Alla näyte nimien kirjosta:

  • luokkasota
  • punakapina
  • kapina
  • vallankumous
  • veljessota
  • kansalaissota
  • sisällissota
  • vuoden 1918 tapahtumat
  • vapaussota

Nyky-Suomi ja vuoden 1918 muisto

Riittääkö sata vuotta pyyhkimään kansallisen trauman pois? Joko mennyttä voi katsoa ilman poliittisia intohimoja ja antaa sodalle yhden, yhteisen nimen?

Nuoren polven historiantutkija Marko Tikka Tampereen yliopistosta vastaa kyllä ja ei.

– Minun sukupolveni alle viisikymppisille tutkijoille on selvää, että sodasta käytetään termiä sisällissota. Termiä kansalaissotakaan ei enää kuule akateemisessa keskustelussa. Jokunen iäkäs professori voi käyttää juhlapuheissa muita termejä, mutta silloin on tarkoituskin värittää viestiä yleisön mukaan, Tikka sanoo.

Emeritusprofessori Hentilä ajattelee samoin. Hän muistuttaa kuitenkin, että sisällissotamme traumaa ei ehkä sittenkään ole vielä käsitelty loppuun asti.

 


 

raha
Sadan vuoden jälkeenkin sisällissota ravistelee tunteita. Kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo piti itsenäisyyden juhlarahan sisällissota-aiheista kuvaa mauttomana ja jäädytti hankkeen.Suomen Rahapaja

Hentilä viittaa viime kevään kohuun Suomen itsenäisyyden juhlarahan kuva-aiheesta. Taiteilija halusi, että kolikon toiselle puolelle tulee kuva, jossa vuoden 1918 sotavankeja teloitetaan.

Kokoomuslainen valtiovarainministeri Petteri Orpo julisti taitelijan näkemyksen mauttomaksi ja pysäytti suunnitteluprosessin(siirryt toiseen palveluun).

Kuvaehdotus ei ottanut millään lailla kantaa siihen, olivatko teloitettavat punaisia vai valkoisia. Taiteilijan mukaan raha olisi esittänyt itsenäistymisestä sananmukaisesti myös kolikon toisen puolen.

– Viime vuosi oli iloinen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Nyt sisällissodan tragediasta on sata vuotta. Mielenkiintoista nähdä, millä mielellä ja missä tunnetilassa merkkipäivää nyt muistetaan, Hentilä pohtii.

– Tilanne Suomessa oli erittäin synkkä, sillä kansakunta oli hajoamassa. Talous oli romahtamassa, teollisuudessa ja linnoitustöissä olleet jäivät työttömiksi. Työttömyys kasvoi räjähdysmäisesti vuoden 1917 loppua kohden, ja ihmiset jäivät aivan tyhjän päälle kuntien ja valtion hätäaputöiden varaan.


  

 

Vuoden 1917 loppu oli Suomessa synkkä –

"Itsenäistyminen tapahtui todella surkeissa

olosuhteissa"

 

Miliisi 1917 Saa käyttää vain tietyssä jutussa
Miliisi hevosen selässä Helsingin keskustassa 1917.Lehtikuva
 
 

– Suomi vuonna nolla oli todella äärimmäisen köyhä ja äärimmäisen katastrofaalisessa tilanteessa. Itsenäistyminen tapahtui todella surkeissa olosuhteissa, kuvailee Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Samu Nyström loppuvuotta 1917.

 

Kaiken kaikkiaan aika oli tuolloin hyvin ristiriitaista. Nyströmin mukaan itsenäisyyskehitys kyllä ilahdutti ihmisiä, mutta tulevaisuus oli epävarma. Pelkkä itsenäisyysjulistus kun ei tee kansakuntaa itsenäiseksi, eikä itsenäisyyden tunnustuksia ollut herunut miltään ilmansuunnalta.

***

– Tilanne Suomessa oli erittäin synkkä, sillä kansakunta oli hajoamassa. Talous oli romahtamassa, teollisuudessa ja linnoitustöissä olleet jäivät työttömiksi. Työttömyys kasvoi räjähdysmäisesti vuoden 1917 loppua kohden, ja ihmiset jäivät aivan tyhjän päälle kuntien ja valtion hätäaputöiden varaan.

 ***

Helsinki 1917 4
Heillä oli töitä. Raitiotieyhtiön rahastajia kurssikuvassa vuonna 1917.

 

Ruoka uhkasi loppua vuodenvaihteessa

Elintarviketilanne oli Nyströmin mukaan äärimmäisen kriittinen: Tuonti Venäjältä oli loppunut, ja Yhdysvallat ilmoitti, ettei Suomeen saanut viedä elintarvikkeita, koska sen mielestä Suomi oli joutumassa sotatoimialueeksi.

Yhdysvalloissa ajateltiin saksalaisten hyökkäävän Suomeen, ja koska keskusvallat Saksa mukaan lukien olivat ympärysvaltojen elintarvikesaarrossa, Suomi joutui kärsijäksi.

– Suomen oma elintarviketuotanto ei missään vaiheessa riittänyt kaikille. Niinpä loppuvuonna lehdissä julkaistiin laskelmia, joiden mukaan suurissa kaupungeissa elintarvikeviranomaisilta loppuu ruoka vuodenvaihteessa, joissakin kaupungeissa vähän ennen tätä, monissa muissa heti vuodenvaihteen jälkeen.

 

Helsinki 1917 3
Lapsia ruokailemassa punavuorelaisessa lastentarhassa.

 

Voi vain arvailla, miltä aikalaisista tuntui lukea lehdistä, että kotikaupungista loppuu ruoka. Kouluneuvos K.A. Franssila kirjoitti päiväkirjassaan 13. joulukuuta 1917:

– Illallispöydässä lapset valittelivat leivän huonoutta: ajattelivat vesissä suin sitä, että saisi oikeata rukiista reikäleipää, ja suunnittelivat, että menisivät eri tahoille sukulaisiin maalle joululomaa viettämään.

Turussa anarkia pääsi valloilleen

Työttömyyden ja katastrofaaliseksi kääntyneen elintarvikekriisin lisäksi Suomea piinasi sisäinen valtakamppailu, joka marraskuun yleislakon jälkeen kiihtyi Nyströmin mukaan puolittaiseksi sisällissodaksi. Suojeluskunnat ja työväen järjestyskaartit etsivät kaikkialta aseita, järjestäytyivät, kehittivät organisaatioitaan ja kahakoivat keskenään eri puolilla maata.

– Hajonneen kansakunnan tapaan työväenlehdissä ja porvarien lehdissä nähtiin kaikki paha vastapuolella. Äärimmäisellä vihapuheella kerrottiin työväenlehdissä siitä, mitä kaikkea pahaa suojeluskunnat olivat tehneet, ja vastaavasti porvarillisissa lehdissä kerrottiin, mitä kaikkea pahaa työväenkaartit olivat puuhanneet.

Vuoden 1917 lopulla Suomi oli ajautumassa entistä suurempiin väkivaltaisuuksiin.

– Tilanne kärjistyi erityisesti Turussa, jossa miliisilakko karkasi yleiseksi anarkiaksi ja ryöstelyksi.

Tilannetta kuvaavat Nyströmin mukaan joulukuun 7. päivän lehdet, joissa itsenäisyysjulistus on pieni, parin palstan juttu, kun taas muissa jutuissa kerrotaan väkivallan leviämisestä, anarkiasta, turvattomuudesta, elintarvikkeiden loppumisesta. Kaupan päälle huhuttiin, että maailmansotakin saattaa lähestyä.

– Eli elettiin todella synkkiä aikoja, Nyström kuvaa. 

 

Helsinki 1917 1
Pilkkijä jäällä Kaivopuiston edustalla. Taustalla Kaivopuiston uimahuone.

 

Jäkälän luultiin pelastavan suomalaiset

Suomi oli vuonna 1917 edelleen maatalousvaltainen maa, jossa liki 80 prosenttia työvoimasta oli maatalouden parissa, mutta siitä huolimatta Suomi ei ollut ruuan suhteen omavarainen. Yli 1,4 miljoonan suomalaisen toimeentulo oli riippuvainen valtion ja kuntien elintarvikesäännöstelyn toiminnasta.

– Kaikki kaupungit ja asutuskeskukset olivat tuontielintarvikkeiden varassa, dosentti Samu Nyström kertoo.

Sato oli vuonna 1917 ollut erinomainen, mutta syksyllä huomattiin, että Suomesta puuttuu neljän kuukauden elintarvikkeet ennen uutta satoa. Loppusyksystä jouduttiin miettimään, mitä korvikeravintoa Suomen luonnosta voitaisiin saada ennen lumentuloa.

– Keksittiin, että suomalaiset voisivat pelastaa jäkälä. Sata vuotta sitten kunnat ja valtio järjestivät valtavia jäkälän keruuoperaatioita. Esimerkiksi kansakoulut järjestivät kouluhallituksen kehotuksesta jäkäläpäiviä, Nyström kertoo.

Valtion perustama kotitaloustoimikunta ohjeisti uusien ruoka-aineiden käyttöön. Toimikunta jakoi lehdissä reseptejä jäkäl&

 
 
 
 
 
Satavuotiaan Suomen on Saksaa kiittäminen

 

Saksan apu oli Suomen itsenäisyydelle 1900-luvulla parikin kertaa ratkaisevan tärkeää.

Kun lännestä apua kriisissä elävälle Suomelle ei lupauksista huolimatta liiennyt, Saksan voimallinen tuki koitui ensin Suomen hyväksi, sitten toki jälkiviisastelun aiheeksi.

 

Marjaliisa ja Seppo Hentilä kuvailevat värikkäästi keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan maihinnousun keväällä 1918 Suomeen ja sen maassamme viettämän lyhyen ajanjakson tunnelmia. Kun Saksa syksyllä hävisi ensimmäisen maailmansodan, keisarikunta kukistui, eikä Suomestakaan tullut monen haaveilemaa monarkiaa.

Saksa hävisi molemmat maailmansodat, siksipä Suomi oli monen mielestä väärällä puolella. Niin vuoden 1918 episodissa kuin jatkosodassakin meidän kävi paremmin kuin jos olisimme jääneet ilman Saksan tukea.

 

Huonosti kävi sen sijaan talvisodassa, jolloin Adolf Hitler ja Josif Stalin tekivät etupiirisopimuksen: Suomesta tuli jakojäännös Neuvostoliiton hyväksi. Mutta silti maata ei miehitetty!

***

Ei Saksa vuonna 1918 päättänyt hyvää hyvyyttään lähettää 171 alusta, 10 000 sotilasta, 4000 hevosta ja 84 lehmää Suomeen. Kuten Hannu Rautkallio tasan 40 vuotta sitten ilmestyneessä uraa uurtavassa väitöskirjassaan todisti, Saksalla oli kauaskantoiset sotataloudelliset intressit tunkeutua Suomeen. Vierailusta tuli kuitenkin noin kahdeksan kuukauden mittainen pikavisiitti.

***

Suomi selvisi onnekkaasti kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtamien saksalaisten tulosta ja täällä viipymisestä. Itämeren divisioonan kokoaminen ja kuljettaminen Danzigista Hankoon jäiden ja miinojen seassa oli logistinen saavutus. Koulutus- ja käytöstasoltaan sotajoukko edusti eliittiä, ja vaikka taistelujen laannuttua miehistön kurittomuus pääsi lievästi valloilleen, eteläisellä Suomella oli onnea. Maasta poistunut tsaarin miehitysjoukko ja punaiset kaartit olivat saksalaisiin verrattuna roskajoukkoa.

 

”Mannerheim satuilee”

Saksalaisella tehokkuudella oli tärkeä merkityksensä siinä, miten rivakasti valkoisten tueksi tuodut saksalaiset marssivat Hangosta pahimman kelirikon aikaan kohti Karjaata ja sieltä Helsinkiin.

Itämeren divisioonan ilmestyminen Suomeen oli epämieluisa yllätys niin kenraali C. G. E. Mannerheimille kuin punaisillekin. Mannerheim oli saksalaisten tulosta yllättynyt, eikä suinkaan pitänyt siitä, että vieraat joukot valtasivat pääkaupunkimme.

Saksalaiset korjasivat kansansuosiota järjestämällä Helsingissä voitonparaatin ja asettumalla seurapiirien yhdeksi keskushenkilöksi. Mannerheimin valkoinen armeija ehti hätiin vähän myöhemmin. On herkullinen jossittelun aihe se, miten ratkaiseva rooli valkoisen Suomen tulevaisuuden kannalta saksalaiset olivat. Helsingin valtausta Mannerheim ei pitänyt Tampereen taisteluissa saavutetun voiton veroisena. Toki saksalaisista ”oli apua”…

Niin von der Goltz kuin Mannerheimkin koettivat muistelmissaan pistää paremmaksi. Niin muiden kuullen annetuissa lausunnoissa sekä muistelmamerkinnöissä he aitojen sotasankareiden tapaan vähättelivät kilpakumppaneittensa saavutuksia. Mannerheimin vaatimukseen saksalaisten alistamisesta hänelle sovittiin, mutta von der Goltz soti juuri niin kuin halusi ja tärkeäksi katsoi.

Muistelmissaan Mannerheim antoi ymmärtää, että käskytti Itämeren divisioona, ohjaten sen Helsinkiin ja ”saatettiin saksalaisille aivan luonnollisesti antaa tehtäväksi puhdistaa Etelä-Suomi, missä terrori kasvoi päivä päivältä”. Hentilät toteavat kuivakkaasti, ettei Mannerheim sitä eikä kukaan muukaan voinut saksalaisille ”antaa”, he ottivat sen tehtävän ihan itse.

 

”Kiltein” vallankumoushallitus

Muistattava on, että ensin oli punainen terrori, sitten julma valkoinen. Saksalaiset panivat merkille, että heidän saavuttuaan Suomeen valkoinen armeija saattoi jo toimia kuin voittajat. Koston kierre oli alkanut.

Ero saksalaisten ja suomalaisten käyttäytymisessä oli selvä. Saksalaiset eivät teloittaneet vankejaan läheskään siinä määrin kuin valkoiset. Heillä ei ollut voimakkaita tunnesiteitä. Usein saksalaiset ryhtyivät sotatilanteiden ulkopuolisiin väkivallan tekoihin vasta suomalaisten esitettyä ko. vaatimuksia.

Punainen hallinto oli tehotonta ja osaamatonta. Brittihistorioitsija Anthony F. Uptonin mukaan syynä oli se, että Suomen kansanvaltuuskunta oli ehkäpä maailman ”kiltein” vallankumoushallitus: punaisten toimenpiteet ”sisäisen vihollisen kurissa pitämiseksi olivat päinvastoin niin lempeitä, että siitä oli sille itselleen vahinkoa”.

Saksalaisten silmissä Mannerheimin johtamien valkoisten suhtautuminen vankilaolosuhteisiin vaikutti rikolliselta.

Saksalaisten johtajana von der Goltzilla oli myös taktista silmää. He eivät tulleet pelastamaan jotakin tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vaan auttamaan maata, ei valloittamaan.

Hän oivalsi lähestyä sovinnollisesti maltillisia sosialidemokraatteja, muun muassa Väinö TannertaHannes Ryömää ja Väinö Wuolijokea, jotka kaikki puhuivat sujuvaa saksaa, ja olivat jättäytyneet punakapinan ulkopuolelle. Se auttoi varmasti osittain saamaan sosialidemokraatit myöhemmin mukaan parlamentaariseen elämään.

 

Ja saksalaisten jälkeen englantilaiset…

Saksa toimi Suomessa ilman, että sille muodostui vaaraa joutua puna-armeijan tähtäimeen. Niin oli sovittu Venäjän kanssa, ja se koitui omalta osaltaan punakapinallisten kohtaloksi. Vaikka ”punikkien” joukkovoima näytti aluksi suurelta, pian järjestäytynyt valkoinen armeija kykeni toimimaan rationaalisemmin.

Hävinneellä Saksalla ei ollut tulevaisuutta Suomessa, mutta kohtalon ivaa on se, että pian vuoden 1919 puolella Suomenlahden itäiseen osaan majoittui englantilainen sotilaslento-osasto. Se alkoi moukaroida pommein Pietarin edustan linnoitteita.

Länsivallat ja Mannerheim elättivät vielä toivoa kommunistivallankumouksen kukistamiseksi – saksalaisista kun ei ollut enää apua edes Itä-Karjalankaan takaisin saamiseksi. Näin tuli varmistettua se, etteivät neuvostoliittolaiset tulleet rajan takana unohtamaan Leningradin kaupungin turvallisuudesta huolehtimista.

Marjaliisa Hentilä, Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2017.

 


 


  

 

Tällaista oli arki sata vuotta sitten – ”Vuosi

1917 oli hyvin merkillinen ja absurdi”

 

 


Julkaistu: 6.12. 8:15 - Taloussanomat


  

 ***
Sata vuotta sitten ruokakaupat ammottivat tyhjyyttään, mustan pörssin kauppa rehotti ja villiruoka, tarkemmin sanoen jäkälä oli hetken hittituote.
Joulukuun 6. päivä 1917. Sota riehuu maailmalla, Venäjän keisarikunnasta irtautuva Suomi ilmoittaa, että maa on riippumaton tasavalta – ilman juhlamuodollisuuksia ja isoja lööppejä. 

Miten tavalliset suomalaiset elivät poliittisten myllerrysten keskellä? Millaiselta näytti arki tasan sata vuotta sitten? Mitä maksoi maito, entä liha? 
***


Paljon, ainakin enemmän kuin suurella osalla oli varaa maksaa. Suurempi ongelma oli kuitenkin se, ettei sitä meinannut riittää kaikille
 

Itse asiassa ruuan hinta oli vuonna 1917 melkein toisarvoinen kysymys. 
 

Paljon tärkeämpi kysymys oli, mistä ruokaa oli mahdollista edes saada. Tosin yhä harvinaisemmaksi käyvillä elintarvikkeilla oli myös yhä suurempinumeroinen hintalappu. Itse asiassa hinnat nousivat koko vuoden lähes räjähdysmäisesti. 

Helsingin kaupungin
 maitokonttori ilmoitti maidonjakelun alkamisesta kortilla.

– Vuonna 1917 ei vielä tunnettu käsitettä inflaatio. Aikalaiset puhuivat kalliista ajasta ja sitä tuo aika todella oli, historiantutkija Samu Nyströmkertoo. 

Tuolloin taakse olivat juuri jääneet sotatalouden kultaiset vuodet, jolloin Suomessakin oli tahkottu sotatuotteita ja tehty mittavia linnoitustöitä. 

– Venäjä ajautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen kaaokseen ja tilaukset loppuivat, vaikka sota vielä jatkui. 

Elintarvikepulaa lisäsi myös maan erikoinen tuotantorakenne. On ehkä keltaisten peltomielikuviemme vastaista, että todellisuudessa Suomen leipäviljasta noin 60 prosenttia tuotiin sata vuotta sitten maan rajojen ulkopuolelta. 

Tämä johtui siitä, että Suomen maatalous oli 1800-luvulla suuntautunut karjatalouteen. Voita oli riittänyt yllin kyllin vientiin. Vientituloilla tuotiin puolestaan viljaa. Näin ei oltu haavoittuvaisia katovuosille. 


Työpaikkailmoituksissa ei sukupuolineutraaleja ilmauksia vielä tunnettu. Elanto etsi ”tottunutta mieskonttoristia”, ja ”vakavalle ja valistuneelle” naishenkilölle oli töitä lasten- ja kodinhoitajana. Paperikoneen
 käyttäjälle luvattiin palkkaa 300–375 markkaa kuussa.

Elintarvikepula koetteli erityisesti kaupunkilaisia, ja maassa päätettiin siirtyä korttisäännöstelyyn huhtikuussa 1917. Kesän elintarvikelain mukana siirryttiin kansalliseen säännöstelyjärjestelmään.

Valvonnassa oli puutteita ja ruokaa oli maassa edelleen epätasaisesti. Säännöstely myös kiihotti ihmisten hamstraushaluja. Musta pörssi rehotti. 


– Ongelma oli todellakin se, ettei Suomi ollut omavarainen. Maaseudulla, jossa 84 prosenttia väestöstä asui, vielä pärjättiin, mutta kaupunkilaisilla olivat ruoka-asiat huonommin. Kansalaisista 1,4 miljoonaa eli korttien varassa


Ruoka repi siis railoa kaupunkilaisten ja maalaisten välille. Talonpojat eivät olleet kovin halukkaita luopumaan viljoistaan sota-aikaan vaurastuneille kaupunkilaisille. 

Myös ruokamääristä riideltiin ja erilaiset salaliittoteoriat säännöstelyistä roihusivat. Turussa, Helsingissä ja parissa kymmenessä muussa kaupungissa syttyi muun muassa voikapinat. 

– Ruoka nivoutui tiiviisti politiikkaan. Vuotta myöhemmin Juhani Ahokin otsikoi osuvasti novellinsa ”Oliko nälkä punikki”. 

Professori, poliitikko Georg von Wendt osti Kööpenhaminan kaupungilta erän silliä ruokapulasta
 kärsivään Suomeen.

Kiihtyvää kauppaa ja jäkälähuumaa

Mutta entä ne elintarvikkeiden hinnat? 

– Suomessa oli vuonna 1917 elintarvikkeilla viralliset hinnat, mutta niitä aika harvoin noudatettiin. Korttien kanssa käytiin kauppaa ja mustan pörssin markkinat rehottivat. Lisäksi hinnat nousivat kuukausittain. 


Jotain konkretiaa voi silti tarjoilla, vaikka inflaation takia hinnat eivät kerro koko totuutta. Naudanlihan hinta kilolta oli vuonna 1917 itsenäistymisen kynnyksellä noin 2,2 markkaa, joka nykyrahaksi muutettuna on 2,6 euroa. Maidon hinta vaihteli vuoden aikana rajusti, ja maitolitran hinta oli noin 60 penniä, joka nykyrahassa mitattuna olisi noin 0,70 euroa. 

– Maitopulan takia tosin myös tuotteen laatu heikkeni ja Helsingissä myytiin yleisesti keinottelijoiden vedellä jatkamaa maitoa, Nyström kertoo. 

Hintoja voi suhteuttaa siihen, että esimerkiksi paperikoneen käyttäjälle luvattiin työpaikkailmoituksessa 300–375 markkaa kuukausipalkkaa. 

Elintarvikkeiden lisäksi erityisesti kaupungeissa kärsittiin asuntopulasta. Jopa kellarit ja vinttikomerot otettiin Helsingissä käyttöön, mutta silti katon löytyminen pään päälle oli työn takana. 

– Oikeastaan suomalainen yhteiskunta oli tuolloin arjenkin tasolla lähes romahtamispisteessä. Asuntojen lisäksi vähäinen ruoka oli kallista, eikä palkat ehtineet nousta inflaation jyllätessä. Ainoastaan ammattikunnat, jotka pystyivät itse hinnoittelemaan palkkionsa, pärjäsivät, Nyström kertoo. 


Monimutkaisen säännöstelyn ohessa kehitettiin erilaisia korvikkeita. 

Itse asiassa korvikeinnostus muistuttaa etäisesti nykypäivän sirkka- ja yrttihuumaa. 

– Tasan tarkkaan sata vuotta sitten mietittiin konkreettisesti, että Suomen pelastaa jäkälä. Jäkälästä puhuttiin, kerättiin, kirjoitettiin valtavasti lehtijuttuja, perustettiin jäkälätyöryhmiä ja kouluihin jäkäläpäiviä. Valtion kotitalouslautakunta jakoi jäkäläreseptejä. 

”Onko Turun näännyttäminen jo alkanut”? otsikoi Helsingin Sanomat uutisen, jossa kerrottiin lihan loppumisesta
 kauppahallissa. Vuoden mittaan tilanne kaupungissa kärjistyi, kun punakaarti pidätti poliisipäällikkö Oskar Nikanderin ja kuvernööri K. J. M. Collanin. Vastalauseena maaseudun valkoiset katkaisivat ruuan toimituksia kaupunkiin.

Jäkälä jauhettiin ja leivottiin leivän sekaan ja se jopa saatiin syödyksi. Joulukuussa 1917 innostus kuitenkin alkoi nopeasti hiipua. 

– Juuri ennen joulua valmistui ravitsemustieteellinen tutkimus. Jäkälässä oli yksi merkittävä ongelma: se ei sisältänyt lainkaan kaloreita. 

Nälkä nakersi empatiaa

Koska vuoden 1917–1918 poliittinen ilmapiiri oli niin kireä ja dramaattinen, aikalaisten arjen kokemukset jäivät historiantutkimuksessa pitkään taka-alalle. 

– Oikeastaan vuosi 1917 on ollut hyvin merkillinen ja absurdi arjen tasolla. Silloin on pitänyt selvitäkseen hallita arjen korttipelit ja selvittää, mistä ruokaa oli mahdollista edes saada. Kilpailu ja nälkä lisäsivät empatianpuutetta ja kiristivät näin ilmapiiriä. 

– Toisten yhteiskuntaryhmien asemaan oli koko ajan yhä vaikeampi eläytyä ja äärimmilleen jokapäiväisen elämän kriisi kärjistyi keväällä ja kesällä 1918, Samu Nyström toteaa.
 


Ruuan hinta heittelehti hurjasti



Jos grafiikka ei näy, katso se tästä

Lähde: Samu Nyström: Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. 

 

 
Pehr Evind Svinhufvud. YLEn arkisto/Flickr
 
 

Antti Häkkänen: P. E. Svinhufvud oli

merkittävin itsenäisyysmies

 

Oikeusministeri ylistää Pehr Evind Svinhufvudin merkitystä suomalaisen oikeusvaltion puolustajana.

 

– Svinhufvud on epäilemättä merkittävin itsenäisyysmies mutta sielultaan ennen kaikkea lakimies, oikeusvaltion puolustaja ja kehittäjä, ministeri Antti Häkkänen (kok.) sanoi Svinhufvudin kotitalolla Luumäen Kotkaniemessä järjestetyssä Suomi 100 -seminaarissa.

Itsenäisyyssenaatti asetettiin tasan sata vuotta sitten, 27. marraskuuta 1917. Pehr Evind Svinhufvud johti Suomen valtiollisen itsenäisyyden julistanutta ja sen toteuttanutta senaattia eli hallitusta.

Suomen perustuslaeista kiinni pitänyt Svinhufvud erotettiin kaksi kertaa tuomarin virasta. Kummallakin kerralla poliittinen johto puuttui tuomioistuinten riippumattomaan toimintaan.

 

– Tuomioistuinten riippumattomuus on yksi oikeusvaltion keskeisimmistä periaatteista. Svinhufvud sai kovalla tavalla nähdä, mitä tapahtuu, kun tuomioistuinten riippumattomuus murennetaan. Samoja piirteitä on muun muassa nykypäivän Puolassa ja Turkissa. Riippumattomuuden vaaliminen edellyttää jatkuvaa huolenpitoa riittävistä resursseista, läpinäkyvästä nimityskäytännöstä ja tietenkin ajanmukaisesta lainsäädännöstä, ministeri Häkkänen sanoi.

Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu lakien muuttaminen ja uusien säätäminen perustuslain mukaisesti. Tässä tulee kansanvalta kuvaan. Demokraattisesti valittu parlamentti säätää lait, joita tuomioistuimet soveltavat. Kansanvallan säilyminen ja oikeusvaltio liittyvät olennaisesti toisiinsa.

– Suomi poikkeaa kaikista muista ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa itsenäistyneistä maista siinä, että se on säilynyt vapaana ja itsenäisenä, mutta myös kansanvaltaisena ja oikeusvaltiona. Svinhufvudin rooli laillisen ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajana on ollut ratkaisevan tärkeä itsenäisen Suomen historiassa, Häkkänen totesi puheessaan.

***

– Oikeusvaltioon kuuluu olennaisena osana lain noudattaminen. Tämä svinhufvudilainen laillisuuden korostaminen piti kansakuntaamme yhtenäisenä ja auttoi tiellä kohti itsenäisyyttä. Myöhemmin rakennettiin yhteistä ymmärrystä siitä, että yhteiskuntaa kehitetään rauhanomaisen demokratian keinoin lakeja säätämällä ja niitä kunnioittamalla.

Vuonna 1919 oikeusvaltioperiaate tuli hallitusmuotoon, myöhemmin sama on toistunut kansainvälisten sopimusten ja perustuslainuudistusten kautta.

***

– Oman käden oikeus ja sääntöihin perustumaton mielivaltaisuus on haluttu määrätietoisesti kitkeä Suomesta pois – niin kansalaisten kuin myös viranomaisen toiminnasta. Svinhufvud teki tärkeätä työtä Suomen pitämisessä oikeusvaltiona, ministeri Häkkänen totesi puheessaan.

 


 

Karjalan Sandarmoh sijaitsee 200 kilometrin päässä itärajalta.
 
 
 

Täällä teloitettiin salaa jopa 1000

suomalaista – ei muistomerkkiä

 

 

Suomalaisten joukkomurha Karjalan Sandarmohissa on jäänyt vaille huomionosoitusta.

Entinen Suomen Moskovan-suurlähettiläs Hannu Himanen kirjoittaa kalmakangas Sandarmohista uutuuskirjassaan Länttä vai itää (Docendo). Sandarmoh on Itä-Karjalassa sijaitseva Josif Stalinin terrorin aikainen salainen teloituspaikka, jossa ammuttiin kaikkiaan 9 500 viatonta uhria puhdistuksissa 1937-38. Heistä ainakin 800 oli suomalaisia.

Sandarmohin löysivät nyttemmin vaikeuksiin joutuneen Memorial-kansalaisjärjestön aktivistit 1997. Toinen vastaava paikka on Petroskoin eteläpuolella Krasnyi Bor, joissa ammuttiin noin 1200 ihmistä, heidän joukossaan 580 suomalaista ja 430 venäjänkarjalaista.

– Karjalan teloituspaikoilla ammuttiin ainakin kolmenlaisia suomalaisia: sisällissodan jälkeen Suomesta Venäjälle paenneita punaisia, Yhdysvalloista ja Kanadasta uutta maailmaa rakentamaan tulleita suomalaisia siirtolaisia ja inkerinsuomalaisia. Kaikkiaan arvioidaan noin 10 000 suomalaisen tulleen teloitetuiksi Stalinin terrorin vuosina, Hannu Himanen kirjoittaa.

Sandarmohin on tehnyt ajankohtaiseksi teattereissa oleva Antti Tuurinsamannimiseen romaaniin perustuva Ikitie-elokuva.

– Sandarmoh on tänään pysäyttävä, hiljainen Stalinin terrorin monumentti: kangasmetsä, jossa kasvaa suorarunkoisia mäntyjä. Niiden väleissä pilkottaa ristejä ja muistokiviä. Alueen alkupäähän on pystytetty muistokivi, johon on kohokirjaimin kirjoitettu: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne!” (Люди, не убивайте друг друга!), Himanen kirjoittaa.

Alueelle on pystytetty muun muassa virolaisten, ukrainalaisten ja puolalaisten muistomerkit. Suomalaisten muistomerkkiä on suunniteltu vuosikausia, mutta sitä ei ole.

– Toistaiseksi hanke on kaatunut lähinnä rahoitusongelmiin. Valtiollinen Suomi on suhtautunut muistomerkkihankkeeseen vaivautuneesti, ja muutoinkin Stalinin terrorin suomalaisten uhrien historia on jäänyt Suomessa hämmentävän vähälle huomiolle. Osasyy voi olla siinä, että vainojen suomalaiset uhrit olivat pääosin kommunisteja tai idealistisia vasemmistolaisia, jotka halusivat rakentaa ihanneyhteiskuntaansa, Himanen kirjoittaa.

– Stalinin terrorin vainoharhaisessa ilmapiirissä heitä pidettiin vakoilijoina ja kansanvihollisina. Olisi aika selvittää Stalinin vainovuosina tuhottujen suomalaisten vaiheet ja pystyttää heille asianmukaiset muistomerkit niin Sandarmohiin kuin muillekin sellaisille tiedossa oleville teloituspaikoille, joilla muistomerkkiä ei vielä ole.

 


 


 

 

Stalinin arkistot paljastavat: Neuvostoliitto

kaavaili Paasikiven vaihtamista Kekkoseen jo

1950

 

Neuvostoliiton vaikutus Suomen politiikkaan saa uusia sävyjä tuoreessa teoksessa Varjo Suomen yllä. Myös kuva Kekkosesta täsmentyy.

 

Urho Kekkonen
Urho Kekkonen
 presidentinvala eduskunnassa.
Neuvostoliitto suunnitteli Paasikiven vaihtamista Kekkoseen jo 1950, vallanvaihdos toteutui 1956.Yle
 

Neuvostoliiton arkistot avautuvat Venäjällä hitaasti mutta varmasti. Jättiläisvaltion luhistumisen yhteydessä kommunistisen puolueen arkistot siirrettiin Venäjän presidentin arkistoon. Sieltä niitä on vähitellen siirretty edelleen valtionarkistoon.

 

Erityistä mielenkiintoa herättävät korkeimpien puolue-elinten – erityisesti politbyroon – asiakirjat. Myös Suomen suhteisiin liittyvät asiakirjat löytyvät näistä erityiskansioista. Professoritason kirjoittajat Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä historiatieteiden tohtori Sergei Žuravljov Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutista saivat käyttöönsä myös Stalinin salaiset kansiot.

 

YYA-sopimus ei riittänyt Moskovalle

Kirjan sodanjälkeiset luvut kirjoittanut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola toteaa, ettei Suomen tilanne kesän 1948 jälkeen ollut Moskovan mieleen. Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Suomen kanssa oli kyllä saatu aikaan, mutta kommunistit jäivät ulos vaalien jälkeisestä hallituksesta ja presidentti Juho Kusti Paasikiven tuella maahan pystytettiin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus.

Suomen pelättiin liukuvan kylmän sodan jakolinjan väärälle puolelle. Sen estämiseksi piti itse tarttua toimeen.

 

Tavoitteeksi pelotella Paasikivi väistymään

Rentolan mukaan nyt esiin tulleet asiakirjat vahvistavat entisestään käsitystä, että Neuvostoliiton tavoitteeksi tuli pelotella Paasikivi väistymään. Myöhemmin suomalaisille hyvinkin tutuksi tullut silloinen varaulkoministeri Andrei Gromyko lähetti Stalinin pohdittavaksi sarjan painostustoimia.

Tilannekuva oli se, että porvaripuolueet ja SDP olivat Paasikiven tuella palauttamassa Suomeen sotia edeltäneen järjestelmän ja tuhoamassa kommunistit. Noottiluonnoksessa Paasikivi haukuttiin sotasyyllisten armahtamisesta. Pelottelumielessä suunniteltiin huhua, jonka mukaan Väinö Tanner (sd.) ja muut "pääsotarikolliset" vaadittaisiin tuomiolle rajan taakse. Myös rauhansopimuksen täytäntöönpano ontui. Suomea oltiin vetämässä fasistien voimin uuteen seikkailuun Neuvostoliittoa vastaan.

 

Josif Stalin
Stalin viipyi viimeisinä vuosinaan yhä pidempiä aikoja etelässä. Niin myös Suomen presidentinvaalien alla vuonna 1949.Yle

 

Etelästä palannut Stalin valitsi varovaisen linjan

Kolme kuukautta etelässä viihtynyt Stalin palasi Moskovaan vasta joulukuun alussa 1949. Suomen presidentinvaaleja hän oli silti ehtinyt ohjailla jo kahdesti. Ensin hän torjui Hertta Kuusisen Suomen kansan demokraattisen liiton presidenttiehdokkaana. Sitten hän pysäytti ajatuksen Paasikiven jatkosta poikkeuslailla. Paasikivi kyettäisiin syrjäyttämään vain vaaleissa. Moskovan ehdokas oli maalaisliiton Urho Kekkonen.

Gromykon listalta Stalin poimi kauppaneuvotteluiden jäädytyksen, neuvostokansalaisten luovutusvaatimuksen ja parjauskampanjan lehdissä. Paasikiveä moitittiin aikeista tuhota demokratia, elvyttää fasismi ja tukea angloamerikkalaisia sodanlietsojia Neuvostoliittoa vastaan.

Rankemmat otteet saivat odottaa.

Myöhästyikö Stalin?

Moskovaan palanneen Stalinin aikaa veivät mahtipontiset 70-vuotisjuhlat ja niihin osallistuneet arvovieraat, muun muassa Kiinan puhemies Mao. Gromykon listaa alettiin panna toimeen alle kolme viikkoa ennen Suomen valitsijamiesvaaleja. Varaulkoministeri Andrei Vyšinski esitteli lisätoimet Stalinille vasta helmikuussa, kuusi päivää ennen valitsijakokousta.

Stalin ei kuitenkaan enää innostunut SKDL:n Mauno Pekkalan valitsijamiesten äänten siirtämisestä Kekkoselle, koska se ei olisi riittänyt Paasikiven kukistamiseen.

Paasikivi säikähti, mutta ei luopunut. Hänen vastaisensa kampanja loppui Moskovassa heti vaalin ratkettua.

 

Josif Stalin
Stalinin kuolema ei ollut Suomen johtajille helpotus. Edessä oli levoton uumoilu tulevaisuudesta.Yle

 

Kuusi vuotta myöhemmin Paasikivi kelpasi taas

Stalin kuoli maaliskuussa 1953 ja Suomen seuraaviin presidentinvaaleihin 1956 mennessä seuraajataistelu oli jo ratkennut Nikita Hruštšovin hyväksi. Nyt Neuvostoliitolla oli kaksikin mieluista ehdokasta: Paasikivi ja Kekkonen. Paasikiven rasitteena nähtiin ikä, vaaleihin mennessä 85 vuotta. Kekkonen oli aluksi Moskovalle ikään kuin kakkosehdokas.

Rentola muistuttaa, että Neuvostoliitto pani peliin sodanjälkeisen ajan huomattavimmat myönnytykset. Porkkala palautettiin etuajassa ja Suomen sallittiin liittyä Pohjoismaiden Neuvostoon. YK-jäsenyys aukeni suurvaltojen paketissa.

***

Neuvostoliiton toimiin itse vaaleissa ei uusi aineisto tuo paljon lisää. Kuten Rentola huomauttaa, edelleen saadaan odottaa niitä Vladimirovin (Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä työskennellyt tiedustelu-upseeri, toim.huom) muistelmissaan mainitsemia viime hetken sähkeitä, joilla Moskova siirsi ykkössijan Kekkoselle.

***

 


 


  

 

Uutuuskirja: Neuvostoliitto halusi

vastaitsenäistyneen Suomen heti takaisin –

Stalin lähetti Suomen kommunisteille ohjeita

 

 

stalin
 
 
 
 

Neuvostotiedustelu kiinnitti Suomeen paljon huomiota vuosina 1917–1945, sanoo tohtori Jukka Seppinen.

– Heti vallankumouksen jälkeen siellä (Neuvosto-Venäjällä) syntyi selkeä näkemys, että Suomi pitää saada takaisin. Tämä oli perusydin, joka johti sotaan (1939).

 

41256029
Tohtori Jukka Seppinen kirjansa Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945 julkistustilaisuudessa Helsingissä tiistaina 10. lokakuuta 2017. 

Seppisen mukaan Neuvostoliiton vakoilun painopiste Suomessa oli 1920–1930-luvuilla sotilaallisen hyökkäystoiminnan valmistelussa ja sillä uhkaamisessa. Tältä ajalta tunnetuimpia vakoilujuttuja oli luutnantti Vilho Pentikäisen tapaus. Pentikäinen pystyi vuosien ajan toimittamaan sotasalaisuuksia Neuvostoliiton sotilasasiamiehelle.

 

Neuvostotiedustelun toiminta laajeni 1930-luvulla, ja tällöin Komintern oli tärkeä tekijä.

– Kun sitten kommunistilait tulivat Suomessa voimaan (vuonna 1930), turvallisuuspoliisilla oli lain puitteissa kaikki työkalut hoitaa sitä rintamaa hiljaiseksi, ja se kyllä onnistui. (Kommunistien) maanalaista verkostoa oli, mutta se oli aika toimintakyvytön 1930-luvun loppupuolella. Eikä sodan aikana ollut suurta sabotaasirynnäkköä.

 

Stalinia ei kiinnostanut vallankumous

Sodan jälkeen poliittiset valtasuhteet Suomessa muuttuivat radikaalisti, kun kommunistien toiminta laillistui ja he tulivat hallitukseen. Lisäksi valtiollinen poliisi Valpo muuttui punaiseksi sisäministeri Yrjö Leinon johdolla.

– Toisaalta Stalin ei suosinut vallankumousta Suomessa. Hän lähetti ohjeet suomalaisille kommunisteille, että tämä riittää, mutta jos pystytte omin voimin vallankumoukseen, niin hyvä on, tehkää se. 

Koska Stalin ei ollut aktiivinen eikä suomalaiskommunisteilla ollut kaadereita eikä kokemusta tai näkemystä, vaaran vuodet eivät Seppisen mielestä olleet todellisia vaaran vuosia.