– Suomalainen yhteiskunta kesti demokratian kaventamisen vaatimukset paremmin kuin useimmat muut Euroopan maat. Lapuan liike kukistettiin. Laillisuusrintama voitti. Yhteiskunnallinen Integraatio eteni merkittävästi 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokraattien punamultayhteistyön käynnistymisen myötä.

 

Sisällissodassa pahoin vaurioitunutta Tampereen kaupunkia. Museum of Tampere/Wikimedia Commons.
 
 

Professori: Linja muuttui Suomen

sisällissodan jälkeen häkellyttävän pian

 

 

Jukka Kekkosen mukaan sovintoa pystyttiin rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun suomesta tuli hyvinvointivaltio.

 

On häkellyttävää, kuinka pian yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan linja muuttui Suomessa (sisällis)sodan jälkeen, arvioi Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen.

Vuoden 1918 sisällissodan päättymisestä tulee tiistaina kuluneeksi tasan 100 vuotta.

– Kuningashanke kaatui, kunnallinen demokratia käynnistyi jo vuoden 1918 lopulla, eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1919 ja tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin heinäkuussa (1919). K.J. Ståhlbergistä tuli ensimmäinen tasavallan presidentti, professori Kekkonen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan.

– Eikä tässä kaikki. Demokraattisen oikeusvaltion perustaa turvasi myös riippumaton tuomioistuinlaitos, joka oli KKO:n ja KHO:n perustamisen kautta toteutettu jo syksyllä 1918. Ministerivastuulaki säädettiin 1922. Suomesta tuli ajan mittapuun mukainen oikeusvaltio.

Kekkosen mukaan 1918 muutti aikaisemmin kaavailtua vallanjakoa: kansanvaltaisuuden elementit heikkenivät ja tasavallan presidentin valtasoikeudet säädettiin erittäin vahvoiksi.

Kekkonen korostaa, että yhteiskuntasovun rakentamista ajatellen erityisen tärkeitä olivat myös maanjakolait (Lex-Kallio ja torpparivapautus) ja muu lainsäädäntö, jolla pyrittiin parantamaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olleiden asemaa.

– Mikä käänsi suunnan, kysytään usein? Varsinkin ulkomaalaiset kollegat pitävät suunnan muutosta suoranaisena ihmeenä.

Hänen mukaansa muutoksen syyt olivat sekä maan sisällä että kansainvälisen poliittisen arkkitehtuurin muutoksissa.

– Suomen kansainvälinen maine oli kärsinyt vankileirien kurjuuden tultua ensin pohjoismaiden ja sitten laajemminkin ulkomaiden lehdistön tietoon. Saksan häviö maailmasodassa luhisti kuningashankkeen. Suunnan oli pakko muuttua, jotta nuori valtio saisi maailmansotien voittajavaltioiden hyväksynnän. Politiikan linja siirtyi näissä olosuhteissa kohti maltillista keskustaa.

Demokraattinen oikeusvaltio joutui Suomessa kovalle koetukselle maailmansotien välisenä. Oikeudenkäyttö politisoitui ja demokratiaa rajoitettiin.

Mutta sovintoa vahvassa merkityksessä pystyttiin rakentamaan Kekkosen mukaan vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Suomesta tuli demokraatttinen oikeus- ja hyvinvointivaltio.

– Sovinto edellyttää aitoa demokratiaa, johon kuuluu mahdollisuus keskustelulla kipeistäkin asioista ja olla oikeassa tai väärässä ilman sanktioiden pelkoa.

 


 

Teletankkien kehittäminen katkesi kuitenkin natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Nopeasti elävä itärintaman sotatanner ei mahdollistanut taktiikoita, joissa teletankeista olisi ollut hyötyä. Teletankeiksi muutetut vaunut osallistuivatkin lopulta taisteluihin tavallisina miehitettyinä panssareina.


 
Tuhottu teletankki Karjalankannaksella helmikuussa 1940. Wikimedia Commons

Tämä oli Stalinin hirmuase talvisodassa:

Robottitankki liekinheittimillä

 

Neuvostoarmeija iski kauko-ohjatuilla panssareilla Suomen linjoja vastaan.

 

– TT-tankin miehistö ”hylkäisi” tankin lähestyttyään vihollisen asemia ja ottaisi konekiväärin mukaansa. Ongelmana oli, ettei vihollisen jalkaväkeä saanut päästää lähelle teletankkia. Tämä tapahtui liekinheittimen ja 45 millimetrin tykillä ja konekiväärillä varustetun TU-tankin avulla, neuvostoliiton panssarijoukkojen veteraani Viktor Dimitrievits sanoi haastattelussa vuonna 2009.

 

Dimitrievits palveli erityislaatuisessa yksikössä. Hän ajoi ”teletankkina” tunnettua kauko-ohjattavaa miehittämätöntä robottipanssarivaunua. National Interest kertoo vähän tunnetusta ja aikaansa nähden edistyksellisestä aseesta tässä. Teletankit olivat tiettävästi taistelukäytössä vain talvisodassa Suomea vastaan.

Talvisodan teletankit vaikuttavat ainakin paperilla hirmuisilta aseilta. Miehittämättömät T-26-panssarivaunuihin perustuvat laitteet oli tavallisen tykin sijasta varustettu liekinheittimillä. Niiden lisäksi teletankkeihin saatettiin liittää savukranaattien laukaisulaitteita ja ajastimella varustettuja pommeja. Alun perin niistä kaavailtiin myös kemiallisten aseiden toimitusjärjestelmiä.

 

Teletankkeja lähetettiin iskemään Mannerheim-linjan puolustuksia vastaan. Tankkeja menetettiin taisteluissa ainakin 42. Hitaat miehittämättömät tankit osoittautuivat haavoittuvaisiksi miinoille, panssariesteille ja vaikealle maastolle.

Teletankeista ei ole jäänyt suuria mainintoja historiankirjoihin, eikä niiden menestyksestä ole pahemmin tietoa. Eräs harvoista raporteista väittää teletankkien kuitenkin pärjänneen talvisodan rintamalla ”melko hyvin”.

100. kivääridivisioonan kenraali Kombrig Jermakov myöntää tästä löytyvässä raportissaan tankkien kokeneen vaikeuksia, kun maastossa oli ”paljon painaumia ja kuoppia”. Silti uudet aseet olivat hänen mukaansa todistaneet kyvykkyytensä. Jermakovin raportissa kerrotaan, että teletankit ”tuhosivat bunkkerit numero 39 ja 35”.

 

Wikimedia Commons.
 
Saksan hyökkäys lopetti kehityksen

Neuvostoliitossa tuotettiin vuosna 1933, 1936 ja 1938 yhteensä 162 T-26-panssarivaunuun perustuvaa TT-etuliitteellä tunnettua teletankkia ja TU-26-ohjausvaunua. Teletankkia ohjattiin parinkymmenen nappulan radio-ohjaimella. Järjestelmä oli kallis ja altis häiriöille etenkin vaikeassa talvisäässä.

 

Teletankkien kohdalla lähestyttiin ainakin jonkinasteista läpimurtoa talvisodan jälkeen.

”Kaukotelevisiolaite: lähtin ja vastaanotin, näytön korkeus 9 ja leveys 12 senttiä. Laite lähettää kuvaa tankkia ympäröivästä maastosta ja sen näkökentässä 100-150 metrin etäisyydellä olevista asioista radion (televiso) välityksellä”, vuonna 1941 laaditussa raportissa kuvataan.

 

Raportin mukaan televisionäyttö voi olla ratkaisu liekinheitinten tähtäysongelmiin. Se olisi avittanut myös ohjaajan ja vaunun välisen pitkän etäisyyden aiheuttamiin näkyvyysongelmiin.


 

 

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

 
Sota vei Suoman
 
natsien äitiyskotiin 
 
 

Suomalaiset eivät olleet natsien ihailemaa ”pohjoista rotua” mutta kelpasivat sodan lopulla saksalaisten äitiyskoteihin. Suoman tytär Helena kuuli äitinsä tarinan vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

 

Alkusyksystä 1944 Suoman piti tehdä päätös. Seuraisiko hän Saksan armeijaa Norjaan vai jäisikö hän Suomeen?

17-vuotias Suoma oli vastikään tutustunut Karl Wilhelmiin, joka palveli Lappiin sijoitetuissa saksalaisjoukoissa. Karl Wilhelm oli Suomaa yhdeksän vuotta vanhempi. Todennäköisesti he olivat tavanneet, kun Suoma oli aloittanut kesällä tarjoilijana ja keittiöapulaisena saksalaisten sotilaskodissa Kemissä.

Suhde oli tuore, mutta Karl Wilhelm oli jo esitelty Suoman perheelle. Vaikka saksalaissotilaiden kanssa kulkevien naisten moraalista kannettiin huolta, aseveliajan Lapissa vanhemmat saattoivat hyväksyä julkisen seurustelun.

Sitten aseveljeys oli hetkessä ohi.

Syyskuun alussa 1944 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa aselevon ja lupasi katkaista suhteensa Saksaan. Suomessa oli vielä noin 200 000 saksalaissotilasta. Neuvostoliitto painosti Suomea ryhtymään pikaisesti sotatoimiin heitä vastaan.

Teini-ikäisen Suoman oli päätettävä nopeasti, mitä tehdä. Lappia tyhjennettiin siviileistä, ja huhut puna-armeijan vyörymisestä levisivät. Moni pelkäsi, että saksalaisten lähtiessä Pohjois-Suomi jäisi Neuvostoliiton vallattavaksi.

Miten Saksan armeijan palveluksessa olleiden naisten sitten kävisi?

Jos lähtisi Karl Wilhelmin mukaan, voisi jatkaa työssä ja olla lähellä sulhasta, on Suoma voinut puntaroida.

Syyskuun lopulla Suoma jätti taakseen Kemin ja matkusti Karl Wilhelmin kanssa kohti Norjan rajaa. Muutaman kuukauden kuluttua Suoma alkoi odottaa lasta.

Saksalaisten ja suomalaisten yhteiset illanistujaiset Kiestingissä, Itä-Karjalassa vuonna 1942.SA-kuva
Suomalaisnaisia työskenteli muun muassa saksalaisten sotasairaaloissa ja hoitokodeissa.SA-kuva

Vaikka saksalaiset vetäytyivät Suomesta, Norja oli yhä Hitlerin armeijan miehittämä. Saksalainen valtakunnankomissaari oli asettunut Oslon parlamenttitaloon jo yli neljä vuotta aiemmin ja ryhtynyt muokkaamaan Norjasta natsien mielen mukaista maata.

Saksasta oli saapunut Norjaan paitsi sotilaita, myös terveyssisaria, jotka tulivat perustamaan äitiyskodeiksi kutsuttuja laitoksia. Ne olivat paikkoja, jonne saksalaisen sotilaan lasta odottavat naiset saattoivat hakeutua hoidettavaksi loppuraskauden ja synnytyksen ajaksi.

Äitiyskoteja pyöritti yhdistys nimeltä Lebensborn. Se tarkoittaa suomeksi elämän lähdettä.

Yhdistys toimi natsipuolueen pahamaineisen SS-järjestön alaisuudessa. SS eli Schutzstaffel oli Adolf Hitlerin henkivartio­kaartista kehittynyt sotilasorganisaatio, joka oli päävastuussa keskitysleireistä ja juutalaisten joukkomurhan toteuttamisesta.

Hitlerin Saksassa Lebensbornia pidettiin hyväntekeväisyys­järjestönä, joka tuki yksinäisiä äitejä ja SS-miesten perheitä.

Todellisuudessa hyväntekeväisyys rajoittui vain niihin äiteihin ja lapsiin, jotka katsottiin natsi-Saksan kannalta hyödyllisiksi.

Norjassa Lebensborn-äitiyskoteja oli erityisen paljon, sillä natsien näennäistieteellisessä rotuopissa pidettiin arvossa niin kutsuttua ”pohjoista rotua”. Sen pitkiä ja vaaleita edustajia ajateltiin löytyvän etenkin Norjasta. Natsien suunnitelmissa norjalaisnaisia olisi myöhemmin asutettu Etelä-Saksaan muka sikäläistä perimää parantamaan.

Toisen maailmansodan aikana toiminnassa olleet Lebensborn-kodit toimittaja Dorothee Schmitz-Kösterin kokoamien tietojen mukaan. Norjaan perustettiin kymmenen äitiyskotia, koska natsi-Saksa piti arvossa norjalaisten perimää. Saksan kymmenestä Lebensborn-kodista kaksi oli nykyisen Puolan alueella.

– Lebensbornin tarkoitus oli jalostaa Saksan kansaa ja pelastaa jokainen rodullisesti arvokas lapsi ja äiti, sanoo tutkija Anu Heiskanen.

Heiskanen on tutkinut natsi-Saksan hallitsemille alueille vuonna 1944 lähteneiden suomalaisnaisten kokemuksia. Hänen väitöskirjansa tarkastetaan pian Helsingin yliopistossa.

Äitiyskoteihin haluavista naisista tehtiin tarkka arviointi. Tarkoituksena oli selvittää, olisiko ulkomaalainen nainen ”rodullisilta ominaisuuksiltaan” kelvollinen saksalaisen miehen vaimoksi – ja jos ei, voisiko naista kuitenkin hyödyntää työvoimana ja olisiko tämä halukas muuttamaan Saksaan. Monet olivat, sanoo Heiskanen.

Naisia tärkeämpiä natseille olivat kuitenkin saksalaista verta olevat lapset. Saksan kansaa piti saada lisää, sillä sodassa miehiä kaatui kauhistuttavaa vauhtia.

Natsijohtajat yllyttivät avoimesti saksalaisia miehiä siittämään aviottomia lapsia.

Lebensborn puolestaan tuki aviottomia äitejä, jotta nämä eivät tekisi abortteja. Äitiyskodeissa naimattomat naiset olivat samassa asemassa kuin aviovaimot, ja kaikkia naisia kutsuttiin Frauksi siviilisäädystä riippumatta.

Saksan ja Norjan lisäksi yksittäisiä äitiyskoteja perustettiin Itävaltaan, Belgiaan, Luxemburgiin ja Ranskaan. Itä-Euroopassa taas tuhansia sopivan vaaleita lapsia ryöstettiin vanhemmiltaan ja vietiin Lebensborn-koteihin tai suoraan adoptioon saksalaisperheisiin.

Miehitetyssä Norjassa vastaavaa ei tapahtunut, sanoo Heiskanen. Naisten oli Heiskasen mukaan kyllä mahdollista jättää lapsensa Lebensborn-kotiin adoptoitavaksi.

Myös muutama suomalaisnainen teki niin.

Saksalaiset yrittivät räjäyttää Kemin kaupungintalon, joka kuitenkin jäi pystyyn ja korjattiin myöhemmin.SA-kuva
Ihmisiä lähdössä Kemistä evakkoon Ruotsiin lokakuussa 1944.SA-kuva

Kaikkiaan Suomesta lähti Saksaan ja sen miehittämille alueille syksyllä 1944 noin tuhat naista, arvioi tutkija Anu Heiskanen.

Kemiläisessä sotilaskodissa työskennellyt Suoma lähti säilyneistä tiedoista päätellen saksalaisten joukkojen mukaan vapaaehtoisesti.

Suoma oli saksalaisilla töissä todennäköisesti tienestien takia. Saksan armeija maksoi tuntuvasti parempaa palkkaa kuin mitä kansakoulun käynyt tyttö pystyi muuten ansaitsemaan. Lisäksi armeijan palkolliset saivat hyvin syödäkseen, mikä oli sota-aikana tärkeä etu.

Yhtäkkiä Suomalla ei ollut Lapissa enää tietoa elannosta tai kodin turvaakaan. Vanhemmat olivat jo lähteneet evakkoon Ruotsiin kahden sota-aikana syntyneen sisaruksen kanssa, ja isoveli oli rintamalla.

 

Syyskuun lopulla, lienee ollut 24 päivänä, kun lähdettiin Kemistä. Rovaniemellä oltiin seuraava yö ja sitten jatkettiin 25.9.44 matkaa Muonioon. – – – Sieltä siirryttiin Rautukurkioon, jossa kuultava joutui työjoukkoihin (NSKK:hon), jossa toimi keittiössä ja iltapäivisin tarjoilijattarena.

OTE VALTIOLLISEN POLIISIN KUULUSTELUPÖYTÄKIRJASTA

Heiskasen mukaan useimmilla naisilla oli lähdölleen monia eri syitä. Työmahdollisuudet Saksan armeijan palveluksessa olivat naisille tärkeitä. Monella oli Suoman tavoin myös saksalainen miesystävä tai sulhanen, ja naisia pelotti, miten heitä Suomessa kohdeltaisiin.

Osan naisista saksalaiset painostivat matkaansa tai valehtelivat, että naiset voisivat päästä heidän avullaan puolueettomaan Ruotsiin.

Saksan armeijan mukana Suomesta lähti myös naisia, jotka jo odottivat aviotonta lasta. Heiskasen mukaan on mahdollista, että joitakin heistä houkutteli nimenomaan mahdollisuus päästä loppuraskauden ja synnytyksen ajaksi hoidettavaksi Norjan äitiyskoteihin.

Norjan ensimmäinen Lebensborn-koti Hurdal Verk perustettiin jo syyskesällä 1941.Riksarkivet
Pian avaamisen jälkeen Saksasta saapui korkea-arvoisia vieraita tarkastuskäynnille.Riksarkivet

Suoman tytär Helena Heiniö-Kemppainen naurahtaa kertoessaan, että hänen äitinsä isoäiti oli saamelainen.

Helenan mukaan tummapiirteinen Suoma pääsi siitä huolimatta Norjassa toviksi Lebensborn-kotiin.

Suoma ei ollut raskaana vielä lähtiessään Kemistä syyskuussa 1944, mutta jo ennen vuodenvaihdetta hän odotti lasta. Sulhanen Karl Wilhelm palveli kuljetusjoukoissa ja pystyi liikkumaan Norjassa autolla, joten pariskunnan oli mahdollista tavata toisiaan, kertoo Helena.

Suoma työskenteli Norjassa Saksan armeijan huoltojoukkojen palveluksessa muun muassa vaatekorjaamossa. Helenan mukaan raskauden edetessä Karl Wilhelm oli järjestänyt Suomalle kevyemmän työpaikan hotellisiivoojana Lillehammerissa.

Suoma kertoi myöhemmin kuulustelussa olevansa kihloissa. Helenan käsityksen mukaan hänen vanhempansa olivat kihlautuneet jo Suomessa.

 

Helmikuussa 1945 järjesti kuulusteltavan sulhanen kuulusteltavan Turisti Hotellin siivoojattareksi, jossa sitten oli maaliskuun 24 päivään, jolloin pitkällä olevan raskautensa takia joutui lähtemään Osloon Lebesbonriin [sic].

OTE VALTIOLLISEN POLIISIN KUULUSTELUPÖYTÄKIRJASTA

Suoma kärsi raskautensa aikana terveysongelmista. Tyttärelleen hän on kertonut, että sulhanen hankki silloin hänelle paikan Oslon Lebensborn-kodista.

– Äiti ei puhunut siitä muuta kuin että häntä oli hoidettu hyvin, Helena Heiniö-Kemppainen sanoo.

Kohtaamiaan saksalaisia Suoma kuvasi jälkeenpäin kohteliaiksi ja miellyttäviksi.

Helena ei usko alaikäisen äitinsä ymmärtäneen tarkemmin, millainen ajatusmaailma Lebensborn-kotien taustalla oli.

Aiemmin vallalla on ollut käsitys, että Lebensborn-ohjelma ei olisi ulottunut suomalaisiin ollenkaan, koska natsit eivät pitäneet suomalaisia rodullisesti riittävän hyvinä.

Lisäksi Suomessa on ajateltu, että ohjelma ei koskenut suomalaisia, koska äitiyskoteja ei ollut Suomen rajojen sisällä.

Norjassa säilytettävissä Lebensborn-järjestön arkistoissa on tietoja yhteensä 26 suomalaisesta naisesta, tutkija Anu Heiskanen sanoo. Yksi heistä on Suoma.

Aivan kaikki nämä naiset eivät välttämättä viettäneet aikaa äitiyskodeissa. Lebensbornin tiedetään kirjanneen tietoja myös naisista, jotka olivat ainoastaan ottaneet järjestöön yhteyttä.

Monet järjestön arkistosta löytyvistä naisista kuitenkin kertoivat oleskelustaan äitiyskodeissa kuulusteluissa, joihin he joutuivat Suomeen palattuaan.

Suoma ja Karl Wilhelm. Helena Heiniö-Kemppaisen kotialbumi

Lebensborn-kotien arkisesta elämästä ei tiedetä kovin paljon. Saksalaisten laitosten arkea on kuvattu tarkoin säädellyksi ja työteliääksi.

Vastasyntyneet nukkuivat yhdessä salissa ja isommat lapset toisessa. Raskaana olevat naiset pyrittiin pitämään erillään jo synnyttäneistä. Kodeissa oli hoitajien lisäksi palvelusväkeä, mutta äiditkin osallistuivat erilaisiin töihin.

Norjassa Lebensborn-kodit sijaitsivat usein hienoissa tunturihotelleissa, ja niissä oli viimeisimmät mukavuudet kuten juokseva kuuma vesi. Laitoksissa oli jatkuva henkilöstöpula, ja suomalaisnaisia pestattiin niihin myös palkollisiksi: samalla kun he hoitivat omaa vauvaansa, he huolehtivat muidenkin lapsista.

Oli vain päätetty, että norjalaiset ja suomalaiset naiset, joiden lapsen isä on miehitysjoukoissa tai Saksan sotavoimissa, ovat oikeutettuja Lebensborn-kotiin.

TUTKIJA ANU HEISKANEN

Suomalaisten kelpuuttaminen rotueliitille tarkoitettuihin äitiyskoteihin ei tarkoittanut, että natsit olisivat jostain syystä alkaneet pitää suomalaista perimää erityisessä arvossa.

Heiskasen mukaan Norjassa tehtiin eräänlainen käytännön ratkaisu: Saksan armeija otti näin vastuun lasten elatuksesta sodan ajalta, jolloin lasten isät olivat palvelemassa maataan.

– Oli vain päätetty, että norjalaiset ja suomalaiset naiset, joiden lapsen isä on miehitysjoukoissa tai Saksan sotavoimissa, ovat oikeutettuja Lebensborn-kotiin, Heiskanen kertoo.

Heiskanen epäilee, että Suoma saatettiin majoittaa Lebensborn-kotiin väliaikaisratkaisuna.

Ylipäänsä järjestely koski vain Norjaa. Saksassa suomalaisnaisilla ei ollut pääsyä äitiyskoteihin.

Lebensborn-järjestö näki myös huomattavasti vaivaa varmistaakseen, että lasten isät olivat saksalaisia.

Suoma ystävänsä seurassa. Heillä on yllään ilmeisesti jonkinlainen työasu. Helena Heiniö-Kemppaisen kotialbumi

Lebensborn-äitiyskoteihin päätyneet suomalaisnaiset eivät olleet automaattisesti natsi-ideologian kannattajia, sanoo Anu Heiskanen.

Hän arvelee, että monelle suomalaiselle naiselle ajatuksen Lebensborn-kotiin menosta esitti lapsen saksalainen isä.

Kirjeissä ei näy mitään, vaikka voisi ajatella, että olisi ollut oman edun mukaista pistää sinne parit heil Hitlerit.

TUTKIJA ANU HEISKANEN

Heiskanen on löytänyt norjalaisista arkistoista muutamia saksankielisiä kirjeitä, joissa raskaana olleet suomalaiset pyytävät apua Lebensborn-järjestöltä. Kovin pitkälle meneviä päätelmiä kirjeistä ei voi tehdä, mutta natsi-ideologiaan niissä ei ole viittauksia.

– Kirjeissä ei näy mitään, vaikka voisi ajatella, että olisi ollut oman edun mukaista pistää sinne parit heil Hitlerit, Heiskanen sanoo.

Tutkija arvioi, että naiset todennäköisesti ymmärsivät Lebensbornin liittyvän Hitlerin Saksan yhteiskuntajärjestykseen. Tuolloin eugeniikkaa eli rodunjalostusoppia ei tosin yhdistetty ainoastaan natseihin, vaan se oli Suomessakin yksi tieteenala muiden joukossa.

Ainakin Saksan äitiyskodeissa järjestettiin opetusta yhteiskunnallisista asioista. Se tarkoitti tietenkin kansallissosialistista propagandaa.

Anu Heiskanen pitää hyvin todennäköisenä, että tällaista opetusta on ollut Norjassakin, olihan naisista määrä koulia kunnon äitejä ja työläisiä Saksan valtakuntaan.

Miehitetyssä Norjassa yleinen käsitys Lebensbornin äitiyskodeista oli, että ne ovat saksalaisten paikkoja, jotka tarjoavat tukea sotilaiden lapsia odottaville naisille, sanoo historioitsija Kåre Olsen Norjan kansallisarkistosta.

– Ehkä jotkut naisista olivat perillä taustalla olevasta rotuajattelusta, mutta se ei ollut laajasti tiedossa sodan aikana, Olsen sanoo.

Sodanjälkeisinä vuosina Lebensborn-lapsiin on liitetty Euroopassa poikkeuksellinen stigma. Äitiyskoteja on kuvattu populaarihistoriassa eräänlaisiksi bordelleiksi, joihin hakeutui naisia, jotka halusivat tulla SS-miesten hedelmöittämiksi.

– Nykytutkimuksen mukaan tälle käsitykselle ei ole mitään perusteita, sanoo tutkija Anu Heiskanen.

Myöskään norjalaistutkija Olsenin mukaan tarinoissa ei ole perää. Hän ajattelee, että kun keskitysleirien kauhut sodan jälkeen paljastuivat, SS-joukoista oli helppo uskoa mitä hyvänsä. Huhujen syntyä edisti myös Lebensborn-koteja ympäröinyt salamyhkäisyys.

Suoman matkareitistä vuosina 1944–1945 on ristiriitaisia tietoja. Valtiollisen poliisin kuulusteluissa Suoma sanoi oleskelleensa vain Norjassa, mutta tyttärelleen Helena Heiniö-Kemppaiselle hän kertoi matkustaneensa myös Saksaan.

Suoman tarinasta on Lebensborn-kodin jälkeen kaksi versiota, joista kumpikin perustuu hänen omaan kertomukseensa. Toisen hän kertoi Suomeen palattuaan Valtiollisen poliisin kuulustelijalle, toisen tyttärelleen.

Kuulustelupöytäkirjan mukaan Suoma oli Norjassa Lebensborn-kodissa vain pari viikkoa ja joutui lähtemään sitten Elverumin leirille lähelle Ruotsin rajaa. Sieltä Suoma siirrettiin kesällä 1945 Saksan antautumisen jälkeen internointileirille, jossa hän synnytti elokuun alussa tytön.

Lapsi sai nimekseen Hilde Marianne. Myöhemmin hänelle annettiin uudessa kasteessa nimeksi myös Helena.

Äiti vauvoineen palautettiin lokakuussa Norjasta Turun kautta Hankoon niin kutsutulle Palaavien suomalaisten leirille muiden suomalaisnaisten ja -lasten mukana. Tutkija Anu Heiskasen mukaan moni ei olisi tahtonut palata Suomeen, mutta norjalaiset halusivat päästä saksalaisten palveluksessa olleista naisista ripeästi eroon.

 

Kuulusteltava ilmoittaa olevansa halukas matkustamaan Suomesta sulhasensa luo Saksaan mahdollisimman pian – – – Haluaisi myöskin viedä lapsensa tämän isän luo ja solmia avioliiton sulhasensa kanssa mahdollisimman pian.

Kuulusteltava vakuuttaa, ettei häntä koskaan saksalaisten sotilas- tai siviiliviranomaisten taholta pyydetty ryhtymään mihinkään salaisiin hommiin.

OTE VALTIOLLISEN POLIISIN KUULUSTELUPÖYTÄKIRJASTA

Tyttärelleen Suoma kuitenkin kertoi myöhemmin tarinan paljon pitemmästä reitistä.

Tämän kertomuksen mukaan Helena olisikin syntynyt Saksassa, sotilassairaalassa Dortmundin lähellä. Suoma sanoi lähteneensä Norjan Lebensborn-kodista Saksaan, jonne sulhanenkin oli lähetetty taistelemaan.

Sortuvan Saksan oloja Suoma kuvasi katastrofaalisiksi: ruoasta oli pulaa, samoin vessapaperista. Suomalaisnaisia pidettiin kovassa kurissa.

Tuhoisia pommituslentoja oli jatkuvasti, Suoma kertoi. Suomalaiset eivät uskaltautuneet saksalaisten pommisuojiin, vaan he katselivat usein pommituslaivueita ulkona.

Miten äiti oikein olisi keksinyt sen kaiken, mitä hän kertoi Saksasta?

HELENA HEINIÖ-KEMPPAINEN

Takaisin kotimaahan Suoma sanoi tulleensa lopulta Norjan kautta.

Tutkija Heiskanen pitää tätä tarinaa epätodennäköisenä. Hänen mukaansa on vaikea nähdä, miten Suoma olisi voinut päästä yksin ensin Saksaan ja sitten vielä takaisin Norjaan. Saksassa liikkumista kontrolloitiin erittäin tiukasti sekä sodan aikana että sen jälkeen.

Ei tytär Helenakaan oikein usko tarinaa. Äidin kertomus oli sekava ja hyppelehtivä, eikä Helenalle esimerkiksi selvinnyt, mitä työtä Suoma olisi tehnyt Saksassa.

Kysymysmerkkejä kuitenkin jää. Saksalaisten mukaan lähteneistä naisista kertovassa Auf Wiedersehen, Finnland -dokumentissa eräs haastateltu kertoi, että samanniminen Kemistä tullut tyttö oli hänen kanssaan Lyypekissä.

– Voiko se olla kukaan muu? Ja miten äiti oikein olisi keksinyt sen kaiken, mitä hän kertoi Saksasta, Helena miettii.

Helena ei enää tiedä ketään, jolta voisi saada lisätietoa. Virpi Suutarin ohjaamassa dokumentissa haastateltu nainen on kuollut, ja Suoma-äiti menehtyi jo 1990-luvulla.

Äiti ei halunnut puhua menneistä enää sen jälkeen, kun oli kertonut tarinansa Helenalle yhden kerran vuosikymmeniä sitten.

– Emme koskaan päässeet kovin lähelle toisiamme.

Karl Wilhelm palveli armeijassa kuljetusjoukoissa. Helena Heiniö-Kemppaisen kotialbumi

Suoma valehteli Hangon leirin kuulusteluissa ainakin yhdestä asiasta, josta hän kertoi tyttärelleen totuuden.

Lapsen isäksi on kuulustelupöytäkirjaan kirjattu alikersantti Franz Hölgenberge, kun oikeasti tämä oli nimeltään Karl Wilhelm.

Palautettavia naisia pidettiin tutkija Anu Heiskasen mukaan Hangossa karanteenissa yleensä muutamia viikkoja, minkä jälkeen he saivat lähteä. Osa sai myöhemmin lieviä tuomioita valtion rajan luvattomasta ylittämisestä, mutta tyypillisesti rangaistukset olivat ehdollisia.

Suoman kuulustelupöytäkirjaan on merkitty, että häntä vastaan on nostettu syyte Kemin raastuvanoikeudessa. Oikeuden tuomioluetteloista ei kuitenkaan löydy tuomiota syksyltä 1945 eikä vuodelta 1946. Raastuvanoikeudessa käsiteltiin tuona aikana huomattavan paljon tapauksia.

Helenan käsitys on, että Suoma joutui vankilaan joko suoraan leiriltä tai pian sen jälkeen ja joutui seurauksena luopumaan lapsestaan.

Eno on myöhemmin kertonut Helenalle, miten hän vei tämän parkuvana vauvana Kemin vastaanottokotiin.

Parivuotiaana Helena sai kasvattiäidin ja muutti Tampereelle. Koti oli lämmin. Tampereen perhe piti saksalaisia sivistyskansana, eikä Helenan syntyperään koskaan viitattu negatiivisessa mielessä – vaikka ei juuri muutenkaan.

Helena tiesi jo varhain olevansa adoptiolapsi, mutta biologisista vanhemmistaan hän kuuli vain äidin nimen ja sen, että isä oli ollut saksalainen sotilas. Oma saksalainen etunimi Hilde aiheutti aluksi kiusaamista koulussa, mutta oppikouluun mennessä se laantui.

Sodanjälkeisessä Suomessa monet saksalaisten lapsiksi tiedetyt joutuivat kärsimään taustastaan. Esimerkiksi Pohjois-Suomen pienissä yhteisöissä asia saattoi olla koko kylän tiedossa, ja katkeruus saksalaisia kohtaan kohdistui heidän lapsiinsa.

Suomalaisnaisille ja saksalaisille sotilaille syntyi yhteensä noin 700 lasta. Ei ollut poikkeuksellista, että äidit olivat kokemuksistaan hiljaa ja lapset saivat kuulla juuristaan aivan muuta kautta, esimerkiksi kouluun mennessään. Myös julkisuudessa saksalaisten sotilaiden lapsista vaiettiin vuosikymmeniä.

Norjassa saksalaisten sotilaiden lapsia syntyi huomattavasti enemmän kuin Suomessa, noin 10 000. Siellä lapsista ei vaiettu vaan heidät nostettiin esille yhteiskunnallisena ongelmana. Hallitus asetti jopa erityisen komitean pohtimaan, mitä lapsille pitäisi tehdä.

Pelättiin, että perimänsä vuoksi lapsista kasvaisi jonkinlainen natsien viides kolonna tai että heistä tulisi äitiensä kaltaisia. Aikansa johtava psykiatri arvioi, että lasten äitien joukossa oli keskivertoa enemmän heikkolahjaisia ja psykopaatteja, mikä todennäköisesti näkyisi heidän lapsissaan.

Lopputuloksena moni norjalainen Lebensborn-lapsi joutui kasvamaan mielisairaille tarkoitetuissa laitoksissa.

Helena Heiniö-Kemppainen muutti itse Rovaniemelle aikuisiällä töiden perässä.Konsta Leppänen

Keskikesän valo Rovaniemellä tuntui Etelä-Suomessa kasvaneesta Helenasta epätodelliselta. Vaikka oli yö, kamarissa oli yhtä valoisaa kuin päivällä.

Suoma kertoi pienellä äänellä tarinaansa, luetteli poissaolevan oloisena paikkoja, joissa hän oli nuorena tyttönä ollut.

Elverum, Oslo, Hampuri, Dortmund…

Piti puhua hiljaa, sillä samassa huoneessa nukkuivat Suoman tyttäret, Helenan sisarpuolet. Rauhallisempaa paikkaa ei ollut. Pienen talon toisessa makuuhuoneessa makasi mies, jonka korviin tarina ei ainakaan saanut kantautua.

Oli juhannus 1969. Helena oli tullut Lappiin, sillä opiskeluaikanaan hän oli alkanut miettiä taustaansa. Hän oli ottanut yhteyttä Suomaan ja he olivat sopineet, että Helena saapuu vieraisille Suoman perheen luo Rovaniemen lähelle.

Sodan jälkeisinä vuosina Suoma oli avioitunut itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Pari oli saanut viisi lasta, joista kolme oli jo kuollut.

Mies karsasti saksalaisia, Suoma kertoi. Lapissa saksalaissotilaat olivat muuttuneet monen mielessä aseveljistä tuhoajiksi, kun vetäytyvä armeija oli jättänyt jälkeensä savuavia kaupunkeja ja räjäytettyjä siltoja.

Rovaniemellä Helena sai ensimmäistä kertaa kuulla isänsä nimen ja nähdä hänen kuvansa.

Karl Wilhelm oli yhdeksän vuotta Suomaa vanhempi. Helena Heiniö-Kemppaisen kotialbumi

Isästä tuli vihdoin oikea henkilö. Huumorintajuinen automekaanikko, joka oli pitänyt äidistä huolta parhaansa mukaan. Helena kuuli, että Karl Wilhelm oli rakastanut Suomaa ja moottoreiden rassaamista ja toivonut, että sodasta voisi vain ottaa ja lähteä kotiin.

– Äidin kanssa päätimme, että etsitään isä, Helena kertoo.

Hän kuvaa Suomaa sitkeäksi ja sisäänpäinkääntyneeksi naiseksi. Tämä ryhtyi etsintöihin vuosikymmenten jälkeen nimenomaan tyttärensä vuoksi, miehensä mielipiteistä huolimatta.

Seuraavana keväänä Helena sai Suomalta kirjeen, jossa luki mustana valkoisella isän osoite. Yhteystiedot olivat löytyneet Punaisen Ristin, Pelastusarmeijan, saksalaisten arkistojen ja vähän sattumankin avulla.

Piti harkita tarkoin, mitä isälle kirjoittaisin. Miten kertoisin elämästäni ja siitä, miten olen häntä kaivannut.

HELENA HEINIÖ-KEMPPAINEN

Karl Wilhelm asui Wiesbadenin kaupungin lähellä Länsi-Saksassa. Se oli mahtava ajatus: isä oli elossa.

– Kun en osannut saksaa kovin hyvin, piti harkita tarkoin, mitä hänelle kirjoittaisin. Miten kertoisin elämästäni ja siitä, miten olen häntä kaivannut, Helena muistaa.

Hän alkoi luonnostella kirjettä. Vasta pari kuukautta myöhemmin hän uskaltautui lähettämään viestinsä, jonka oli vielä tarkistuttanut kielivirheiden varalta.

Vastaus tulikin isän vaimolta – tai oikeammin leskeltä. Isä oli kuollut yllättäen vapunpäivänä.

– Olin niin pettynyt ja tavallaan vihainen siitä, että isä meni ja kuoli juuri, kun minä olisin hänet tahtonut tavata, Helena sanoo.

Hän koki lesken kirjoittaman viestin loukkaavaksi.

Isänsä yhteystietoja etsiessään Helena oli saanut kuulla, että hänellä on myös nuorempi velipuoli Saksassa, mutta lesken vastauksen jälkeen hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä saksalaisen sukunsa kanssa.

Helena Heiniö-Kemppainen löysi yhteyden saksalaiseen velipuoleensa vasta 2000-luvulla. Konsta Leppänen

Tuskin olisi ollutkaan, jollei Helenan oma poika olisi 35 vuotta myöhemmin pannut toimeksi. Hän halusi selvittää, kuka oikein oli mies, joka nuoruudenkuvassaan näytti niin samanlaiselta kuin hän itse.

Helenan velipuoli Karli eli Karl Adolf löytyikin. Saksasta saapui tällä kertaa epäilevän sävyinen kirje, jossa tiedusteltiin, mistä kirjoittaja on tietonsa saanut. Helena selitti.

Karlin seuraavan kirjeen mukana tuli yllättäen cd-levyllinen kuvia Helenan äidistä ja isästä. Siinä olivat ainoat yhteiskuvat, joita heistä oli otettu.

Helenan isä oli säilyttänyt niitä muiden sotakuviensa joukossa kenkälaatikossa, jonka sisältöä hän ei elinaikanaan koskaan näyttänyt pojalleen.

Kesällä 2009 Helena viimein istui junassa matkalla Kisslegin asemalle.

– Kun näin veljeni, se oli riemullinen tunne. Oli niin helppo tavata hänet, Helena kertoo.

Kummallakin oli paljon kysyttävää. Karli kertoi ymmärtävänsä nyt, mikä oli ollut se asia, joka oli aina tuntunut hiertävän hänen äitinsä ja isänsä välejä mutta josta ei ollut koskaan suoraan puhuttu.

Helena sai puolestaan kuulla, että isä ei ollut ollut pelkästään se hellä sulhanen, jota hänen äitinsä oli kuvannut. Veli muisti sodan kovettaman miehen.

Silti matka ei ollut pettymys. Karli osoittautui sydämelliseksi mieheksi, jolla on samanlainen huumorintaju ja tapa hahmottaa maailmaa kuin sisarellaan. Jopa samoja harrastuksia: molemmat pitävät maisemavalokuvauksesta. Niinpä heillä on tapana lähetellä kuvia toisilleen.

Helena ajattelee Saksan-matkaansa jonkinlaisena tarinan loppupisteenä. Vaikka lapsuus oli hyvä, vuosien varrella mietitytti, millaisia ihmisiä sodan oloissa tavanneet isä ja äiti mahtoivat olla.

Veljen avulla kuva täydentyi. Uusi retki Saksaan on suunnitteilla.

LÄHTEET

  • Sitaatit Valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjasta.
  • Kuvat Lebensborn-kodeista Norjan kansallisarkiston Riksarkivetin kokoelmista.
  • Tiedot Kemin raastuvanoikeuden tuomioluetteloista: Oulun maakunta-arkisto
  • Dorothee Schmitz-Köster: ”Deutsche Mutter, bist du bereit…”: Alltag im Lebensborn. 4. painos. Berliini: AtV 2003.
  • Pauli Sutela: Saksan sotavoimat Kemissä vuosina 1940–44. Teoksessa Jatuli XIX. Kemi: Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys 1984.
  • Saksalaisten ja neuvostosotilaiden lapset Suomessa, Norjassa, Tanskassa, Itävallassa, Puolassa ja Itä-Karjalassa. Ulkomaalaisten sotilaiden lapset Suomessa 1940–1948. Osa II. Toimittanut Lars Westerlund. Helsinki: Kansallisarkisto 2011.
  • Pääkuva: Helena Heiniö-Kemppaisen kotialbumi
  • Loppukuva: Konsta Leppänen

TEKIJÄT

ToimittajaPäivi Kerola, @pkerola
Graafinen suunnitteluMikko Airikka
Tekninen toteutusTeemo Tebest, @teelmo
Julkaistu22.4.2018
 

Kokonaisuutena voi todeta, että tiedustelu ei ratkaise sotia, mutta onnistuessaan se voi lyhentää niitä merkittävästi. Monet nerokkaimmat tiedusteluoperaatiot ovat pysyneet salassa. Mikko Porvali: Tiedustelun näkymätön historia. Antiikista maailmansotiin. Atena Kustannus Oy.

 
 
Tiedustelu ei ratkaise sotia, mutta onnistuessaan se voi lyhentää niitä merkittävästi. (Clipart.com)

Tiedustelu lyhentää sotia, mutta pysyy

salassa

 

Varsinaiset tiedustelupalvelut yleistyivät vasta 1800-luvulla, mutta tietoa on hankittu jo tuhansia vuosia.

Monet tiedustelun periaatteet ovat säilyneet samanlaisina, päätöksentekijät ovat kautta aikain aina halunneet tietoa siitä, minkä he ovat kokeneet uhaksi.

 

Raamatussakin on kymmeniä kohtia, joissa mainitaan tiedustelu tai vakoilu. Vakoilun ja tiedustelun ero riippuu näkökulmasta. Monissa valtioissa vakoilu on luonnollinen osa ulkomaantiedustelua.

Oikeustieteen maisteri, tietokirjailija ja rikoskomisario Mikko Porvalin uusin teos käsittelee tiedustelun historiaa antiikista maailmansotiin.

 

Varhainen tiedustelu

Porvari toteaa, että Aleksanteri Suuren menestyksen taustalla oli hyvä tiedustelu. Hän ymmärsi hyvin varhain strategisen tiedon merkityksen. Pelkästään suuren sotajoukon huolto vaati tietoa siitä, oliko kohdealueella riittävästi vettä ja ruokaa. Samoin armeijan liikuttelu edellytti etukäteistietoa maastosta ja kulkuväylistä. Näitä tehtäviä varten makedonialaisilla oli kevyt ratsuväkensä (prodromoi).

Rooma kasvoi vähitellen maailmanvallaksi ja keisari Augustuksen ajasta alkoi pitkään kestänyt rauhan aika, Pax Romana. Sille on useita taustasyitä, mutta tiedusteluylivoimaa voidaan pitää yhtenä syynä rauhan säilymiseen. Tiedonkulun verkostot tekivät Rooman hyvin vakaaksi mitä tahansa vihollista vastaan.

Keskiajalla katolinen kirkko oli tiedustelun osalta suvereeni tekijä. Sillä oli hyvin levittäytynyt luostarilaitos, koulutusjärjestelmä, tehokas ja luotettava viestintäverkosto, rippi -sakramentti sekä 1200-luvulta lähtien näitä kaikkia hyödyntänyt tutkintakoneisto eli inkvisitio.

Silti katolisen kirkon sotilaallisista hankkeista tärkeimmät eli ristiretket kärsivät heikosta tiedustelusta. Tiedon merkitys korvattiin uskolla ja omistautumisella, kirkko ei voinut erehtyä. Porvali mainitsee esimerkkinä toisen ristiretken (1147–1149), joka päättyi kristittyjen armeijoiden täydelliseen tappioon.

 

Kuningatar Elisabet I:n hallintokausi (1558–1603) oli Englannissa vakaa aikakausi, mutta hänellä oli paljon vihollisia. Monet salaliitot onnistui paljastamaan sir Francis Walsingham. Hänen alaisensa tarkkailivat jatkuvasti hoviväkeä ja lukivat heidän kirjeenvaihtoaan.

Walsingham oli myös asettanut eri puolille Eurooppaa tiedottajia (intelligencers). Heidän tietojensa pohjalta englantilaiset olivat tietoisia Espanjan hyökkäysaikeista saarelle.

Tiedustelu oli yksi niistä tekijöistä, jotka mahdollistivat Ranskan keisari Napoleoninsotilaalliset voitot. Hänen yleisesikunnassaan oli tiedonhankintaan erikoistuneita upseereita, joten keisari oli huomattavasti paremmin valmistautunut taisteluihin kuin aikakauden muut hallitsijat.

Ongelmaksi muodostui, että Napoleon otti analyytikon ja päätöksentekijän roolin itselleen kuulematta enää asiantuntijoita. Toimintamalli oli tietenkin nopea, mutta riskit vääristä päätöksistä kasvoivat.

Yhdysvaltain sisällissodassa (1861–1865) pohjoisvaltiot olivat tiedustelun suhteen hyvin innovatiivisia ja jopa palkkasivat avukseen yksityisen yhtiön, Pinkertonin etsivätoimiston. Sen väitetään estäneen monta Abraham Lincolniin kohdistunutta murhayritystä.

 

Toisen maailmansodan tiedustelu

Toiseen maailmansotaan maailman tiedustelupalvelut olivat paljon paremmin valmistautuneita kuin ennen edellistä suursotaa. Asiamiesverkostot olivat jo asemamaissaan valmiina. Lisäksi radiotiedustelu oli kehittynyt huomattavasti.

 

Yhdysvaltojen tiedustelulle suuri tappio oli japanilaisten tekemä yllätyshyökkäys Pearl Harboriin joulukuussa 1941.

Jonkinlainen hyvitys tapahtui huhtikuussa 1943, jolloin USA:n radiotiedustelu sai selville Pearl Harborin hyökkäyksen päästrategin, amiraali Isoroku Yamamotonaikomuksen lentää tarkastusmatkalle. Yhdysvaltojen hävittäjät iskivät amiraalin lentokonesaattueeseen ja Yamamoto sai surmansa.

Operaatio Mincemeatissa brittitiedustelu hankki keuhkokuumeeseen kuolleen alkoholistin ruumiin, joka puettiin upseeriksi. Hänelle luotiin pitävä tausta majuri William Martinina ja ruumis jätettiin ajelehtimaan rantaan Espanjan rannikon edustalla.

 

Majurin mukana olleet asiakirjat kiinnostivat Saksan sodanjohtoa. Harhauttavat tiedot menivät täydestä ja saksalaiset siirsivät panssarivoimiaan pois Sisiliasta, jolloin liittoutuneiden maihinnousu saarelle helpottui.

Operaatio Bodyguardissa liittoutuneet pitivät yllä Saksan johdon käsitystä siitä, että maihinnousu olisi odotettavissa Normandian sijaan Kanaalin kapeimmalle kohdalle. Kun liittoutuneiden joukot tekivät maihinnousun Normandiaan, saksalaiset pitivät sitä harhautuksena ja odottivat yhä todellista maihinnousua Doverinsalmen rannikolle.

 

JARKKO KEMPPI


 

– Vastuuton yhtyminen natsien hyökkäykseen Neuvostoliittoon oli se teko, joka vaaransi Suomen kansallisen olemassaolon ja maksoi kymmeniä tuhansia henkiä. Vuosina 1944-45 puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen rankaisematta, mutta Stalin valitsi toisin, lähinnä koska Suomen johtajat myönsivät virheensä ja lupasivat puolueettomuutta ja ystävyyttä Neuvostoliitolle, professori Geoffrey Roberts tulkitsee. -Näkökulma: Kuten tunnettua Neuvostoliiton suurvalta asema oli vahvistettavissa Berliinissä. Ei Helsingissä. Tämä tosiasia ymmärrettiin hirvittävällä riskillä Suomessa. Pienessä piirissä. Marsalkka Mannerheim sai ratkaisevan tiedon elokuussa 1944 Narvan rintamalta Ruotsin tiedustelun kautta. NL siirtää kaikilta rintamilta joukkonsa kohti Berliiniä ja Itä-Eurooppaa. -KimsBlog

 

Josif Stalin (1878-1953). Wikimedia Commons U.S. Signal Corps

Professori The Guardianissa: Ei Stalin

halunnut miehittää Suomea

 

 

Irlantilaishistorioitsijan mukaan puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen, mutta Neuvostoliitto leppyi.

 

The Guardian -lehden yleisönosastolla käydään keskustelua Suomen valinnoista toisessa maailmansodassa. National University of Irelandin historian emeritusprofessori Geoffrey Roberts on vastannut kirjoittajalle, jonka mukaan Stalinin tekemä valloitus olisi ollut suomalaisille paljon pahempi vaihtoehto kuin Adolf Hitlerin liittolaisuus.

– Tosiasiassa Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa toisessa maailmansodassa ei estääkseen Neuvostoliiton valloitusta vaan voittaakseen takaisin Neuvostoliitolle talvisodan 1939-40 seurauksena menettämiään alueita. Rauhansopimus joka lopetti sodan maaliskuussa 1940 jätti Suomen itsenäisyyden koskemattomaksi, professori Geoffrey Roberts kirjoittaa.

 

– ”Suomettuminen”, kuten sitä kutsuttiin, salli Suomen pysyä vapaana Neuvostoliiton dominoinnista ja kommunistien haltuunotolta, hän jatkaa.

 


 

Helsingin Sanomien edustajat kävivät Kultarannassa, Santahaminassa ja Presidentinlinnassa tapaamassa Koivistoa pari kertaa vuodessa. Kirja kertoo muun muassa Santahaminan tapaamisesta joulukuun alussa 1989. Luottotoimittajien kerrotaan saaneen kuulla sisäpiiritietoa neuvostojohtaja Mihail Gorbatshovin kolmipäiväisen Suomen vierailun taustoista.

 

Mihail Gorbatshov (vas.) ja Mauno Koivisto lokakuussa 1989. ITAR TASS / LEHTIKUVA / NIKOLAI MALYSHEV,ALEXANDER SEN

Näin Mauno Koivisto lobbasi valtalehteä

kommunismin sortumisen aikaan

 

 

Helsingin Sanomat ja presidentti olivat 1980-luvun lopulla tiiviisti yhteyksissä.

 

Yliopistotutkija Aleksi Mainion uutuuskirjassa Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala) kerrotaan 1980-luvun lopulla käynnistyneestä Neuvostoliiton heikkenemisestä ja ”suomettumisen ajan” uudelleenarvioinnin alkamisesta.

Useiden muiden lehtien tapaan HS:ssa tuolloin ihmeteltiin, miksi presidentti Mauno Koivisto oli vaiti Baltian tapahtumista.

”Suomelta oli pyydetty Tallinnan-konsulaattia ’joululahjaksi’, mitä Koivisto ei pitänyt asiallisena. ’Suomella oli virallista ulkopolitiikkaa vieraisiin valtakuntiin, ei kansakuntiin’, presidentti teki selväksi jo syksyllä 1988”, kirjassa todetaan.

Helsingin Sanomilla oli erityissuhde Mauno Koivistoon. Päätoimittaja Heikki Tikkanen sai vuosikymmenen vaihteessa puhelun, jossa presidentti totesi olevansa kovin kiitollinen, jos hän pysyisi HS:n taholta informoituina Virosta ”jossa on aika jännä tilanne, joku kokous tai laulujuhla”.

 

”Koiviston puheista välittyi kuva varovaisesta, konservatiivisesta presidentistä. Esimerkiksi ajatukseen Saksan yhdentymisestä Koivisto suhtautui varauksellisesti. Hän haastoi vieraitaan kysymällä, mikä ’olisi vaihtoehtoinen järjestys’ siinä tapauksessa, jos Saksat yhdistyisivät. Puheen kääntyessä Karjalaan Koivisto korosti, ettei alue ollut vaadittavissa Neuvostoliitolta. ’Se oli hävitty sodassa ja sillä siisti’, presidentti linjasi ja muistutti Suomen olleen 1930-luvulla ’liikaa idässä’. Presidentin mielestä Viipuria haikailevat suomalaiset kaipasivat ’omaa nuoruuttaan’ tajuamatta, ettei ’sitäkään saa takaisin’. Jos Karjala palautettaisiin Suomelle, saataisiin vain ’pakettipeltoa’ ja ’venäläinen maakunta’, Koivisto toppuutteli”.

 

Miltei kaikilla Mauno Koiviston ja HS:n tapaamisilla käsiteltiin Baltiaakin ainakin ohimennen:

”Koivisto korosti, ettei voinut kannustaa Baltian maita etenemään sellaiseen suuntaan, jonne suomalaiset eivät olisi valmiita kulkemaan rinnalla. Tilanteen ollessa tämä tunteet kannatti pitää kurissa ja muistaa, etteivät Baltian maiden itsenäisyysneuvottelut olleet ensinkään läpihuutojuttu”.

Kirjan mukaan ”Koivisto ihaili hänen (Gorbatshovin) vallassa pysymistään tilanteessa, jossa NKP ei enää ollut entisenlainen mahtitekijä”.

Heinäkuussa 1991 saunan lauteilla presidentti Mauno Koivisto pohti Neuvostoliiton tulevaisuutta.

 

”Presidentti oli viehättynyt Itävalta-Unkarin imperiumin valtiomalliin, jossa ’kevyt ja verraten vapaamielinen hallinto’ oli antanut ’sijaa kansojen erilaisuudelle’. Valtionpäämies toivoi ’Neuvostoliitolle tällaista tulevaisuutta’, muttei väittänyt vastaan, kun häntä sanottiin optimistiksi”.

 


 

Oma karmeutensa liittyy laskelmallisuuteen maailman politiikan suhteen. Vaikka Adolf Hitler ja Josif Stalin olivat pettävä Suomen talvisodan edellä, suomalainen urheilujohto liehitteli 1930-luvun natsi-Saksaa. Kun Helsingin Kisa-Veikot ja Helsingin Poliisivoimailijoiden kisat järjestettiin Helsingin uudella olympiastadionilla kesäkuussa 1938, tapahtui katastrofi. Sadan metrin juoksun voitti Abraham Tokazier, juutalainen. Katsomossa istui Kekkonen saksalaisveljiensä rinnalla. - Saksa-veljeilyssä Kekkonen oli muiden mukana ilomielin, kunnes kannatti kääntää takkia: vuoden 1942 lopulla Stalingradista alkoi tulla huonoja uutisia.


  

 

Urho Kekkonen urheilujohtajana: Ruotsi-

vihaa ja juutalaisinhoa kunnes takki kääntyi

 

 

Mitä enemmän lukee tutkimuksia palvotuista sankareistamme, sitä vähemmän uskoo heidän tarkoitusperiensä jalouteen.

 

Tohtori Kalle Virtapohja osui kultasuoneen ryhtyessään penkomaan Urho Kekkosenurheilijan- ja urheilupoliitikon uraa. Kiitokset siitä lankeavat tunnetun Kekkos-tutkijan Juhani Suomen rajaukselle olla puuttumatta UKK-kirjoissaan urheiluun. Tuo urheilun sivuun sysääminen kuvastaa mainiosti sivistyksellisen ja poliittisen ilmapiirin perushenkeä. Vanha isänmaallisuutta heijastanut hikiurheilu ei kuulunut älymystömme mielenkiinnon peruskohteisiin Kekkosvallan aikana.

Arvostuksen puutteesta huolimatta liikunta ja huippu-urheilu ovat kuitenkin tie valtaan. Niinpä Virtapohjan teoksesta tulikin uria avaava kuvaus urheilusta Kekkosen apparaattina. Kentillä, katsomoissa ja kabineteissa luotiin ystävyyssuhteita ja havaittiin vihollisuudelle kohteita. Sekunneissa ja senteissä mitatut menestyksen kriteerit vaihtuivat etenemistavoitteiksi järjestöissä.

Virtapohjalle riitti työsarkaa ja kiitollinen lähtökohta: harva oli yksityiskohtaisesti kuvannut Urho Kekkosen uraa urheilupoliitikkona.

Hyvästä yleisurheilijasta kasvoi toimittajan töidensä rinnalla vaikuttaja, joka tunki kunnian- ja vallanhimonsa voimin itsensä monelle taholle.

On hauskaa lukea yli sadan vuoden takaisten kilpailujen luonteesta.

Suomen mestaruuksia voittanut Kekkonen oli helppo tunnistaa: kalju jo nuorena, pitkäkin. Juoksumatkat olivat tuolloin samoja kuin nykyään, mutta keihästä ja kuulaa paiskottiin sekä vasemmalla että oikealla kädellä. Lopputulos oli molempien käsien yhteenlaskettu suoritus.

Korkeudessa ennätys oli 185 cm, sata metriä 11 sekuntia (mikä oli 39 vuoden ajan Kainuun piirin ennätys), vauhditon kolmiloikka ylsi 9,72 metriin (koittakaa itse, ei kuulu enää tämän päivän lajeihin).

Presidenttinä hiihtokilometrejä tuli talvessa yli tuhat. Kuntokulisseja pidettiin yllä viimeiseen virkavuoteen saakka, mutta todellinen fyysinen kello tikitti yhteen suuntaan. Kirja kertoo viimeisten kilometrien ja virvelöinnin puistattavat loput.

 

Ruotsi paljastaa Paavo Nurmen, Kekkonen ryhtyy puolustukseen

Kun nuoruus alkoi olla takana, Kekkonen ryhtyi opiskelemaan oikeustieteitä ja toimimaan urheilujärjestöissä. Näin osa liikunnasta siirtyi ravintolakabinetteihin, missä kilpailu-ura jatkui, lajin nimi oli byrokratiatappelu.

Pitkän matkat juoksijat olivat niitä suuria suomalaisia, joiden avulla maata vietiin maailman kartalle. Sankareista tuli pyhimyksiä. Siksi olikin kansallinen katastrofi, kun ruotsalaiset keksivät syyttää Paavo Nurmea ammattilaisuudesta aikana, jolloin urheilijan ei ollut lupa saada korvausta menestyksestään.

Jälkiviisauden turvin voi hyvinkin väittää, että Urho Kekkoselle keinoja kaihtamaton Paavo Nurmen puolustaminen ja ruotsalaisten viholliseksi ottaminen rakensivat perustaa kansansuosiolle. Aika oli tuolle sovelias, koska fennomaanit kävivät kotirintamalla kovaa sotaa ruotsin kieltä vastaan.

Kalle Virtapohja kiteyttää suomalaisille tarjotun Nurmi-taistelun perustan: hänet tuomittiin syyttömänä ammattilaiseksi, kyse oli ruotsalaisten urheilujohtajien kateudesta ja ajojahdista, siksi Urho Kekkonen katkaisi urheilusuhteet Ruotsiin. Näillä eväillä olemme tapausta, Nurmea sekä Ruotsia katselleet. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa, että UKK tässä ei ajanut vain yksiä raiteita. Tehtävä oli epätoivoinen mutta kansansuosiota pönkittävä.

 

Kumarrus natseille: juutalaisvihaa 

Huolimatta silminnäkijöiden ja maalikamerakuvien todistuksista Tokazier sijoitettiin neljännekseksi. Mitkään vastalauseet eivät auttaneet, eikä Kekkosen johtama urheilumafia koskaan korjannut vääryyttä. Pääkaupungin lehtiä on kuitenkin kiittäminen, ne uskalsivat tuomita vääryyden.

Kekkonen olisi voinut vielä vaikka presidenttinä kiroten katua häpeällistä omaa ja aikansa tekoa. Siitä ei olisi ollut kuitenkaan yhtä suurta apua kuin siitä, että Kekkonen krokotiilin kyyneleet silmissään osasi sopivasti katua Haminassa osallistumistaan punaisten joukkoteloitukseen.

Vain muutamia vuosia sitten Tokazier palautettiin nihkeästi voittajaksi.

Urheilun yhteisöille se oli yhä ns. vaikea juttu. Tapaus kuvastaa vallitsevaa käytäntöä urheilussa: Johtaja (huom. iso kirjain) ja tuomari ovat aina oikeassa, vaikka olisivat kuinka väärässä.

Adolf Hitler myönsi Kekkoselle I luokan Olympia-kunniamerkin vuonna 1937. Heti Moskovan vuoden 1980 boikottiolympialaisissa vierailun jälkeen UKK vastaanotti Leninin rauhan palkinnon, jonka ovat saaneet muun muassa Mirjam Vire-Tuominen(skp), Fidel CastroLeonid Brezhnev ja Angela Davis.

Erikseen on mainittava Leninin kunniapalkinto (”huomattavista siviili- ja sotilasansioista Neuvostoliiton hyväksi”), jonka ovat vastaanottaneet Kekkosen lisäksi presidentti Mauno KoivistoO.W. KuusinenTaisto SinisaloAleksandra Kollontai jne.

Kekkosen juutalaisinho on paljastunut vähitellen hänen 1930-luvun kirjeistään ja toimistaan kohti Suomea laivalla saapuneiden juutalaispakolaisten suhteen hänen ollessaan sisäministerinä. Tässä Virtapohja ei anna armoa.

 

Kansanedustajat häiritsevät, urheilupomojen viihtyvyyttä

Urheilu eri muodoissaan on tarjonnut pomomiehille paljon hauskaa. Esimerkiksi montaakaan vuosikymmentä ei ole kulunut siitä, kun metoo-miehet saivat Suomen Lapissa tehdä mitä mieli teki. Media tiesi mutta mieli ei tehnyt kertoa.

Kalle Virtapohja mainitsee kaksi kansanedustajaa, jotka hätyyttivät viattomasti ukkolauman rauhaa. Seppo Tikka (sd.) uskalsi näpäyttää ihmetellen, miksi presidenttimme kalasteli Alaskassa, Brasiliassa ja Meksikossa amerikkalaisyhtiön isännöimänä, yhtiön joka oli liikesuhteissa monopoliyhtiömme Neste Oy:n kanssa. Kysymys vaiennettiin huumorilla ja media oli kiltisti hiljaa.

Huonommin kävi kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok.), luonnonsuojelijalle jo ennen vihreitä. Hän erehtyi lehtiuutiset luettuaan vetoamaan, etteivät herrat Ruotsin vierailullaan karhua ampuisi – todennäköisesti vielä talviunen aikaan. Presidentiltä ja hänen perässä ampujilta paloivat päreet.

Julkisuudessa asia kuitattiin äijähuumorilla, mutta Salolainen sai myllykirjeen UKK:lta itseltään. Helsingin Sanomat antoi adjutantille mahdollisuuden julkiseen Salolaisen nöyryyttävään nuhteluun. Siitä huumori oli kaukana. Tosikkomainen koirakoulu koituu kuitenkin Salolaisen kunniaksi. Kirjassa hän toteaa:

”Minä en voinut sietää häntä, koska hän piti kokoomusta parikymmentä vuotta perusteetta poissa hallituksesta. Presidentti Mauno Koivisto toi demokratian meidän hallintoon. Tuntuikin hyvältä kävellä Säätytalon pääovista pääministeri Harri Holkerin(kok.) hallituksen kauppa- ja teollisuus ja Eurooppa-ministerinä vuonna 1987”.

 

Kalle Virtapohja: Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi. Docendo 2018.


 

Tamminiemessä vanha mies valmistautui raskaaseen työpäivään perjantaina 4. syyskuuta 1981. Päivää aiemmin tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen oli täyttänyt 81 vuotta. Juhlia ei pidetty. Syntymäpäiväänsä edeltävän yön Kekkonen oli valvonut ja oli siksi kovin väsynyt. Heikentyvä näkö ja muistikatkot olivat vaivanneet valtiojohtajaa jo pitkään. Kukaan ei silti tiennyt, että tästä tulisi Kekkosen viimeinen työpäivä.


  

 

 

Vaikka Urho Kekkosen huono terveys

tiedettiin, hän murtui lopulta nopeasti –

Nämä ihmiset todistivat hänen viimeistä

työpäiväänsä tasavallan presidenttinä

 


Vallasta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta tuli vanhenevalle presidentille melkoinen taakka.Velvollisuudentuntoinen mies sinnitteli valtavan tahdonvoimansa avulla viimeiseen asti. Tasavallan presidentin viimeiseksi virkatehtäväksi jäi tapaaminen Aamulehden edustajien kanssa.

 

 

PRESSFOTO

Vaikka Urho Kekkosen huono terveys tiedettiin, hän murtui lopulta nopeasti – Nämä ihmiset todistivat hänen viimeistä työpäiväänsä tasavallan presidenttinä

 

Kun Mauno Koiviston (ensimmäinen vasemmalta) hallitus kokoontui kesän 1981 jälkeen elokuun lopussa ensimmäiseen Helsingissä pidettävään presidentin esittelyyn, Urho Kekkosella oli enää viikko aktiivista työaikaa jäljellä. Presidenttiä odottavat oikeuskansleri Risto Leskinen (keskellä), toinen valtiovarainministeri Mauno Forsman sekä työvoimaministeri Jouko Kajanoja.

 

Mikko Pulliainen | Aamulehti

 
 

Perjantai 4. syyskuuta.1981 oli sangen tavallinen alkusyksyn päivä.

Helsingissä lämpötila nousi 14,3 asteeseen. Keskiviikkona Mtv:n ohjelmistoon oli saapunut "maailman katsotuin televisiosarja" Dallas.

Puolassa Solidaarisuus-liike valmistautui viikonloppuna pidettävään ensimmäiseen yleiskokoukseensa, ja Houstonissa muuan Beyoncé Knowles päästi ensiparkaisunsa.

Suomessa Mauno Koiviston kakkoshallitus yritti päästä sopuun budjetista. Riita oli viemässä hallitusta jälleen kerran hajoamisen kynnykselle.

 

UKK-ARKISTO
UKK-arkisto on tallentanut Kekkosen
 viimeisen työpäivän ohjelman. Sattuman oikusta Aamulehden delegaatio oli viimeinen joukko, joka tapasi presidentin toimessaan.

UKK-arkisto on tallentanut Kekkosen viimeisen työpäivän ohjelman. Sattuman oikusta Aamulehden delegaatio oli viimeinen joukko, joka tapasi presidentin toimessaan.

 

10.15

Kekkosen tapana oli käydä perjantaisin Presidentinlinnassa hoitamassa julkista ohjelmaansa. Syyskuun neljäntenä päivänä hän tapasi ensimmäiseksi delegaation synnyinkunnastaan Pielavedeltä.

–Meitä oli kolme miestä: kunnanvaltuuston puheenjohtaja Paavo O. Saksman, lukion rehtori Pekka Eteläaho ja minä, kertoo kunta- ja maakuntapolitiikan veteraani, kunnallisneuvos Leo Kukkonen.

Kolmikko oli viemässä presidentille ensimmäistä kappaletta nahkakansiin sidotusta Pielaveden ja Keiteleen historian ykkösosasta. Tapaaminen oli sovittu joitakin viikkoja aikaisemmin.

–Kekkosen ensimmäinen adjutantti, eversti Lasse Wächter kertoi meille, että nyt alkaisi olla sopiva aika vierailulle.

MAURI RATILAINEN
Viimeisenä työpäivänään Kekkonen vastaanotti vieraita Presidentinlinnan Keltaisessa salissa. Kuva vuodelta 2015.

Viimeisenä työpäivänään Kekkonen vastaanotti vieraita Presidentinlinnan Keltaisessa salissa. Kuva vuodelta 2015.

 

Wächter totesi miehille, että enää ei tiedetty, kuinka kauan Kekkonen enää jaksaisi vastaanottaa vieraita. Pielaveden miehet kuitenkin toivotti tervetulleeksi presidentti, joka vaikutti olevan "nappikunnossa".

–Kyllä me olimme siellä lähemmäksi puoli tuntia. Presidentti kyseli kuulumisia Pielavedeltä: ihmisistä, säästä, viljan kypsymisestä ja kaikesta mahdollisesta. Hän oli yllättävänkin virkeä, mutta se olikin aamun ensimmäinen tapaaminen.

Seuraavaksi saapui Kolumbian suurlähettiläs jättämään valtuuskirjettään.

–Linnan porukka sanoi, että kun te olette tuommoisia maalaismiehiä ettekä seremonioita monesti näe, niin jääkää katsomaan, minkälaista se valtuuskirjeen tuominen on. Ja onhan se, siinä on torvisoittokunnat, punaiset matot, presidentin virka-autot ja kaikki, mutta merkillepantavaa oli, että se oli aika lyhyt. Ei siinä kauan Kolumbian kaveri viipynyt, kun jo tuli sieltä pois, korkeintaan kymmenen minuuttia.

Jälkeenpäin Kukkonen kuitenkin mietti, että presidentin esikunta oli kysellyt pielavetisten vierailun sujumisesta.

Kolme vuotta sitten edesmennyt Paavo O. Saksman muisteli visiittiä Savon Sanomissavuonna 2008:

–Kun olimme lähdössä, presidentti tarttui kaksin käsin käteeni ja sanoi: "Kerro synnyinpitäjäni ihmisille sydämellisiä terveisiä minulta." Se särähti oikein selkäpiissäni, ja jollain lailla aavistin, että presidentti ei ole enää kunnossa.

 

ESA PYYSALO/PRESSFOTO
Lasse Wächter (takana vas,) ja Juha Engström (takana oik.) toimivat presidentin adjutantteina tämän viimeisten virkavuosien ajan. Kuvassa Kekkonen keskustelee kirkkojen toimeenpanevan kansainvälisen komitean edustajien kanssa
 syyskuussa 1978.

Lasse Wächter (takana vas,) ja Juha Engström (takana oik.) toimivat presidentin adjutantteina tämän viimeisten virkavuosien ajan. Kuvassa Kekkonen keskustelee kirkkojen toimeenpanevan kansainvälisen komitean edustajien kanssa syyskuussa 1978.

 

Lähipiiri oli jo pitkään seurannut Kekkosen voimien hiipumista.

–Olen kirjoittanut vuoden 1981 taskuallakkani ensimmäiselle aukeamalle: "Tämä on se vuosi, jolloin Suomessa vaihtuu Tasavallan Presidentti", kertoo eversti evp Juha Engström.

Kekkosen toisena adjutanttina palvelleen Engströmin mukaan hän ja Wächter olivat jo pidemmän aikaa ajatelleet, että presidentti ei jaksaisi virkakautensa loppuun asti.

Vierailulla ystävänsä Rikhard Sotamaan luona Laukaassa kesällä 1980 UKK kertoi Engströmille erosuunnitelmistaan.

–Hän kertoi olleensa keväällä -80 niin huonossa kunnossa, että harkitsi vakavasti sairaseläkkeelle jäämistä. Erityisesti presidentin näkö oli huonontunut. Kun vierailimme [uudelleen] Sotamailla maaliskuun -81 alussa, presidentti puhui "järjestelyistä kun minä vähitellen jätän nämä hommat. Minne sijoitan esimerkiksi asekokoelmani?" Kävimme keväällä myös katsomassa ainakin yhtä mahdollista eläkeasuntoa. Presidentti oli siis tosissaan eroamassa.

Engströmin mukaan presidentin kunto vaihteli nopeastikin. Huonot jaksot olivat yleensä lyhyitä, ja niitä alkoi olla varsinaisesti vasta vuodesta 1980.

–Pääosin hän oli ihan virkeä ja hyväkuntoinen.

Presidentin ulkopoliittinen erityisavustaja Jaakko Kalela näki esimiehensä väsymyksen jo edellisellä vuosikymmenellä.

–Noin vuodesta 1978 lähtien, mutta kiihtyvästi loppua kohden, hän ilmaisi turhautumistaan: "Paska homma, pitäisi päästä eroon." Koko ajan tuli kriisejä, joissa hänelle työnnettiin ratkaisijan paikkaa. Hän tuskaili, että eikö hallitus osaa hoitaa itse asioitaan, Kalela muistelee.

Puheista tekoihin oli kuitenkin matkaa. Kekkonen oli saatu vakuuttuneeksi omasta korvaamattomuudestaan, ja hän pelkäsi, että valtionpään vaihtuminen johtaisi vääjäämättä ongelmiin.

–Toisaalta hän puhui, että olisi kohtuullista päästä eroon, mutta samalla, että tässä vain on pakko yrittää jaksaa.

Presidentin kanslian päällikkö Juhani Perttunen keskusteli Kekkosen kanssa tämän erosuunnitelmista keväällä 1981 kahteen otteeseen aivan avoimesti.

–Hän tiesi tilanteensa, mietti mikä olisi parasta ja halusi kuulla muidenkin mielipiteitä. Asia oli monimutkainen ja vaikea, eikä kenelläkään meistä ollut lihaksia sanoa mitään erityistä.

10.30

Engström, Kalela ja Perttunen kuvaavat kaikki Kekkosen valtakauden viimeisiä aikoja samalla sanalla: tahdonvoima. Presidentin velvollisuudentunto ajoi väsymyksen ohi. Muistelmateoksessaan Kaksi kautta I Mauno Koivisto päätyy samaan lopputulokseen:

"Oma tulkintani on, että hänessä oli ollut käynnissä fyysinen prosessi, jota kova tahto piti kurissa."

Kahdenkymmenenviiden virkavuoden perintönä Kekkoselle oli kehittynyt myös kova rutiini.

–Hän osasi ottaa yleisönsä. Kun ovet aukesivat ja delegaatio saapui, presidentti tuli hymyilevänä vastaan, keskusteli ja kuunteli. Viralliset seremoniat olivat usein sellaisia, että vieraat puhuivat ja presidentti kommentoi. Se ei vaatinut häneltä parhaina päivinä paljon, Kalela kuvaa.

Suurlähettiläiden valtuuskirjeiden jättö oli koristeellinen seremonia, jonka jälkeen presidentti meni työhuoneeseensa ulkoministerin kanssa. Kalelan mukaan ulkoministeri Paavo Väyrynen ei ollut perjantaina paikalla, ja hänet korvasi ministeriötaustainen ulkomaankauppaministeri Esko Rekola.

–Rekola kertoi Kekkosen klaaranneen tapaamisen ihan hyvin. Hän oli kysymässä suurlähettiläältä, minkälainen on tilanne Kolumbiassa, mutta ei saanut suuhunsa maan nimeä. Hetken huulta purtuaan hän sanoi "teidän maanne tilanne". Rekola oli varautunut auttamaan presidenttiä, mutta totesi, että Kekkonen selvitti tilanteen hyvin tyylikkäästi, eikä vieras varmaankaan huomannut mitään.

11.00

Urho Kekkonen osallistuu valtioneuvoston esittelyyn viimeisen kerran. Pääministerin poliittisena sihteerinä toiminut Paavo Lipponen kertoo omaelämäkertansa toisessa osassa Murrosten aika presidentin vetäneen tilaisuuden "ilman kommelluksia".

Opetusministeri Pär Stenbäckillä ei ole esittelystä erityisiä muistoja.

–Mutta ilmeisesti tilaisuus oli samanlainen kuin muutenkin viimeisinä kuukausina: hyvin lyhyt ja hyvin muodollinen.

Stenbäckin mukaan presidentin esittelyt olivat olleet hankalia jo kesällä. Presidentti viittasi huonoon näköönsä ja pyysi lisää valoa. Ministerit tiesivät, että Kekkosen kunto oli huonontumassa, mutta aivoverenkierron ongelmista hallitus ei ollut kuullut, eikä presidentti saanut esittelyissä muistikatkoja.

–Hän vaivalloisesti meni ja teki tehtävänsä, eikä kukaan häirinnyt häntä. Ei ollut niin, että hän olisi katkennut jo silloin, vaan presidentti pysyi suorana viimeiseen asti. Viimeisen kolmen kuukauden aikana me [ministerit] jännitimme tilanteita vähäsen ja olimme valmiita auttamaan häntä, Stenbäck kuvailee.

Oikeusministeri Christoffer Taxell havaitsi kesäkuussa, että UKK:n asiat eivät ole kohdallaan:

–Kultarannassa oli 26.6. presidentin esittely, tavanomainen systeemi, joka oli vallinnut todennäköisesti presidentin virkaanastumisesta lähtien: Hallitus seisoo rivissä ja presidentti kättelee jokaista ministeriä. Pääministerin tehtäviä hoitavalta Eino Uusitalolta Kekkonen kysyi "syödäänkö nyt", vaikka 25 vuotta oli ollut niin, että ensin oli esittely ja sen jälkeen lounas. Esittely ei mennyt aivan loistavasti, sillä paperit olivat sekaisin ja hänellä oli vaikeuksia nähdä niitä.

 

PRESSFOTO
Pär Stenbäck valittiin
 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi vuonna 1995.

Pär Stenbäck valittiin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi vuonna 1995.

 

Taxell oli ministerivastuussa presidentin esteellisyyteen liittyvissä asioissa. Kesäkuisen tapauksen jälkeen hän ja oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte alkoivat varautua Kekkosen mahdollisiin vaikeuksiin.

 

ARKISTOKUV
80-vuotisjuhlissaan
 presidentti oli varsin hyvässä vireessä ja jaksoi muun muassa vastaanottaa kansalaisten onnitteluja. Taustalla ensimmäinen adjutantti Lasse Wächter (sotilaspuvussa.)

80-vuotisjuhlissaan presidentti oli varsin hyvässä vireessä ja jaksoi muun muassa vastaanottaa kansalaisten onnitteluja. Taustalla ensimmäinen adjutantti Lasse Wächter (sotilaspuvussa.)

 

Kuuluisa matka Islantiin 17.-21. elokuuta 1981 toi presidentin terveysongelmat julkisuuteen.

–Matka oli Kekkosen oma toive. Kaikki tiesivät, että hän ei rakasta mitään niin paljon kuin kalastusta. Kesällä 1981 hän pyrki olemaan merellä joka viikonloppu, tai viikollakin, ja kävi Laukaassa kalastamassa, Jaakko Kalela kertoo.

Juuri Islantiin tehtävä kalareissu oli jo vuosikymmeniä ollut harrastuksen kohokohta, mutta nyt Kekkonen olikin haluton eikä tahtonut kalastaa.

–Silloin tuli sellainen tunne, että onko hän menettänyt elämänhalunsa? Ja kun asia nousi julkisuuteen, se oli meille shokeeraavaa. Se sai kaikki vakuuttuneeksi siitä, että odotettavissa ei ole mitään suurempaa käännettä parempaan.

Juhani Perttunen tapasi presidentin heti Islannin-matkan jälkeisenä aamuna.

–Kysyin, mitä siellä oikein tapahtui. Hän vastasi, että se oli niin murheellista ja ikävää, että ei hän minullekaan niistä halua kertoa sen enempää.

 

OSSI AHOLA
Kekkonen yritti viimeiseen asti sinnitellä virassaan ainakin maanantaihin 7. syyskuuta, jotta hän ei olisi joutunut
 peruuttamaan Etelä-Korean pääministerin tapaamista. Presidentin ote kirposi kuitenkin edellisen viikonlopun kuluessa.

Kekkonen yritti viimeiseen asti sinnitellä virassaan ainakin maanantaihin 7. syyskuuta, jotta hän ei olisi joutunut peruuttamaan Etelä-Korean pääministerin tapaamista. Presidentin ote kirposi kuitenkin edellisen viikonlopun kuluessa.

 

Elokuun viimeisellä ja syyskuun ensimmäisellä viikolla presidentin ohjelmaa karsittiin voimakkaasti. Tahto ja rutiini kantoivat presidentin läpi pakollisten kuvioiden, Juha Engström luonnehtii:

–Olen merkinnyt almanakkaani, että hän oli tuolloin paremmassa kunnossa.

Islannin-matkan jälkeisellä viikolla Kekkosen kanssa puhelimessa keskustellut suojelupoliisin johtaja Seppo Tiitinen suorastaan hämmästyi presidentin virkeyttä.

–Käsiteltävä asia oli aika vaikea ja monimutkainen, mutta kaikki meni perille yhdellä kertomalla, ja hänen komentonsa olivat hyvin selvät. Sanoin vielä presidentin sihteerille, että "Ihan roskaa lehdet kirjoittavat, ukkohan on pirteä kuin peipponen!", Tiitinen muistelee.

 

JOEL MAISALMI
Seppo Tiitinen eduskunnan pääsihteerinä joulukuussa 2015.

Seppo Tiitinen eduskunnan pääsihteerinä joulukuussa 2015.

 

Torstain 27. elokuuta voimankoitos oli kadettien ylentäminen.

–Keskustelimme adjutanttien, Perttusen ja muiden kanssa, että tämä on kova paikka, josta voi tulla julkinen skandaali, Kalela kertoo.

Seremonia oli pitkä ja monimutkainen, ja se tapahtui presidentinlinnan valtiosalissa kadettien omaisten sekä lehdistön silmien edessä.

–Jos jotakin lähtisi menemään pieleen, se näkyisi välittömästi kaikille, ja siitä vedettäisiin johtopäätöksiä.

Kalelan mukaan adjutantti Wächter tahtoi käydä ohjelman etukäteen läpi presidentin kanssa.

–Kekkonen totesi, että "kuule nuorimies, minä olen tehnyt tämän jo 24 kertaa. Kyllä minä sen osaan". Ja sen hän teki. Wächter, joka kulki presidentin perässä, kertoi jälkeenpäin, että yhdessä käännöksessä presidentti oli lähdössä väärään suuntaan. Wächter oli vain koskettanut Kekkosta käsivarteen, ja sitten seremonia oli taas mennyt ihan kuin näyttelijä osaisi sen tehdä.

Kalela viittaa taas presidentin tahdonvoimaan.

–Hän oli päättänyt, että tämä hoidetaan, ja hän hoiti sen.

 

MAURI RATILAINEN
Presidentin työhuone Linnassa. Kuva vuodelta 2015.

Presidentin työhuone Linnassa. Kuva vuodelta 2015.

 

11.45

Jaakko Kalela seurasi perjantain tapahtumia adjutanttien huoneessa, presidentin käyttämän Keltaisen salin vieressä.

–Muistan hyvin sen ajan, kun hän oli perjantaina linnassa: tunnelman, omat keskusteluni hänen kanssaan ja huolestumiseni. Hän oli synkissä mielialoissa. Johtoporukkamme sopi keskenään, että kun ohjelmanumeroiden välillä tulee taukoja, joku menee jollakin tekosyyllä keskustelemaan presidentin kanssa, jotta hänen mielialansa vapautuisi. Siinä oli viimeisen päivän tunnelmaa.

Lähipiiri yritti myös taivutella presidenttiä jäämään sairauslomalle.

–Minulle hän sanoi, että "periaatteessa kyllä, mutta maanantaiksi minulle on sovittu Etelä-Korean pääministerin tapaaminen. Siihen asti minun pitää jaksaa, sillä jos peruutan sen nyt ja sanon syyksi sairauden, kaikki ajattelevat, että se on poliittinen tekosyy", Kalela jatkaa.

Kekkosta vaivasi toukokuu 1978, jolloin Israelin puolustusministeri Moshe Dayan vieraili Suomessa. Tapaamisen sijaan presidentti oli lähtenyt kalaan, mutta sai jälkeenpäin kritiikkiä ratkaisustaan.

 

OSSI AHOLA
Kekkosen viimeisestä virkatehtävästä uutisoitiin
 lauantain 5. syyskuuta Aamulehdessä. Toki silloin ei tiedetty, kuinka historiallisesta tilanteesta oli kyse.

Kekkosen viimeisestä virkatehtävästä uutisoitiin lauantain 5. syyskuuta Aamulehdessä. Toki silloin ei tiedetty, kuinka historiallisesta tilanteesta oli kyse.

 

Tasavallan presidentin viimeiseksi virkatehtäväksi jäi tapaaminen Aamulehden edustajien kanssa. Päätoimittajat Pertti Pesonen ja Eero Syvänen, Tampereen Kirjapainon toimitusjohtaja Timo Laatunen sekä Akseli Gallen-Kallelan pojantytär Aivi Gallen-Kallela-Sirén luovuttivat presidentille Kalevalan juhlapainoksen.

Laatusen mukaan delegaatio yllättyi presidentin huhuttua paremmasta vireestä.

–Näin jälkiviisaudella voi sanoa, että kun menimme presidentinlinnaan, Lasse Wächter kysyi meiltä, paljonko aikaa tarvitsisimme. Puhuimme viidestä minuutista, mutta kerroimme pärjäävämme lyhyemmälläkin ajalla. Puhuin lyhyesti ja luovutin kirjan presidentille, mutta hän kehotti meitä istumaan sohvalle. Havaitsin kyllä, että Wächter oli hieman hermostunut, mutta ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut muistikatkoa tai muuta sellaista.

Laatunen arvioi, että keskustelu kesti kymmenestä viiteentoista minuuttia.

–Kekkosta huvitti suuresti, kun rouva Sirén kertoi puhdistaneensa salin sohvan taustalla ollutta Gallen-Kallelan maalausta ranskanleivällä, ennen kuin se kuvattiin juhlateokseen. Jälkeenpäin vielä mietimme, että olipa Kekkonen pirteä.

Kun aamulehteläiset olivat poistumassa Presidentinlinnan pihalta, Kekkonen tuli ulos pääovesta turvamiehen saattamana.

–Meillä oli mukana Pressfoton valokuvaaja, mutta hän oli valitettavasti ehtinyt jo laittaa kameran laukkuunsa. Kun presidentti näki meidät siinä pihalla, hän nosti kätensä tervehdykseen. Siitä olisi tullut vuosisadan kuva: tasavallan presidentin viimeinen tervehdys Linnalle.

 

AAMULEHDEN ARKISTO
Aamulehden arkistosta ei enää löytynyt kuvaa Kekkosesta 4. syyskuuta
 1981. Sen sijaan tallella on samaan juttuun kuulunut kuva, jossa Timo Laatunen luovuttaa juhla-Kalevalan pääministeri Mauno Koivistolle.

Aamulehden arkistosta ei enää löytynyt kuvaa Kekkosesta 4. syyskuuta 1981. Sen sijaan tallella on samaan juttuun kuulunut kuva, jossa Timo Laatunen luovuttaa juhla-Kalevalan pääministeri Mauno Koivistolle.

 

13.30

Perjantain virallista ohjelmaa ei tarvinnut muuttaa tai lyhentää, Juha Engström kertoo.

–Olimme Wächterin kanssa luonnollisesti huolissamme ohjelman sujumisesta, mutta presidentti veti sen rutiinilla ihan hyvin läpi. En muista mitään kömmähdyksiä tapahtuneen. Olimme toki sisällä Keltaisessa salissa vain sen ajan, kun vieraat ilmoitettiin presidentille, saatettiin paikoilleen ja mahdolliset lehtikuvaajat olivat poistuneet, mutta kukaan vieraista ei maininnut meille mistään poikkeavasta.

Tamminiemessä presidentti uupui lopullisesti ja taipui peruuttamaan tulevat tapaamisensa.

Seppo Tiitisen oli ollut määrä käydä Tamminiemessä yhden jälkeen iltapäivällä.

–Eversti Wächter soitti minulle ehkä noin kahdentoista paikkeilla ja sanoi, että nyt ei mene viesti perille, lykätään tapaaminen tuonnemmaksi. Maanantaina olin lähdössä virkamatkalle Neuvostoliittoon, ja minun piti saada viimeiset matkaohjeet. Ne jäivät sitten saamatta, sillä ei koskaan tullut sitä maanantaita, jolloin audienssi olisi järjestynyt, Tiitinen kertoo.

Hänellekin peruutus tuli yllätyksenä, olihan presidentti ollut edellisviikolla puhelimessa niin virkeä.

Myöhemmin iltapäivällä ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhonen soittaa presidentille. Korhonen kirjaa ylös, että Kekkonen oli hyvin pirteä puhelun aikana.

Se oli kuitenkin presidentin viimeinen ponnistus. Myöhemmin turvamiehet lähettävät Engströmille viestin: presidentti oli rauhaton ja sekava.

 

KIMMO PENTTINEN
Sairastuttuaan Kekkonen vetäytyi Tamminiemeen viiden
 vuoden ajaksi, ja häntä tapasivat ainoastaan kaikkein lähimmät ihmiset.

Sairastuttuaan Kekkonen vetäytyi Tamminiemeen viiden vuoden ajaksi, ja häntä tapasivat ainoastaan kaikkein lähimmät ihmiset.

 

Myöhään perjantai-iltana Engström ottaa vielä yhteyden presidenttiä hoitaneeseen neurologiin Erkki Kivaloon.

Seuraavan viikon aikataulu oli yksinkertaisuudessaan paljonpuhuva: "Ohjelmat peruutettu koko viikon osalta".

–Se oli raskasta aikaa monessa suhteessa, Juhani Perttunen huokaa.

Ajasta jäi silti muistoksi suuri ihailu presidenttiä kohtaan.

–Hän siinäkin tilanteessa jaksoi ja yritti viimeiseen asti.

Jaakko Kalela korostaa, että presidentti ei yrittänyt peitellä oireitaan lääkäreiltään saati itseltään. Julkisuuteen vain oli pidettävä yllä toisenlaista kuvaa.

–Fantastisen hyvin hän kykeni hoitamaan velvollisuutensa loppuun asti. Hän tiedosti tilanteensa ja odotti tietysti hetkeä, jolloin voisi lähteä elegantisti, mutta valitettavasti sairaus ehti ensin.

 

HANNU TERIÖ
Kun Urho Kekkonen puhui SVUL:n suurkisoissa Tampereella kesäkuussa 1980, hänen esiintymisensä epäonnistui pahasti. Tiedotusvälineet olivat varsin varovaisia tapauksen raportoinnissa.

Kun Urho Kekkonen puhui SVUL:n suurkisoissa Tampereella kesäkuussa 1980, hänen esiintymisensä epäonnistui pahasti. Tiedotusvälineet olivat varsin varovaisia tapauksen raportoinnissa.

 

Jälkikirjoitus: Kekkonen pelastaa hallituksen

Syyskuun alkupuolella Suomen tiedotusvälineitä hallitsi Koiviston hallituksen tuskallinen budjettivääntö. Yleisesti povattiin hallituksen kaatumista, mutta kulissien takana asia oli muuttumassa mutkikkaammaksi.

–Kävin joka päivä Tamminiemessä tapaamassa presidenttiä ja totesin itse tilanteen vakavuuden, Juha Engström kertoo.

Hänelle lankesi vastuu adjutanttien tehtävistä, kun Lasse Wächter lähti ulkomaille lauantaina 5. syyskuuta.

Myös Juhani Perttunen näki läheltä prosessin kulun.

–[Seuraavan] viikon alussa alkoi olla sellaisia piirteitä, että jotakin täytyi miettiä vakavammin. Kivalo oli silloin Lääkintöhallituksen pääjohtaja ja virkamatkalla, joten pohdintaa jouduttiin viivyttämään keskiviikkoon asti.

Engströmin mukaan tilanteesta oli tulossa absurdi.

–Hallitus oli kaatumaisillaan ja presidentti voimaton hoitamaan tarvittavat toimet. Kysyinkin keskiviikkona kahden kesken Kivalolta, oliko presidentti hänen mielestään oikeustoimikelpoinen, jos hallitus kaatuu. "Ei ole eilisestä lähtien", oli Kivalon vastaus. Eli jos hallitus olisi kaatunut, virkaatekevä pääministeri Eino Uusitalo olisi joutunut pyytämään eroa vt. presidentti Koivistolta. Ihan näin eivät olleet varmaan suunnitelleet.

Torstai-iltana 10. syyskuuta Koivisto sai tiedon presidentin alkavasta sairaslomasta. Hän kertoi tämän Helsingin Sanomien toimittajalle Janne Virkkuselle, ja tieto ehti perjantaiaamun Hesariin "hallituslähteen" kertomana.

 

OSSI AHOLA
Kekkosen sairasloma oli suuri uutinen lauantain 12. syyskuuta lehdissä. Viikkojen kuluessa julkisuudessakin alettiin avoimesti ennakoida, että presidentti ei enää palaisi hoitamaan virkaansa. Näin tapahtuikin.

Kekkosen sairasloma oli suuri uutinen lauantain 12. syyskuuta lehdissä. Viikkojen kuluessa julkisuudessakin alettiin avoimesti ennakoida, että presidentti ei enää palaisi hoitamaan virkaansa. Näin tapahtuikin.

 

Perjantaiaamuna budjettiehdotusta vastusti enää Paavo Väyrynen, kunnes Kekkonen pelasti hallituksen viimeisen kerran. Paavo Lipponen kirjoittaa:

"Tilanne näytti toivottomalta, kunnes Esko Rekola... totesi hieman kiihtyneenä kimeällä äänellään:

–Hyvät herrat, presidentti on sairas, aikaa on 20 minuuttia, muut ministerit odottavat meitä valtioneuvoston istuntosalissa. Suomen kansa ei anna meille anteeksi, ellei saada hallituksen yksimielistä esitystä ennen kuin presidentille myönnetään sairasloma.

Näillä sanoilla Rekola, hallituksen vaa'ankieliministeri, tyrmäsi elegantisti Väyrysen lattiaan."

Budjetti saatiin kasaan, Kekkonen jäi sairauslomalle ja Koivisto alkoi hoitaa presidentin tehtäviä.

–Tieto presidentin sairaudesta laittoi asiat tärkeysjärjestykseen, ministerit kommentoivat seuraavan päivän Aamulehdessä.

Haastateltavien ja kirjallisten lähteiden lisäksi apuaan ovat jutun antaneet professori Juhani Suomi sekä UKK-arkisto.

 

ARKISTOKUVA
Urho Kaleva Kekkosen hautajaisista
 7. syyskuuta 1986 tuli merkittävä kansallinen surujuhla.

Urho Kaleva Kekkosen hautajaisista 7. syyskuuta 1986 tuli merkittävä kansallinen surujuhla.

 

Urho Kaleva Kekkonen, 25 vuotta Suomen presidenttinä

3.9.1900 Syntyy Pielavedellä.

1936 Valitaan eduskuntaan (maalaisliitto) toisella yrittämällä.

1950 Nousee ensimmäisen kerran pääministeriksi.

1956 Valitaan presidentiksi kahden valitsijamiesäänen erolla sosiaalidemokraattien K.A.Fagerholmiin. Voittaa presidentinvaalit myös 1962, 1968 sekä 1978. Kekkosen kolmatta presidenttikautta pidennetään poikkeuslailla vuosien 1974–78 ajaksi.

11.9.1981 Jää sairaslomalle.

26.10.1981 Allekirjoittaa eroilmoituksensa. Muodollisesti Kekkonen toimii tasavallan presidenttinä 27.1.1982 asti.

31.8.1986 Kuolee virka-asunnossaan Tamminiemessä.

Henkilöitä tapahtumien taustalla

Jaakko Kalela. Tasavallan presidentin ulkopoliittinen erityisavustaja 1973–1984.

Juhani Perttunen. Presidentin kansliapäällikkö 1977–1984.

Juha Engström. Presidentin 3. adjutantti 1976–1977, 2. adjutantti 1977–1985.

Lasse Wächter. Presidentin 3. adjutantti 1972–1976, 2. adjutantti 1976–1977, 1. adjutantti 1977–1984.

Seppo Tiitinen. Suojelupoliisin päällikkö 1978–1990.

Timo Laatunen. Tampereen Kirjapaino Oy:n, sittemmin Aamulehti-yhtymän toimitusjohtaja 1979–1992.

Leo Kukkonen. Kunnallisneuvos, Pielaveden pitkäaikainen (44 v.) kunnanvaltuutettu.

Pär Stenbäck. Opetusministeri 1979–1982.

Christoffer Taxell. Oikeusministeri 1979–1982.

Paavo Lipponen. Pääministerin sihteeri 1979–1982.

Mauno Koivisto. Pääministeri 1979–1982.

 


 

Metalliliiton sihteeri teetti päivää ennen SAK:n työvaliokunnalla päätöksen, jolla ammattiyhdistysliike irtisanoutui mielenosoituksesta ja offensiivi kuivui kokoon. Laiton lakkoilu vaaransi ensiarvoisen sotakorvausteollisuuden tuotantoa.

 

Kommunistit eivät onnistuneet kaappamaan SAK:ta kesällä 1946. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO
 
 
 

Uudet työntekijäluokat estivät kommunisteja

kaappaamasta SAK:n

 

 

 

Suomen sotien 1939–1945 aikana aikuistunut metallityöväen uusi työntekijäsukupolvi ratkaisi sen, ettei äärivasemmiston suunnitelmasta siirtyä kansandemokratiaan tullut mitään.

 

Turun yliopistossa tarkastettavassa Risto Reunan väitöstutkimuksessa selvisi, että nuoret työntekijät estivät kommunismin voitolle pääsyn työväestössä tukemalla Suomen Metallityöväen Liiton johtoa. Liiton sodanaikainen johto säilytti asemansa, esti SAK:n valtaamisen ja teki tyhjäksi äärivasemmiston kesäkuun 1946 virkamiespuhdistuksia varten järjestämän ulkoparlamentaarisen mielenosoitusoffensiivin.

 

Jatkosotaan lähetettiin 140 000–150 000 nuorta, joilla ei ollut ammattia, omaa perhettä eikä elämänkokemusta toisin kuin sotaa edeltäneillä ikäpolvilla. Tutkimuksessa kerrotaan, kuinka sodan jälkeen vanhimmat sodasta palaajien ikäluokat vaativat kiivaimmin yhteiskunnan perinpohjaista muuttamista.

– Nuorilla elämä oli vasta edessä ja etuna vanhoihin perheenelättäjäikäpolviin nähden järjestynyt ammattiin koulutus. Kaupunkiin kotiutuneita ongelmat koskettivat enemmän kuin maaseudulle ja kotitiloille palaajia, joita odottivat tekemättömät työt ja joilla oli tilaa käsitellä sotakokemuksensa, Reuna kertoo väitöstiedotteessaan.

Ase- ja sotakorvausteollisuuden metallityöntekijöistä muodostui teollisen työväestön eturyhmä, kun yhteiskunta muuttui työnjakoyhteiskunnaksi. Reuna käy läpi vaiheita, jolloin valtiollisen demokratian rinnalle syntyi työehtosopimusjärjestelmän myötä taloudellinen demokratia, etujärjestövalta.

– Siinä Suomen Metallityöväen Liitolla oli johtava rooli työntekijöiden etummaisena ammattiliittona. Sotakorvauksista tuli kansallisesti yhdistävä projekti, joka esti myös työväenliikettä repeämästä, hän toteaa.

Työntekijäpula helpottui ammattikoulutettujen nuorten täyttäessä työpaikat ja alkuvuonna 1946 maassa vallitsi täystyöllisyys. Työpaikat politisoituivat.

– Äärivasemmiston työpaikkaylivalta kyllästytti uusia työntekijöitä, jotka tunsivat, että heidät syyllistettiin rivimiehinä venäläisten ampumisesta sodassa, Reuna kuvailee.

SAK:sta kasvoi suurin työväen joukkojärjestö, jonka jäsenistä 70 prosenttia oli ensikertalaisjäseniä.

Reunan mukaan Suomen kommunistisella puolueella SKP:llä oli pyrkimyksiä hankkiutua enemmistöasemaan SAK:n johdossa ja sitä kautta kääntää SDP:tä vasemmalle.

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kommunistit voittivatkin enemmistön, mutta yllättäen vastoin ammattiyhdistyskommunistien kantaa SKP:n pääsihteeri Ville Pessi peruutti 30. toukokuuta 1946 pidettäväksi määrätyn edustajakokouksen.

– Peruutuksella SKP vältti työväen yhtenäisyyttä repivän riidan syntymisen ennen SDP:n puoluekokousta kesäkuun puolivälissä. Sosialidemokraattisen opposition oli tällöin määrä syrjäyttää asevelijohto ja SKP:n päästä sen jälkeen neuvottelemaan SDP:n puolueen yhdistämisestä Suomen kansan demokraattiseen liittoon SKDL:oon, Reuna kertoo.

 

Kesäkuun 1946 hyökkäys

Neuvostojohto oli tyytymätön SKP:hen.

– ”Suureksi demokraattiseksi käänteeksi” nimitetty kansandemokratiaprojekti seisoi, kun Moskovan moitteista pelästynyt SKP pani toimeen virkamiesportaiden puhdistuskampanjan, Reuna kertoo.

Maanlaajuinen mielenosoitusoffensiivi huipentui mielenosoitukseen 7.6.1946 eduskuntatalon edessä.

– Offensiivin tarkoituksena oli painostaa eduskunta ja hallitus erottamaan taantumuksellinen virkamieskunta ja korvata se uusilla demokratialle myötämielisillä viranhaltijoilla. Offensiiviin sisältyi piilopyrkimys erottaa sosialidemokraattisen puolueen jäsenkenttä puoluejohdon ohjauksesta, Reuna kertoo.

– Offensiivin jälkeen Hertta Kuusinen, joka uskoi vasemmistolaistumisen jatkuvan, kirjoitti isälleen (Otto Wille Kuusiselle) Moskovaan syntypäiväonnittelun, jossa ilmoitti kommunistien tulevan lahjoittamaan tälle Suomesta kansandemokratian. Etsikkoaika oli kuitenkin ohi. SKP:lle myötäsukaiset voimat kääntyivät vastaisiksi ja SAK jäi lopullisesti sosialidemokraateille metallityöväen vastarinnan ansiosta, Reuna saummaa.

 

FL Risto Reunan väitöskirja ”Ei tullutkaan vallankumousta” – sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Äärivasemmiston kesäkuun 1946 offensiivi ja metallityöväen työpaikkavastarinta tarkastetaan perjantaina 23. helmikuuta Turun yliopistossa.

 


 

Jos pitäisi valita vain yksi itsenäisen Suomen historian kannalta tärkeä asia, heinäkuun 1919 perustuslaki olisi hyvä valinta. Aikakautensa demokraattisista hallitusmuodoista vain tämä selvisi läpi 1900-luvun. Kun 1930-luvun alussa uusien itsenäisten valtioiden demokraattiset perustuslait kaatuivat ympäri Eurooppaa, myös Suomessa paine oli kova. Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan »araksi mieheksi» leimaaman Ståhlbergin suunnittelema hallitusmuoto jousti mutta kesti.

 


 

 

KOLUMNI

Itsenäisen Suomen historia on

menestystarina, johon liittyy kiusallisia

piirteitä: perustuslakia on taivutettu moneen

kertaan

 

JOHANNA RAINIO-NIEMI | Ulkopolitiikka 12/2017


 

 

 

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin, kirjoittaa Johanna Rainio-Niemi. 

Huhtikuussa 1919 K. J. Ståhlbergilta oli loppua usko. Sisällissodan ja monarkistien kuningasseikkailun jäljiltä kysymys Suomen valtiomuodosta oli edelleen auki. Kun Ståhlberg empi, valtionhoitaja Mannerheim kommentoi: »Jollette selviäisi tehtävästä, niin ei kukaan. Sehän on teidän aatteenne, joka nyt on voittanut – –».

Suomen valtiomuoto oli rakennettu suitsimaan 1920- ja 1930-lukujen vasemmisto- ja oikeistoradikalismia mutta tyydyttämään myös auktoriteetin kaipuuta. Vahvan presidentin lisäksi perustuslaki salli kansainvälisesti ainutlaatuisen poikkeuslakimenettelyn – perustuslaista poikkeamisen ilman kajoamista lain kirjaimeen.

Näiden instrumenttien avulla perustuslaki säilyi läpi 1900-luvun kansallisten ja kansainvälisten kriisien, joissa Suomi päätyi ensin natsi-Saksan ja sitten usein Neuvostoliiton vanaveteen.

Suomen perustuslain ympärille kehittyneet käytännöt eivät todellakaan olleet aina normaaliparlamentaarisia. Poikkeuslakien säätäminen arkipäiväistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja 1970-luvun lopulle tultaessa perustuslakia oli taivutettu varmasti enemmän kuin Ståhlberg olisi toivonut. Vasta vuonna 2000 suomalainen perustuslaki tuotiin lähemmäs eurooppalaista parlamentaarista valtavirtaa. 

 

1900-luvun Euroopassa itsenäisen Suomen historia on demokratian menestystarina. Tarinaan sisältyy kuitenkin piirteitä, joiden kautta kansanvaltaa on säädelty ja rajattu peruslain mahdollistamin keinoin.

Ilmiö ei ole ollut vieras muillekaan vakiintuneille demokratioille. Eurooppalaiseen itseymmärrykseen tällainen sääntely sopii huonosti ja jää siksi usein huomaamatta – myös silloin, kun demokratiaa viedään muualle.

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin. Mukana on piirteitä, jotka eivät vastaa ideaalia.

Demokratian tulevaisuuden vuoksi olisi rohjettava katsoa menneisyyttä silmiin ja kohdattava vaikea kysymys: tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme? Miten se tapahtuisi tässä ajassa – pääasioista tinkimättä?

 

Kirjoittaja työskentelee poliittisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

 


 

Eloonjäämistaistelusta neuvostovankeudessa ja orjatyöleireillä kertova kirja oli aikansa sensaatio Suomessa. Berijan tarhoja on sanottu suomalaisversioksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristosta. Tunnettuudessaan sitä on verrattu myös Arvo Tuomisen Kremlin kellot -teokseen. - Näkökökulma: Blogisti sai tämän kirjan 1964 joululahjaksi perhetuttavalta (Boris Björkelund, joka kirjoitti oman kertomuksensa samalla ryssän seuramatkalla! - Kirja: Stalinille menettämäni vuoteni. ) - Tästä vuodesta ei ollut kuin neljä vuotta Prahan kevääseen ja miehitykseen. - Kirjallisuus avartaa poliitista näkökulmaa elämässä! - KimsBlog


 
 
Berijan tarhoista otettiin 11 painosta. Sen jälkeen noudatettiin Urho Kekkosen pyyntöä, ettei enempää painettaisi.''
 

 
 

”Pysyimme poissa kommunismin orjuudesta”

– Ilkka Suomiselta lukusuositus

 

 

Ministeri löysi uudelleen neuvostotodellisuudesta kertoneen suomalaisklassikon.

 

Ministeri ja kokoomuksen kunniapuheenjohtaja Ilkka Suominen kertoo Facebookissa, että hän luki parina iltayönä uudelleen Unto Parvilahden teoksen Berijan tarhat, jota ei ollut nuoruusvuosiensa jälkeen lukenut.

 

– Suosittelen näin 60 vuotta myöhemmin nykyisille nuorille ja kiitollinen olen kaikille niille toimijoille sodissa tai rauhan töissä joiden ansiosta olemme itsenäinen ja pysyimme poissa kommunismin orjuudesta, Ilkka Suominen kirjoittaa.

 

Unto Parvilahden (Boman) Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954 on kirjoittajan muistelmateos vankeudesta ja karkotuksesta Neuvostoliitossa 1944-54. Nimi tulee Josif Stalinin oikeana kätenä toimineesta NKVD:n johtajasta Lavrenti Berijasta.

 

Unto Parvilahti oli toiminut suomalaisessa Waffen-SS:n vapaaehtoispataljoonassa. Sodan jälkeen hänet pidätettiin. Kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon avulla hänet lennätettiin muiden samalla kaapattujen 18 niin sanotun Leinon vangin kanssa Moskovaan ja vankileireille gulagiin.

Parvilahdelle kerrottiin Neuvostoliitossa 1945 viiden vuoden vankeusrangaistuksesta. Sen päätyttyä 1950 hänet vietiin vapauttamisen sijasta vankijunaan ja karkotettiin Siperiaan. Hän pääsi palaamaan Suomeen joulukuussa 1954.

***

Eloonjäämistaistelusta neuvostovankeudessa ja orjatyöleireillä kertova kirja oli aikansa sensaatio Suomessa.

Berijan tarhoja on sanottu suomalaisversioksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristosta. Tunnettuudessaan sitä on verrattu myös Arvo Tuomisen Kremlin kellot -teokseen.

***

 JK: Suomelta vaadittiin välittömästi n. 24t. n. 60 henkilön pidätykset syksyllä 1944. Heidät Suomen kommunistinen Valpo haki yöllä konepistoolein kotoaan, suoraan Ratakatu 12 osoitteeseen. Täältä heidät siirrettiin tyrmistä Malmin lentokentälle, josta edelleen Leningradin poliittiseen NKVD:n vankilaan; jossa kuukausien poliittiset kuulustelut alkoivat.

Neuvostoliiton näkökulmasta nämä siviilit olivat joko Venäjän kansalaisia, tai neuvosto vastaisia, kuten taistolainen sanonta kuului 60-70 luvuilla Suomessa.

Lähde: Boris Björkelund: Stalinille menettämäni vuoteni.


 

 


 

 

Yksi Matts Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista?

Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

 


 

 

- Näkökulma: Venäjän sotilaat lähtivät Suomesta pääsääntöisesti käskystä. Varsinkin Venäjän merkittävä Helsingin laivastoyksikkö! Tämä pohjautuu historiassa Hangon sopimukseen, joka allekirjoitettiin Hangossa 5.4.1918 kenraali von der Golzin Itämeren laivastoyksikön saavuttua Hankoon.

 

Hangon sopimus oli osapöytäkirja, keisarillisen Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918, jossa Venäjä irtaantui I maailmansodasta ja keisarillinen Saksa saneli pitkälti ehdot vallankumouksen pyörteissä olevalle Leninin Venäjälle.

Huomioitavaa on myös, että keisarillisen Saksan tiedustelu oli rahoittanut Leninin bolshevikkien vallankumousta jo vuosia mm. Sveitsissä ja Pietarissa.

 

Ilman näitä historian sopimuksia Suomen itsenäisyyshistoria olisi kirjoitettu tyystin toisin! - Lisäksi Suomen itsenäisyysprosessiin tosin tarvittiin niittinä, keisarillisen Saksan luhistuminen I maailmansodassa marraskuussa 1918.

 

- Itsenäinen Suomi oli kirjoissa ja kansissa vasta Iso-Britanian ja USA:n hyväksynnällä huhti-toukokuussa 1919. Allekirjoitukset Suomen lopulliselle itsenäisyydelle haki Euroopasta diplomaattisessa prosessissa valtionhoitaja, kenraali, vapaaherra C.G.E. Mannerheim.

- KimsBlog


 
Valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5.1918 Ratsukko kääntyy Pohjoisesplanadilta ylipäällikkö Mannerheimin ohitettuaan. LEHTIKUVA / HANDOUT / GUNNAR LÖNNQVIST

Mannerheimin henki oli monta kertaa

hiuskarvan varassa

 

Minne muualle entinen Venäjän armeijan korkea upseeri olisi edes voinut sijoittua kuin Suomeen?

C.G.E. Mannerheim oli kotoisin Suomesta, ruotsinkielistä yläluokkaa mutta venäläistynyt keisaria ja tämän armeijaa palveltuaan. Siteet Suomeen eivät kuitenkaan katkenneet, koska Mannerheim ja suku olivat yhteydessä toisiinsa. Yksi kenties ratkaisevin kiinnike oli marraskuun 9. päivänä 1917 nimetty valtionhoitajakunta ja sen kolme jäsentä: P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Alexis Gripenberg.

 

Gripenbergillä lienee ollut aavistus pian tarvittavan sotilasjohtajan suhteen. Mene ja tiedä. Hänen poikansa Michael oli naimisissa Mannerheimin nuorimman sisaren Marguériten kanssa. Suomessa tiedettiin Mannerheimin olevan hakemassa töitä. Hän osallistui sotilaskomitean kokouksiin puheenjohtajana jo tammikuun 1918 puolivälissä, jolloin eduskunta oli päättänyt perustaa ”vahvat järjestyksenvalvontajoukot”. Valkoisten joukkojen ylipäällikkö hänestä tuli parin viikon kuluttua.

Noiden vuosien päätökset olivat niukkojen enemmistöjen ratkaisuja. Jo joulukuun 6. päivän 1917-itsenäisyysjulistus oli tehty äänin 100-88. Aseellisten joukkojen perustamiseen tammikuussa 1918 hyväksytty päätös syntyi äänin 97-85. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti marraskuussa kolme kertaa vallankumoukseen ryhtymisestä: ensin 14 puolesta, 11 vastaan, seuraavana aamuna luvut olivat kääntyneet: 12-13, mutta kohta päätös oli olla ryhtymättä kapinaan. Jos vallankumous olisi alkanut marraskuussa tarmolla, Mannerheimille ehkä ei olisi ehtinyt enää olla käyttöä.

 

Toimittaja Matts Dumell on kulkenut Mannerheimin jalanjäljissä ja kuvaillut päähenkilönsä ratkaisuja traumaattisena vuotena 1917. Venäjä oli siirtynyt keisarinvallasta anarkiaan, armeijassa puhkesi ”demokratia”. Mannerheimin matka Odessasta Pietariin piiloutuneena sairaanhoitohenkilökunnan joukkoon on seikkailukertomus. Monen vaiheen ja hengenvaarallisen käänteen kautta hän asettuu lopulta Suomeen tammikuun 1918 alkupäivinä.

 

Näyttävä ura, hankala luonne

Toimittajan kirja Mannerheimista on aivan muuta kuin kuivan tutkijan tekemä. Dumell maalailee erinomaisesti paikkoja ja olettelee tapahtumien yksityiskohtia. Mannerheim tuntee olevansa taas Suomen alamainen, kun velvollisuudet keisarin suhteen ovat loppuneet.

Vaarallisten tilanteiden keskellä Mannerheim paljastuu merkillisellä tarmolla itsestään ja varusteistaan huolehtivaksi pikkusieluksi. Hän kantaa huolta vaatteistaan, tuumailee vaattureiden perään ja onnistuu aina pääsemään notkuvien ruoka- ja juomapöytien vieraaksi. Hän oli oppinut myös siipeilijäksi, jonka rahallinen mukavuus tuli turvatuksi avioliiton kautta – ainakin hetkeksi.

 

Mannerheimia palvova kirjallisuus on korostanut hänen suurenmoista jalouttaan, tyylitajuaan ja esiintymishaluaan. Toisaalta hänen aikalaisensa Venäjän armeijasta, kenraali Ernst Löfström kirjoitteli päiväkirjaansa: ”Mielistelyä, valheita, sairaalloista kunnianhimoa, kas siinä Mannerheimille tyypillisiä ominaisuuksia”.

 

Haminan kadettikoulun ajoilta Mannerheimista osattiin kertoa ilkeitäkin. Hän osasi simputtamisen ja kiduttamisen monin eri tavoin. Mannerheimia kuvailleet ihailijat ovat pitäneet hänen sarkastista huumoriaan hienostuneena, kun samalla se oli usein johonkin pöytäseurueeseen kuulunutta uhria kohtaan sadistista, pilkkaava. Ehkä kaiken takana oli kultalusikka suussa syntyneen mutta hajonneen perheen onneton perillinen, josta suku ei voinut olla ylpeä. Piti päteä.

 

Halusipa itse J.K. Paasikivi kirjoittaa Mannerheimista tämän kuoltua: ”Mannerheim oli toisin kuin moni kuvittelee erittäin kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen. Hänellä ei ollut mitään halua tarttua epämiellyttäviin tehtäviin. Hänellä oli tarve säilyttää kansansuosionsa.”

 

Suomi se oli, joka Mannerheimin valitsi

Suomella olisi ollut Mannerheimille vaihtoehtoja, siksi ei Mannerheim itse ollut se, joka teki valintoja. Toki sitten kun hänestä oli tullut ylipäällikkö, hän uskalsi ottaa riskejä. Sopivissa tulosneuvottelutilanteissa hän saattoi lyödä hansikkaansa tiskiin ja julistaa eroavansa. Urho Kekkosenkin kiukuttelutaktinen valtti oli uhata olla asettumatta ehdolle.

 

Silti tältäkin osin historia on todistanut sattumanvaraisten kohtalon oikkujen määräysvallan. Monta kertaa Mannerheimin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän Odessasta palasi Pietariin ja matkusteli Helsingin ja Pietarin väliä tullakseen lopulta Vaasaan johtamaan valkoisia. Kuolema seurasi kintereillä.

 

Edellä lueteltiin Mannerheimin tunteneiden kriittisiä mietteitä. Dumell latelee myös niitä luonteen piirteitä ja vaikutelmia, jotka Venäjän jättänyt kenraali herätti jo ensitapaamisista lukien. Hän ei tarkoituksellisista syistä puhua pulputtanut, koska hänellä ei ollut lukeneisuutta, eikä hän olisi selvinnyt sanasieppojen kanssa. Hän mieluummin salaperäisesti vaikeni, jollei hän tiennyt olevansa tilanteen herra ja käskyttäjä. Hän inhosi kokouksia ja halusi tuumailla kahden kesken.

 

Mannerheim herätti suomalaisissa valkoista sotavoimaa rakentavissa päättäjissä uteliasta luottamusta: tässä ei ollut tyhjän höpöttäjä, vaan pokerikasvo. Jo istuessaan sotilaskomiteassa häntä inhotti tyhjän puhujat ja turhaan takertujat. Häntä yököttivät jo silloin saamattomat poliitikot.

***

Yksi Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista? Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

***

Dumell olettaa: suomalaisten kuin venäläisten upseerien kesken tehtiin sopimus, nämä pääsisivät kotikonnuilleen vähin vaurioin. Vaasan venäläisten 2 000 miehen varuskunta luovutti aseensa lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, kuten monet muutkin. Mannerheim oli entisenä Venäjän armeijan korkeana upseerina onnistunut juonimaan, kuten kenraali Heinrichs myöhemmin muisteli: ”paikallinen kansannousu Pohjanmaalla vaati enemmän rohkeutta kuin verta”. Tie voittoihin oli avautunut. Suomalaiset punaiset jäivät yksin. 

Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos & Förlaget 2017.

Suomenlinnan Kuninkaanportissa oleva Augustin Ehrensvärdin ajatelma, joka kehottaa olemaan luottamatta vieraan apuun, on heidän mukaansa vaikuttava, mutta harhaanjohtava. – Ruotsalainen Viaporin linnoitus rakennettiin ranskalaisella pääomalla, Dalsjö ja Granholm toteavat.


 
Suomenlinnaan haudattu Augustin Ehrensvärd (1710-72) kehotti jälkimaailmaa seisomaan täällä omalla pohjallaan eikä luottamaan vieraaseen apuun. Lehtikuva/Heikki Saukkomaa
 

”Ruotsin itsenäinen puolustus on myytti –

onnistui viimeksi vuonna 1617”

 

Suomenlinnan Kuninkaanporttiin hakattu amiraali Ehrensvärdin kehotus edustaa tutkijoiden mielestä muunneltua totuutta.

 

Kaksi eturivin ruotsalaisasiantuntijaa tyrmää näkemykset, joiden mukaan Ruotsi kykenisi huolehtimaan kansallisesta turvallisuudestaan ilman ulkopuolista apua.

– Tosiasia on, että Stolbovan rauha 1617 oli viimeinen tilaisuus, jossa Ruotsi kykeni selviytymään vaarallisia vihollisia vastaan omin voimin – ilman ystävällismielisesti suhtautuvan suurvallan tukea, Robert Dalsjö ja Niklas Granholm toteavat Svenska Dagbladetissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan.

Dalsjö ja Granholm ovat allekirjoittaneet arvionsa Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian jäseninä eivätkä siis esiinny työnantajansa nimissä. He molemmat toimivat arvovaltaisen Ruotsin puolustustutkimuslaitoksen (FOI) tutkimusjohtajina.

Kun Ruotsi on Stolbovan jälkeen yrittänyt puolustaa aluettaan ilman suurvalta-apua, siinä on heidän mukaansa useimmiten epäonnistuttu pahasti.

Vuonna 1721 Ruotsi menetti suurvalta-asemansa joutuessaan Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan Venäjälle Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan ja laajoja alueita itäisestä Suomesta. Haminan rauha vuonna 1809 sinetöi myös koko muun Suomen nykyisen valtioalueen siirtymisen Venäjän yhteyteen.

– 1600- ja 1700-luvulla asemamme turvasi lähinnä Ranska, 1800-luvulla Iso-Britannia. Vuodesta 1945 turvallisuustakuista on vastannut USA, mikä puolueettomuusdogmin vuosina pidettiin visusti salassa, mutta enää sitä ei tarvitse peitellä, Dalsjö ja Granholm kirjoittavat.

 

”Nostalgialle
ei ole tilaa”

 

Svenska Dagbladetissa julkaistu kirjoitus on reaktio viiden ruotsidemokraatin äskettäin esittämään näkemykseen, jonka mukaan amerikkalaisen Patriot-ilmapuolustusjärjestelmän hankinta tekisi Ruotsista pelinappulan Yhdysvaltain strategisella pelilaudalla ja sitoisi maan poliittiseen riippuvuussuhteeseen Washingtonista.

Ruotsidemokraatteja edustavat poliitikot ovat viime viikolla vaatineet, että Ruotsin puolustuskyky tulisi nostaa tasolle, joka mahdollistaa suurvallan hyökkäyksen torjumisen.

– Kiireellinen tarpeemme ilmapuolustuksen uudistamiseksi on seurausta osin puolustussektorin pitkäaikaisesta laiminlyönnistä, osin huonontuneesta turvallisuustilanteesta, Dalsjö ja Granholm kirjoittavat.

– Venäjän toteuttama Krimin haltuunotto ja meneillään oleva hyökkäyssota Ukrainaa vastaan osoittavat, että suursotaa Euroopassa ei voida enää sulkea pois. Jos sellainen syttyisi, Ruotsi tulisi väistämättä vedetyksi siihen mukaan. Kun tilanne on aidosti vaarallinen, aikaa on rajallisesti ja on elettävä olosuhteiden vaatimalla tavalla, ei puolueettomuusnostalgialle jää minkäänlaista tilaa.

Kirjoituksensa päätteeksi Dalsjö ja Granholm kääntävät katseensa Helsingin edustan historialliseen merilinnoitukseen.

***

Suomenlinnan Kuninkaanportissa oleva Augustin Ehrensvärdin ajatelma, joka kehottaa olemaan luottamatta vieraan apuun, on heidän mukaansa vaikuttava, mutta harhaanjohtava.

– Ruotsalainen Viaporin linnoitus rakennettiin ranskalaisella pääomalla, Dalsjö ja Granholm

toteavat.

***

Kommunistien halua liittyä Neuvostoliittoon vähensi se, että Stalin puhdisti 1930-luvulla joukkohautoihin suomalaiset kommunistit, joita oli rakentamassa neuvostososialismia.


  
Tiede
 
 

Historioitsija Kimmo Rentola: Ruotsi pelasti

Suomen Neuvostoliitolta

 

 

Suojelupoliisillakin on ollut käyttöä historiantutkijan ammattitaidolle.

 


 

Kimmo Rentola selkä pesulan seinää vasten vanhalla sukupuolitautien klinikalla. ”Moni vanha
 helsinkiläinen sanoo tietävänsä paikan – ja lisää ettei ole koskaan käynyt täällä.”
KIMMO RENTOLA tekee töitä Helsingin Kruununhaassa entisessä sukupuolitautien klinikassa, jossa nykyisin tutkitaan ja opetetaan poliittista historiaa. 


Rentola etsii vanhassa Kuppalassa selitystä siihen, että Suomi pelastui Neuvostoliiton miehitykseltä ja täydelliseltä alistamiselta. Siihen on muitakin syitä kuin se, jonka kaikki haluamme kuulla: Suomen käsittämätön kyky vastarintaan viime sodissa. 

TALVISODAN hengen synnytti osin Josif Stalin itse nimittämällä sodan alussa Suomelle Otto Ville Kuusisen hallituksen. Varjohallituksen asettaminen osoitti, että Neuvostoliitto halusi hallintaansa koko maan, ei vain kaistaleita Leningradin suojaksi. 


Myös kommunistien halua liittyä Neuvostoliittoon vähensi se, että Stalin puhdisti 1930-luvulla joukkohautoihin suomalaiset kommunistit, joita oli rakentamassa neuvostososialismia. 
 

Puolustustahdon ja -kyvyn lisäksi tärkeä suoja oli Ruotsi

”Ruotsi pelasti Suomen jo olemassaolollaan. Jos Suomen toisella puolen olisi sijainnut Saksa, tilanne olisi ollut toinen”, Rentola sanoo. 

Stalin ei halunnut Ruotsista vihollista. Sodan jälkeisinä vuosina Neuvostoliitossa arvioitiin, että Ruotsi liittyy länsileiriin, jos Suomea painostetaan liikaa. 

”Stalin suhtautui yleensäkin kunnioittavasti Ruotsiin, joka oli entinen suurvalta ja ikiaikainen vihollinen.” 

VIIME aikojen kiinnostavimpiin kuuluvassa Suomen historian teoksessaStalin ja Suomen kohtalo Rentola valottaa, millaisin perustein – ja tiedoin – Stalin teki Suomea koskevia päätöksiä 1939, 1944, 1948 ja 1950. Noina vuosina Suomen säilyminen itsenäisenä oli vaakalaudalla. 


Lähteinä Rentolalla oli neuvostoliittolaista tiedusteluaineistoa ja Stalinin keskusteluista tehtyjä muistiinpanoja. 

Ratkaisevat hetket ja pohdinnat eivät kirjassa huku kattaviin tilanneselostuksiin. Rentola luottaa, että lukijat tietävät, mitä maailmassa silloin tapahtui. 

Riisutussa teoksessa näkyvät kirkas tutkimuskysymys ja lähteet, joista on löydetty vastaus. Ne tekevät tutkimuksen ymmärrettäväksi ja uskottavaksi. 

Historiatieteessä menetelmät usein jäävät näyttämättä. 

”Teoria ja metodi ovat kuin rakennusteline. Kun talo on valmis, se otetaan pois.” 

HISTORIANTUTKIJAN taidoille oli käyttöä myös Suojelupoliisissa, missä Rentola työskenteli 2000-luvun alussa ja kirjoitti muun muassa Supon historian. 

Eri lähteistä saatujen tiedustelutietojen järjellinen käyttö edellyttää, että niitä ei ota suoraan tosiasioina. Ensin pitää arvioida, mistä tiedot ovat peräisin, mitä tiedon tuottajat itse voivat tietää ja mikä on heidän tarkoituksensa. Sitten on paremmat edellytykset päätellä, miten asiat ovat. 

Tiedusteluraporttien laatimisessa ja historian tutkimisessa on kuitenkin yksi valtava ero. 


”Historioitsija tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.” 

Tieto lopputuloksesta myös kahlitsee historiantutkijan ajattelua. On vaikea hahmottaa aikalaisten näköaloja epävarmassa tilanteessa. 

”Ratkaisuja tehdään sokkona. Tavoitellaan yhtä, ja tulos on ihan toista.” 

Sattuman rooli on suuri Suomen kohtaloissa. Aina kun Stalin aikoi tosissaan panna Suomen polvilleen, kansainvälisessä politiikassa tapahtui käänne, joka pakotti hellittämään otetta. 

HERRAONNEAKIN oli. Presidentti J.K. Paasikivi piti myönnytyksiä tehdessäänkin lujasti kiinni olennaisesta. Ja vaikka 1970-luvun poliitikkoja on usein pidetty suomettuneina Neuvostoliiton myötäilijöinä, tosipaikassa suuri naapuri ei saanut tahtoaan läpi. 


Kun presidentti Urho Kekkoselle piti viimein valita seuraaja, yksikään pääpuolueista ei asettanut Neuvostoliitolle mieluisinta ehdokasta. Sdp valitsi Mauno Koiviston eikä Kalevi Sorsaa, keskustapuolue Johannes Virolaisen eikä Ahti Karjalaista, kokoomus Harri Holkerin eikä Ilkka Suomista ja Skdl Kalevi Kivistön eikä Aarne Saarista

Rentola kohtasi Supon historiaa tutkiessaan neuvosto­raportin, joka oli laadittu 1982 Koiviston vaalivoiton jälkeen ja arvioi vaikuttamista Suomessa. 

”Se oli aika masentunut.” 

Jopa SKP:n enemmistö irrottautui Neuvostoliiton ohjauksesta ja toimi tosiasiassa sitä vastaan. Neuvostoliiton taskussa oli vain puolueen taistolaissiipi, johon 1970-luvun alussa liittyi sankoin joukoin yliopisto-opiskelijoita ja oppikoulujen teinikunta-aktivisteja, myös Rentola itse. 

Eduskuntaan taistolaiset saivat kuitenkin enimmillään vain 13 edustajaa. 

SATTUMA vaikutti myös siihen, että Rentola päätyi nykyiselle alalle. Hän valmistui maisteriksi Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselta, kun professorina oli hetkellisesti Keijo Korhonen

”Opiskelijat pitivät Korhosta sadistina. Hän määräsi, ettei voi valmistua, ellei ole suorittanut vähintään Venäjän alkeita.” 

Siksi Rentola osasi auttavasti venäjää, kun Neuvostoliitto romahti ja arkistot avautuivat. 

”Ja pitihän sinne lähteä.” 

Sillä tiellä hän on. Rentola julkaisee kollegoidensa kanssa pian teoksen, joka sisältää Suomea koskevia dokumentteja NL:n kommunistisen puolueen politbyroon arkistosta. Harva länsimainen tutkija on sinne päässyt. 

Rentola väitteli melko kypsällä iällä, 40-vuotiaana, mutta ehti silti professoriksi. 

”Historia ei ole nuorten nerojen laji, kuten luonnontieteet, joissa usein alle 25-vuotiaana keksitään se mitä keksitään. Moni historioitsija tekee parhaan teoksensa vasta eläkkeellä.” 

Kuka

Kommunismin professori


 Kimmo Rentola, 64 

 Poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa vuodesta 2015 

 Poliittisen historian professori Turun yliopistossa 2006–2014 

 Tutkimuskohteet kylmä sota, suomalainen kommunismi, Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. 
 

Kommunismin uhrien määräksi tutkijat arvioivat liki 100 miljoonaa. Kommunismin myyttisestä alku­legendasta, lokakuun vallankumouksesta ja Talvipalatsin valtauksesta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Maailmankartalla ei näy esimerkkiä kommunistijohtoisesta valtiosta, jossa vapaus ja demokratia olisivat toteutuneet.


 
 
Pääkirjoitus    |   Kolumni
 
 

Kommunismin uhreja muistetaan laimeasti

 

 

Suomikaan ei vietä totalitaarisen kommunismin ja natsismin uhrien muistopäivää 23. elokuuta.

 
VANHAT EU-MAAT eivät vieläkään suhtaudu kommunismin aikaisiin rikoksiin niin vakavasti kuin Virossa ja monissa kommunismihallinnon kokeneissa maissa odotetaan. 

Viro sai kylmän muistutuksen asiasta elokuussa, kun Kreikan ­oikeusministeri Stavros Kontonis kieltäytyi tulemasta EU:n puheenjohtajamaan Viron järjestämään konferenssiin kommunismin aikaisista rikoksista. 
 


Monet muutkaan oikeusministerit eivät päässeet paikalle Tallinnan Kulttuurikattilaan, mutta Kontonis kieltäytyi kutsusta periaatteesta. 

”Historian tosiasia on, että neuvostoarmeija vapautti Euroopan natsien keskitysleireistä ja holokaustin hirveyksistä”, Kontonis perusteli kirjeessään oikeusministeri Urmas Reinsalulle. 


KONTONISIN näkemys on tavallinen vanhoissa EU-maissa, tietävät virolaiset, jotka ovat ajaneet natsismin ja kommunismin rinnastamista. 


Natsismin ideologian ydintä ovat rasismi, suvaitsemattomuus ja joukkomurhat. Kommunismista on ­kehittynyt suuntauksia, jotka pyrkivät yhdistämään sosialismin demo­kratiaan ja vapauteen, Kontonis perusteli. 

Kun Kontonisin kieltäytymisestä nousi skandaali Kreikassa ja Virossa, pyysin kirjeen luettavaksi Viron oikeusministeriöstä. Kävi ilmi, että kirjeenvaihto jatkuu. Reinsalu vastasi Kontonisille, ettei kommunismi muuttunut humaaniksi Stalinin kuoleman jälkeen: ”Olen nelikymppinen ja päättänyt kouluni neuvostomiehityksen aikana. Tiedän, mistä puhun.”


Kontonis vastasi, että kommunistien aatteellinen siipi on tuominnut autoritaarisen: ”Edustamani vasemmisto pitää stalinismia kommunismin suurimpana herjana ja uusliberalismin käynnistäjänä.” 

TALLINNASTA katsoen näyttää kummalta, kuinka hankala monissa länsimaissakin on tunnustaa kommunismin aikaisia rikoksia. Täällä aihe on jatkuvasti esillä. 

Äskettäin kävimme Viron Meri­museon ruutikellarissa Kommunismin aikakausi -näyttelyssä. Tyttärelle jäi sieltä mieleen, että kommunismissa naiset tekivät työt. He olivat usein kantavassa roolissa esimerkiksi lääkäreinä ja opettajina, mutta johtajiksi he eivät juuri päässeet. 

Julistettua tasa-arvon ihannetta ei käytännössä toteutettu. Sama koski muutakin elämää iskulauseiden takana. 
 
***

Kommunismin uhrien määräksi tutkijat arvioivat liki 100 miljoonaa. 

Kommunismin myyttisestä alku­legendasta, lokakuun vallankumouksesta ja Talvipalatsin valtauksesta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Maailmankartalla ei näy esimerkkiä kommunistijohtoisesta valtiosta, jossa vapaus ja demokratia olisivat toteutuneet. 
 
***

Menneisyyden tunnustaminen ja empatia ovat yhtä tärkeitä asioita sekä kommunismin uhrien että holokaustin uhrien jälkeläisille. 

ENSI VUONNA, kun Viro juhlistaa 100-vuotissyntymäpäivää, Tallinnaan Maarjamäelle pystytetään muistomerkki kommunismin uhreille. Kiveen hakataan parinkymmenentuhannen Viron ulkopuolelle haudatun nimet. Viron hallitus haluaa myös kommunismin rikosten kansainvälisen tutkimuskeskuksen Tallinnaan. 


Kommunismin ja natsismin rinnastus ei ole ollut pelkästään vastatuulessa. Läpimurto oli EU:n parlamentin vuoden 2009 julkilausuma, joka rinnastaa natsismin ja totalitaarisen kommunismin. Järjestelmien uhrien yleiseurooppalaiseksi muistopäiväksi nimettiin 23. elokuuta, jolloin natsi-Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan etupiireihinsä salaisella sopimuksella vuonna 1939. Päivää muistetaan kahdeksan kommunismihallinnon alaisuudessa eläneen EU-valtion lisäksi vain Ruotsissa ja lisäksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Georgiassa. 


SUOMEN almanakassa 27. tammikuuta on vainojen uhrien muistopäivä. Neuvostoarmeija vapautti Ausch­witzin keskitysleirin tuona päivänä vuonna 1945. Se on YK:n nimeämä holokaustin muistopäivä. 

Ehkä on välinpitämättömyyttä tai vain periaate, ettei 23. elokuuta ole useimpien EU-maiden kalenterissa kommunismin ja natsismin uhrien yhteinen muistopäivä. 

Tästä näkökulmasta Kontonisin julkinen kieltäytyminen konferenssikutsusta osoittautui lopulta piristysruiskeeksi historiakeskustelulle. 


Välinpitämättömyys on pahinta. Toivottavasti ministerien kirjeenvaihto jatkuu ja se julkaistaan. 


Kirjoittaja on Tallinnassa asuva Helsingin Sanomien avustaja. 
 
 

Salainen yhteistyö armeijoiden johtotason kesken alkoi jo vuoden 1940 lopulla. Kesäkuun 1941 alussa, jolloin Erfurth tuli Suomeen, kaikki oli jo valmista yhteisen hyökkäyksen varalta. Suomi ei solminut oikeudellisessa mielessä ( de jure ) sotilasliittoa Saksan kanssa, mutta käytännössä ( de facto) Suomi meni sotilasliittoon.


 
Kulttuuri    |   Kirja-arvostelu
 
 
 
 

Uutuusteos paljastaa, miten Suomi lähti

sotaretkelle yhdessä Saksan kanssa –

Mannerheimin lähipiiriin kuuluneen

saksalaiskenraalin päiväkirja antaa hyytävän

kuvan jatkosodan synnystä

 

 

Mannerheimin päämajassa työskennelleen kenraalin päiväkirja näyttää, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään.

 


 

Marsalkka Mannerheim hyvästelee saksalaisia vieraita. Mikkeli vuonna 1941. Mannerheimin oikealla puolella kenraali Alfred Jodl, vasemmalla kenraali Waldemar Erfurth.
Sotahistoria 

Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo. 375 s. 

 


ITSENÄISEN Suomen historiassa on muutamia vaiheita, jotka herättävät jatkuvasti kiusallisia kysymyksiä. Yksi niistä on Suomen liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa kesällä 1941. Miten se oikein tapahtui? 


Kenraali Waldemar Erfurth tuli Saksan sodanjohdon edustajaksi 13. kesäkuuta 1941 ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin päämajaan ja ryhtyi pitämään analyyttista ja kiihkotonta päiväkirjaa. Vuoden loppuun mennessä hän ennätti kirjoittaa pari sataa liuskaa, jotka nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi. 

Tohtori, eversti Pekka Visuri on kääntänyt kenraalin merkinnät ja kirjoittanut taustoituksen, jossa hän käsittelee Saksan ja Suomen sotilasyhteistyön alkamista vuosina 1940–41 ja kertaa myös sittemmin käydyn historiallisen väittelyn. Kirjan nimi on Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941

NYT suomalainen lukija voi omalla äidinkielellään seurata päivittäin etenevää tarkkaa kuvausta siitä, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään. 

Se on hyytävää tekstiä. Milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut näin hyvää mahdollisuutta tutustua suoraan alkuperäiseen saksalaiseen lähdemateriaaliin jatkosodan synnystä. 

Lukija voi myös etsiä vastauksia niihin kiusallisiin kysymyksiin. 

Pyrkikö Suomi sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa vai ajautuiko Suomi liittoon olosuhteiden pakosta? Oliko Suomi todella sotilasliitossa Saksan kanssa vai kävikö Suomi sittenkin omaa erillissotaansa Saksan rinnalla? 

Kenraali Waldemar
 Erfurth.
ERFURTHIN päiväkirjan pohjalta minulle muotoutui seuraavan kaltainen käsitys. 


Suomi ei ajautunut, vaan pyrki voittajan vankkureille. Valtiojohto ja varsinkin sotilasjohto halusi tietoisesti sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa. 
 
***

Salainen yhteistyö armeijoiden johtotason kesken alkoi jo vuoden 1940 lopulla. Kesäkuun 1941 alussa, jolloin Erfurth tuli Suomeen, kaikki oli jo valmista yhteisen hyökkäyksen varalta. 

Suomi ei solminut oikeudellisessa mielessä ( de jure ) sotilasliittoa Saksan kanssa, mutta käytännössä ( de facto) Suomi meni sotilasliittoon. 
 
***


Erfurthin antaman kuvauksen perusteella yhteistyö oli hyvin tiivistä sodan alusta alkaen. Erfurthin mieleen ei tullut käyttää sellaista sanaa ”erillissota”, kun hän kuvasi vuoden 1941 tapahtumia. 

Toki sekin tulee päiväkirjassa todistetuksi, että Suomella ja Saksalla oli erilaiset sodanpäämäärät. Se aiheutti hankauksia jo kesällä 1941. Suomi ei halunnut hyökkäysvaiheessa niin suurta rintamavastuuta kuin Saksa tahtoi Suomelle antaa. 

VIELÄ syyskuun alussa 1941 aseveljien tunnelma oli korkealla. 

Päiväkirjassa on irvokas kuvaus yhdestä huippuhetkestä, kenraali Jodlinvierailusta Suomessa. Jodl vakuutti pokkana Mannerheimille ja muille isännille, kuinka paha mieli Hitlerille oli muka tullut, kun tämä oli joutunut kesällä 1939 jättämään Suomen Stalinin armoille. 

Päämajassakin uskottiin vielä alkusyksystä 1941, että sota päättyisi nopeasti Saksan (ja Suomen) voittoon Neuvostoliitosta. Kun Saksa olisi vallannut Leningradin, osa suomalaisista sotilaista olisi päästetty reserviin, kaavailtiin. 


Mutta kun Erfurth kysyi lokakuun 15. päivänä Mannerheimilta, pitäisikö hänen varautua olemaan koko talven yli Suomessa, marsalkka vastasi: ”Kyllä, monta talvea, monta talvea.” 


Päämajassa oli siis tehty uusi tilannearvio, jonka mukaan sota jatkuisi luultua pitempään. Eikä Saksan voittoon enää uskottu niin vuorenvarmasti kuin vielä kesällä. 

JOULUKUUN lopulla Mannerheim ihmetteli, miksi saksalaiset eivät olleet osanneet varautua Venäjän talveen, vaan sotilaat palelluttivat jalkansa. 

”Kengän tai saappaan pitää olla niin suuri, että siihen mahtuu kaksi sukkaa ja vielä voi liikuttaa varpaita”, Mannerheim määritteli. 

Kun Saksa vuoden 1942 alussa painosti Suomea hyökkäämään Leningradiin ja katkaiseman Muurmannin radan, Mannerheim ilmoitti melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. 


PUOLESSA vuodessa Erfurth joutui Mannerheimin taikapiiriin. Hänellä oli pysyvä, arvokkain paikka pöydässä Marsalkan oikealla puolella. Kenraali rupesi liiaksi ymmärtämään suomalaisia, ja siitä seurasi hänelle hankaluuksia oman päämajansa kanssa. 


Sitä vastoin suomalaiset luottivat Erfurthiin. Vaikuttaa siltä, että oli ”yksi meistä”, aseveli, jolle paljastettiin kaikki valtiosalaisuudet ja mitä ei heti kerrottu, sen hän aikaa myöten onki selville. 

Päiväkirjaansa hän kirjasi myös kymmeniä anekdootteja Mannerheimin ja kenraalien elintavoista. Herkullista niitä on lukea. 

 


 



 

Stalinin salattu arkisto aukesi viimein ja

paljasti sensaatiomaista tietoa Suomen

historiasta – Neuvostoliitto suunnitteli

tukikohdan laajentamista Hangosta Saloon

 

 

Syksyllä ilmestyvä kirja näyttää, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä.

 

Tilaajille
Neuvostoarmeijan ylipäällikkö J. V. Stalin työpöytänsä ääressä.


VÄLIRAUHAN AIKANA 1940–41 Neuvostoliitto suunnitteli Hangon tukikohdan laajentamista Saloon saakka.

Tieto hankkeesta löytyy Venäjän federaation presidentin arkistosta eli niin sanotusta Stalinin arkistosta, jonne ulkomaisilla tutkijoilla ei ole ollut pääsyä.
 


Suomessa suunnitelmasta kuullaan vasta nyt.

Professorit Ohto ManninenKimmo Rentola ja Timo Vihavainen ovat saaneet käsiinsä kaikkiaan 1 900 liuskaa asiakirjoja Kremlin huipputason päätöksenteosta. Docendo julkaisee kolmikon kirjan Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot lokakuussa.

”Aineisto ylittää Stalinin kuoleman Hruštšovin aikaan, jolloin Kekkonen tulee aika paljon esiin”, Rentola muotoilee.

Tänne saatu aineisto päättyy vuoteen 1964.

SYKSYN UUTUUDELTA on lupa odottaa runsaasti uutta tietoa Neuvostoliiton Suomen-politiikasta.

”Aiemmin tietoa on saatu vain silloin tällöin ja tipoittain”, Vihavainen luonnehtii. ”Nyt käytössä on täydet sarjat tietyistä asioista.”

Yksi asioista on kysymys maiden välisestä rajasta. Politbyroon papereissa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten vuoden 1918 neuvotteluissa Berliinissä suurlähettiläs Carl Enckellin johtama valtuuskunta vaati Suur-Suomea eli käytännössä Karjalaa ja itärajaa Vienan merelle.

”Lisäksi suomalaiset halusivat sotasaaliina venäläisjoukoilta tänne jääneen omaisuuden, kun taas venäläiset vaativat sitä palautettavaksi”, Vihavainen kertoo. ”Venäjähän ei siinä vaiheessa tunnustanut, että mitään sotaa olisi edes ollut.”


”Tärkeää”, Stalin on kirjoittanut käsin marraskuussa 1939 puna-armeijan poliittiselta päälliköltä saamaansa muistion laitaan. Talvisota on alkamassa, mutta Leningradissa joukot eivät ota tilannetta
 sen edellyttämällä vakavuudella.

Katso asiakirja suuremmassa koossa tästä linkistä.

TÄNNE SAATU AINEISTOkoostuu Suomea koskevien erikoismappien sisällöstä vuonna 1978 otetuista valokuvista.

”Silloin niiden julkaisemista pidettiin mahdottomana, joten sensuroinnilla ei voi olla tässä sijaa”, kustantaja Juha Janhonen sanoo.

Kiintoisaa Vihavaisen mukaan on esimerkiksi se, että 1920–1930-lukujen vaihteessa Lapuan liike ei juuri kiinnostanut naapuria. Siellä Suomen levottomuuksiin suhtauduttiin loikkarikysymyksenä.

”Inkerin kollektivisointi hiersi suomalaisia, ja siitä käytiin aika tiukkaa noottienvaihtoa”, Vihavainen kuvaa.

Täältä siis uskallettiin kovistella Moskovan suuntaan?

”Kyllä, kyllä”, Vihavainen sanoo.

TUHANSIEN SUOMALAISTEN teloitukset Stalinin vainoissa 1930-luvulla eivät nouse esiin professorien aineistossa.

”Politbyroo ei näytä käsitelleen sitä, ei ainakaan tämän aineiston kanssakäymisissä. Stalin päätti paljon ilman politbyroota, omassa pienessä porukassaan”, Vihavainen sanoo. ”Se tiedetään, että Paasikivi esimerkiksi sodan aikana kyseli Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtaloista.”

Rentolan mukaan aineisto valaisee huipputason päätöksentekoa Neuvostoliitossa.

”Mutta tietysti edelleen jää auki monia asioita”, Rentola toppuuttelee. ”Stalinin kun ei tarvinnut pitää pöytäkirjaa päätöksistään. Se on jälkimaailman kannalta ongelma.”

VENÄJÄN FEDERAATION presidentin arkiston perusti Boris Jeltsin vuonna 1991. Sinne sijoitettiin korkeimman asteen salausluokan aineisto, jota ei haluttu jättää muualle, kuten kommunistisen puolueen terävimmän kärjen eli politbyroon arkiston mapit.

Suomalaisen professorikolmikon mukaan on selvää, ettei politbyroon materiaali sisällä kaikkea Suomea koskevaa aineistoa – mutta ilmeisesti ainakin valtaosan siitä materiaalista, joka oli korkeimman johdon käytössä Stalinin aikana ja hieman sen jälkeenkin.

”Saamamme aineisto poistaa spekulaatioita siitä, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä, sekä siitä mitä Kreml tavoitteli ja mihin se uskoi”, kustantaja Janhonen siteeraa professorien yhdessä muotoilemaa lausuntoa.

AIEMMIN VENÄLÄISET tutkijat ovat saaneet Stalinin arkistosta vain yksittäisiä dokumentteja, eivät suuria kokonaisuuksia. Niinpä erikoisaikakauslehdissä ilmestyneissä artikkeleissa on jäänyt kosolti tilaa päättelylle ja arvailulle.

Ulkomaalaisilla ei ole juuri ollut mahdollisuuksia.

Kokonaisuuksien saaminen on edellyttänyt paitsi venäläistä osapuolta myös laajempaa projektia, kuten Olli Vehviläisen ja O. A. Rzesevskin talvisotatutkimus Yksin suurvaltaa vastassa kaksikymmentä vuotta sitten.

”Meilläkin on tässä nyt venäläinen osapuoli mukana. Eräs venäläinen kustantamo julkaisee aineiston siellä”, Janhonen kertoo. ”Lisäksi vielä tänä keväänä Venäjältä saapuu asiantuntijoita suljettuun istuntoon Helsinkiin käsittelemään tätä aineistoa – jos siitä vaikka puuttuisi jotakin olennaista.”

JUHA JANHONEN KIITTÄÄ Wihurin rahastoa ja Emil Aaltosen säätiötä, jotka tukivat hanketta.

”Kansallisarkistoakin kysyimme mukaan, mutta heillä ei ollut rahaa”, Janhonen kertoo. ”Vaikka valtiolliselta kannalta näinkin merkittävästä aineistosta on kysymys!”

Maksetusta summasta hän tyytyy toteamaan, että mistään tolkuttoman merkittävästä ei ollut kyse.

”Luovutamme aineiston joka tapauksessa Kansallisarkistolle myöhemmin syksyllä”, Janhonen kertoo.
 
***

Oikaisu 4.4. kello 12.00: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Suomeen saatu aineisto päättyisi Hruštšovin kuolemaan vuonna 1964. Aineisto päättyy kyllä vuoteen 1964, mutta Hruštšov kuoli vasta vuonna 1971.
 

 

 

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi. Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa. Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.


  

Itsenäisyyden suhteellisuudesta

 

HENRIK MEINANDER - Ulkopolitiikka 4/2016

 

Suomi onnistui luovimaan Saksan ja Venäjän välissä itsenäiseksi valtioksi. Joustavasta ulko­poliittisesta linjasta kannattaa pitää kiinni, kirjoittaa historian professori Henrik Meinander.

 

Historian professori Osmo Jussila on monissa kirjoituksissaan hyvin perustein arvostellut suomalaisten tapaa hahmottaa maansa historia suurena kertomuksena, jossa valtiollinen itsenäisyys oli ennalta määrätty ratkaisu. Näin ei tosiaankaan ollut itsenäisyyden kynnyksellä joulukuussa 1917.

Suomen vasemmisto haki tuolloin tukea tavoitteilleen Venäjän bolševikeilta, oikeisto Saksasta. Todellista valtiollista riippumattomuutta ei niissä oloissa osattu pitää realistisena mahdollisuutena puoluekentän kummallakaan laidalla.

Se oli kaukana tulevaisuudessa häämöttävä määränpää, joka voitaisiin parhaassa tapauksessa saavuttaa sodan ja kaaoksen väistyttyä. Konkreettinen osoitus tästä oli, ettei 6. joulukuuta annettu itsenäisyysjulistus aiheuttanut missään eduskuntaryhmässä karnevaalitunnelmaa.

Suomi oli aina syksyyn 1917 asti sotilaallisesti täysin sidoksissa Venäjän valtakuntaan, vaikka suomalaisuusaate oli kasvanut voimakkaasti 1800-luvulla ja maan poliittinen kulttuuri erosi suuresti Venäjän olosuhteista. 

Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin. 

Varsinainen päätös julistaa Suomi itsenäiseksi valtioksi tehtiin vasta Venäjän kasvavan kaaoksen ja Suomeen leviävän anarkian uhan alla. Marraskuun alussa 1917 bolševikit kaappasivat vallan Petrogradissa ja yllyttivät suomalaisia sosiaalidemokraatteja ryhtymään samaan. Näiden empiessä aloite siirtyi porvaripuolueille, joilla oli lokakuun eduskuntavaalien jälkeen enemmistö kansanedustajan paikoista.

Porvaripuolueet muodostivat senaatin ja ryhtyivät vahvistamaan maan laillista järjestystä kahdella toimenpiteellä. Ensiksi katkaistiin lopullisesti siteet Venäjään julistamalla Suomi itsenäiseksi valtioksi. Sitten Suomen asema vakiinnutettiin hakemalla aseellista tukea Saksasta.

Joulukuun 4. päivänä eduskunnassa luettiin senaatin julistus, jossa määriteltiin Suomi riippumattomaksi tasavallaksi ja luvattiin hakea tälle ulkovaltojen tunnustus. Eduskunta kuitenkin vaati, että julistus käsiteltäisiin sen esittämänä aloitteena. Eduskunnan aloite hyväksyttiin 6. joulukuuta porvaripuolueiden äänten niukalla enemmistöllä (100–88).

Myös sosiaalidemokraattien hävinneessä vastaehdotuksessa tuettiin Suomen pyrkimystä itsenäiseksi tasavallaksi, mutta itsenäisyydestä tuli sopia ennen julistusta Venäjän kanssa. Sosiaalidemokraatit nimittäin ymmärsivät, että nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti pyrki turvaamaan oman valta-asemansa Saksan avulla, mikä olisi heikentänyt merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan rakentaa sosialistinen Suomi Venäjän bolševikkien tuella.

Kumpikin sisäpoliittinen valtaryhmittymä ajoi toisin sanoen pontevasti Suomen itsenäisyyttä, mutta pyrki toteuttamaan sitä niin, että se varmistaisi heidän omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa toteutumisen.

Sekä vasemmiston että oikeiston poliittinen eliitti oli samaistunut 1800-luvun lopulta saakka ensisijaisesti aateveljiinsä Skandinaviassa ja Saksassa. Mitä pidemmälle sodan ja vallankumouksen vaikutukset alkoivat tuntua Suomessa, sitä raadollisemmiksi osapuolten valinnat muuttuivat. Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin.

 

Tätä taustaa vasten oli loogista, että valtioneuvos Edvard Hjelt esitti Saksan sotilasjohdolle kutsun tulla Suomen avuksi Berliinissä jo marraskuun lopussa 1917. Hjelt oli porvarillisten puolueiden itsenäisyyttä ajavien ryhmittymien epävirallinen edustaja.

»Toivottavin vaihtoehto Suomen irrottamiseksi Venäjästä olisi saksalaisten joukkojen maihinnousu. Kansannousu Venäjää vastaan on jo valmisteltu, joten suomalaiset liittyisivät saksalaisiin», Hjelt kirjoitti.

Näköpiirissä olivat jo Saksan ja Venäjän bolševikkihallituksen väliset aseleponeuvottelut. Siksi Hjelt ehdotti, että Saksa vaatisi neuvotteluissa venäläisten joukkojen poistamista Suomesta. Samalla hän kaavaili itsenäisen Suomen tulevaa likeistä liittolaisuutta Saksan kanssa.

Saksalaiset eivät halunneet horjuttaa orastavia suhteitaan bolševikkeihin. He kehottivat suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja vaatimaan itse venäläisten poistumista maasta. Näin myös toimittiin.

Venäjän tunnustettua Suomen uudenvuodenaattona 1917 saatiin kohta Ruotsin, Ranskan ja lopulta myös Saksan tunnustukset. Mutta kuten tunnettua, nämä toimenpiteet eivät estäneet vallankumouksen leviämistä Suomeen. Siinä vaiheessa maan molempia valtaryhmittymiä ohjailtiin jo pitkälti ulkomailta, toista Petrogradista ja toista Berliinistä. Mikään osapuoli ei siinä vaiheessa nähnyt Suomea poliittisena subjektina, ei edes maan oma hallitus, vaikka se siihen tietenkin tarmokkaasti tähtäsi.

Porvarillisen Suomen ja Saksan vajaan vuoden kestänyt liittolaissuhde toteutui täysin saksalaisten ehdoilla, kuten ilmenee Marjaliisa ja Seppo Hentilän tuoreesta tutkimuksesta Saksalainen Suomi 1918. Valtionhoitajaksi noussut Svinhufvud ja vanhasuomalaisen Juho Kusti Paasikiven johtama senaatti hyväksyivät nurisematta saksalaisten vahvan otteen Suomen asevoimista, kun valkoiset olivat voittaneet Suomen sisällissodan saksalaisten avulla. Kaiken kukkuraksi Svinhufvud ja senaatti ryhtyivät yhdessä ajamaan saksalaista prinssiä maan kuninkaaksi.

Paasikiven näkemys valkoisen Suomen tulevaisuudesta ilmenee hyvin hänen kirjeestään ystävälleen Hannes Gebhardille elokuussa 1918, jolloin hän suoraan myönsi, yli puoli vuotta itsenäistymisen jälkeen, ettei Suomi selviäisi ilman Saksan tukea: »Ryssää vastaan tarvitaan aseellista apua, ja sitä voi ainoastaan Saksa antaa. Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaan lyhyt episoodi historiassamme.»

Itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin, kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella.

Identiteettikysymyksiin palattiin vasta myöhemmin, kun oli jälkiselityksien vuoro. Saksa hävisi maailmansodan syksyllä 1918, eikä Paasikivi sen jälkeen halunnut enää pitää esillä inhorealistista näkemystään itsenäisen Suomen riippuvuudesta Saksaan. Tähän vaikutti myös se, ettei Venäjällä ollut sisällissotansa ja tehottoman bolševikkihallintonsa vuoksi kykyä vallata takaisin aikoinaan Pietarin suojaksi hankittua Suomea.

Syksyllä 1939 Paasikivellä oli jälleen syytä tarkastella Itämeren alueen geopoliittista tilannetta samalla synkällä katseella kuin vuonna 1918. Paasikivi oli loka-marraskuussa Suomen pääneuvottelija Moskovassa, jossa hän vastasi Stalinin aluevaatimuksiin. Paasikivi joutui toteamaan runsaan kahden vuosikymmenen suvantovaiheen Suomen historiassa menneen ohi.

Suurvallat olivat taas voimissaan. Saksa ja Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä pyrkivät valloittamaan takaisin edellisessä sodassa menettämiään alueita. Miten ihmeessä Suomi voisi selvitä tästä pudotuspelistä omin eväin?

 

Vastaavia eksistentialistisia mietteitä itsenäisen Suomen ja suomalaisuuden reunaehdoista suurvaltapolitiikan puristuksessa ovat joutuneet pohtimaan käytännössä kaikki Suomen presidentit ja useimmat maan ulkopolitiikasta vastaavat ministerit itsenäisen maan satavuotisen historian aikana. Toisessa maailmansodassa henkiinjäämiseen vaadittiin uusi aseveljeys Saksan kanssa, kylmässä sodassa taas joustoa Neuvostoliiton suuntaan.

EU-jäsenyys vahvisti olennaisesti Suomen länsisuhteita ja niiden myötä suomalaisen poliittisen eliitin eurooppalaista identiteettiä. Samalla se kytki ratkaisevalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesti länsileiriin presidentti Mauno Koiviston  ja silloisen hallituksen tavoitteiden mukaisesti.

***

Mutta kuten tunnettua, EU ei ole osoittanut kovin kehuttavaa kykyä toimia yhteisesti ja voimakkaasti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Unionin suojana toimii edelleen Yhdysvaltojen johtama ja pääosin rahoittama Nato.

Kaikista tärkeistä ulkopoliittisista EU-linjauksista huolimatta Suomen turvallisuuspolitiikan konkreettiseksi ytimeksi on muodostunut puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa. Se muistuttaa Ruotsin jo pitkään ylläpitämää sotilaallista avoliittoa amerikkalaisten kanssa.

 

***

YYA-ajan Suomessa uransa aloittaneiden diplomaattien ja politiikkojen keskuudessa on syntynyt kiinnostava eripura siitä, missä määrin tämä matalalla profiililla etenevä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on Suomen etujen mukaista. Jakolinja Nato-yhteistyön syventämistä kannattavien ja sitä vastustavien välillä seuraa usein melko tarkasti sitä, missä kyseiset diplomaatit ovat palvelleet isänmaataan.

Yhteistä monille heistä näyttää olevan taipumus kuvata Suomen turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja jäykällä joko-tai-asenteella. Väitetään, että Suomi seisoo tienhaarassa, vaikka kaikki tietävät, että puolustusvoimamme on jo 1990-luvun puolivälistä asti kytketty yhä tiiviimmin Yhdysvaltojen asevoimiin teknologian, investointien ja muun yhteensovittamisen avulla.

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi.

Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa.

Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, professori Seikko Eskola päättää.


 

Professori sanoo tämän olleen vuosisadan

suurin virhe Suomen politiikassa

VERKKOUUTISET

 

Professori Seikko Eskolan mukaan vuoden 1918 sota oli vapaussota, mutta toki muutakin.

  • LKS 1995 Caption: ; LK-K, 29.12.1995-HELSINKI // STT:N JUTTUUN 011 4 ko: Sisällissota
 jätti orvoksi 20 000 lasta. Kuvassa Voikkaan punakaartilaisia 1918. LEHTIKUVA/ARKISTO/tt 1995 / LEHTIKUVA

    Voikkaan punakaartilaisia keväällä 1918.

  • Historiantutkija professori Seikko Eskola on kirjoittanut Nykypäivään vastauksena Jyrki Uutelan kirjoitukselle, jossa tämä Eskolan mukaan perusteli hyvin, miksi vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota.

 

-Valkoisten voitto ratkaisi, että itsenäisyysjulistus 6.12.1917 toteutui myös käytännössä. Punaisten voittaessa maamme olisi tullut osaksi Neuvostoliittoa. Mutta reunahuomautuksen ansaitsee Uutelan johtopäätös, että vapaussota on ainoa oikea nimitys tästä sodasta. Se oli myös kapina ja sisällissota, Seikko Eskola kirjoittaa.

Professorin katsaus noiden vuosien tapahtumiin kertoo sekä enemmän että vähemmän historiaa tunteville perusasiat siitä, mistä todella oli kyse.

– Sotahan alkoi siitä, kun sosialidemokraattisessa puolueessa valtaan päässyt punakaartiin nojautuva radikaalisiipi tammikuun lopulla julisti ottaneensa valtiovallan käsiinsä. Koko puolue seurasi mukana. Väkivaltaisesti syrjäytettiin kolme kuukautta aikaisemmin pidetyissä eduskuntavaaleissa saatuun 108 paikan enemmistöön nojaava hallitus, senaatti.

– Tämä oli kapina laillista demokraattista hallitusta vastaan. Uutela toteaa aivan oikein, että Venäjällä Leninin johdolla vallan ottaneet kommunistit kehottivat suomalaisia demareita ottamaan vallan. Lenin tosin tunnusti itsenäisyyden. Mutta sen tehdessään hän uskoi pian toteutuvan vallankumouksen tuovan Suomen takaisin, Seikko Eskola kirjoittaa.

***

Kapinasta kehittyi hänen mukaansa sisällissota, koska laillinen hallitus ei taipunut, vaan aloitti taistelun vallankaappaukseen lähteneitä vastaan. Tässä sodassa kapinallisten joukot olivat suomalaisia, mutta saivat voimakasta tukea venäläisiltä. Kapinan aloittaneet kärsivät lopulta tappion.

***

– Koska nykyinen Sosialidemokraattinen puolue katsoo olevansa suoraa jatkoa Turussa vuonna 1899 perustetulle Suomen työväenpuolueelle (vuodesta 1903 sosialidemokraattiselle), tammikuun 1918 kapinasta seuraa, että se on ainoa puolue Suomen historiassa, joka koskaan on tarttunut aseisiin laillista demokraattista valtiovaltaa vastaan, professori toteaa.

– Päätös ryhtyä kapinaan oli suurin poliittinen virhe, mitä Suomen politiikassa 1900-luvulla tehtiin. Ilman kapinaan nousua näet kaikki sosialidemokraattien yhteiskuntapoliittiset tavoitteet olisi saavutettu laillista tietä. Myös porvarilliset puolueet, maalaisliitto ja kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalainen puolue olivat valmiit pitkälle meneviin uudistuksiin.

Hänen mukaansa Suomen lainsäädäntö oli vuoden 1918 päättyessä, ennen kapinaan nousua, hyvin edistyksellinen. Parlamentarismia noudatettiin. Paitsi valtiollisissa, myös kunnallisvaaleissa oli säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Syksyllä oli päätetty kahdeksan tunnin työajasta. Näin pitkällä ei oltu Ruotsissa. Svinhufvudin senaatin ohjelmassa oli torpparien vapauttaminen. Esitys siitä oli annettu eduskunnalle ennen kapinaa.

– Kaiken kaikkiaan ilman kapinaan lähtemistään sosiaalidemokraatit olisivat porvarillisen vasemmiston tuella johtaneet Suomen politiikkaa jo 1920-luvulla. Hyvinvointiyhteiskuntaa olisi täällä päästy rakentamaan ennen kuin Ruotsissa. Ruotsin sosialidemokraattinen puolue tuomitsikin jyrkästi suomalaisten puoluetoverien kapinan.

Seikko Eskolan mukaan "oli sosiaalidemokraattienkin onni, että valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se tuli antamaan toimintavapauden myös hävinneille".

– Vasemmistossa on kiinnitetty paljon huomiota sodan jälkiselvittelyihin. Niihin sisältyikin tarpeetonta kostoa. Mutta täytyy todeta, että voittaessaan punaisen Suomen olisi vallassa pysyäkseen pitänyt toimia vielä paljon kovemmin ottein. Se olisi vaatinut heitä eliminoimaan huomattavan osan kapinaa vastustaneista.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, hän päättää.


1269 PÄIVÄÄ RAUHAAN

HS muistelee ensimmäistä maailmansotaa

Keväällä 1915 Suomen sivistyneistö

valmistautui suureen riskiin

 


 

Lumi sulaa, rata pettää, ja Pitäjänmäellä kaatuu veturi. Eikä sota ota loppuakseen.

SUNNUNTAI 22.3.2015 22:58
 
KLAUS WELP

 


HS seuraa ensimmäistä maailmansotaa. Sarja jatkuu vuoteen 2018.

Pieni veturi oli kellahtanut kumoon puronotkelmassa, paikassa, jossa nykyisin kulkee Kehä ykkönen.

Kapearaiteinen kenttärata oli vedetty talvella häthätää Munkkiniemen rannasta Pitäjänmäelle ja sieltä Konalan kautta Hämeenkylän kartanoon. Kiireessä ei tehty kunnon perustuksia.

Kun kevätaurinko alkoi paistaa, lumi ja jää sulivat, ja varsinkin noesta mustat pientareet imivät auringonvaloa.

Kiire oli ollut kova. Syksyllä 1914 odotettiin Saksan hyökkäävän Helsinkiin, sillä Katajanokan suojissa oli Venäjän suurin sotasatama.

 

Sotilasosastoja majoitettiin kasarmeihin ja kouluihin, oli tykkejä, hevosia ja kuormastoja.

Kaupunkilaiset pakenivat paniikissa maaseudulle. Zeppeliinien pelossa kaupunki pimennettiin, ja sitä valaisivat ainoastaan harvat siniset katulyhdyt.

Saarten järeät tykit saatiin asemiin, Suomenlahteen oli kylvetty miinoja, mutta saksalaisten pelättiin tulevan maitse.

Syksyllä oli äkkiä kyhätty suojavarustuksia Ruskeasuon, Käpylän ja Herttoniemen kallioille, mutta nopeasti ymmärrettiin, että ne olivat aivan liian kevyitä ja liian lähellä kaupunkia. Linnoitusketju oli rakennettava ulommas, nykyisen Kehä ykkösen tasalle, jotta sotasatama olisi tykkien ulottumattomissa.

Venäläissotilaiden lisäksi palkattiin suomalaisia työmiehiä. Heitä tulvi muutenkin maaseudulta työvoimaksi tehtaisiin, jotka olivat saaneet suuria sotatarviketilauksia. Kaupunki alkoi taas täyttyä. Helsingin linnoitustyöt vaativat tuhansia, noin kymmenentuhatta miestä.

Aluksi oli kaadettava metsää, jotta saatiin ampuma-alaa. Se tarkoitti laajojen alueiden hakkaamista paljaaksi. Maanomistajat olivat raivoissaan. Kenttäratoja rakennettiin puutavaran poiskuljettamiseksi, ja vetureilla siirreltiin työntekijöitä ja tarvikkeita. Kaikki tämä tehtiin salaa. Patterityömaat olivat suljettua sotilasaluetta. Helsingin keskustassa asuvilla ei ollut käsitystä siitä, miten valtavasta rakennustyömaasta oli kysymys. Miehiä, hevosia ja tykkejä kulki Töölön tullilta pohjoiseen, josta kuului räjäytysten ääniä.

Mikäli saksalaiset tulisivat, he tarvitsisivat edetäkseen lujia teitä ja mielellään rautatien. Siksi ne oli tukittava.

Yksi arimmista paikoista oli Leppävaara ja Pitäjänmäen aseman seutu. Myös Malmin suunta oli vaarallinen. Pohjoisessa Pakilan seutua sentään suojasivat nykyisen Keskuspuiston tiettömät suot ja metsät.

Kevätaurinko lämmitti. Sitä oli odotettu, sillä kaupunki oli palellut koko talven. Kivihiiltä ei enää saanut, ja sähköä ja kaasua oli tuotettava puilla. Uuneihin tarvittavia halkoja joutui jonottamaan tuntikaupalla.

Sotatarviketeollisuus kukoisti, töitä oli, mutta inflaatio nosti hintoja. Elämä kaupungissa kävi aina vain kalliimmaksi.

Helsinkiläisten tunnelmat olivat sekavat. Virallinen Suomi, teollisuus ja pankkiväki olivat Venäjän sotaponnistelujen takana, samoin suuri osa suomalaisista piti Venäjän armeijaa "omina". Valtaosa epäilemättä tahtoi pysytellä erossa koko sodasta.

Sivistyneistö uskoi sen sijaan Saksan voittoon ja siinä ohessa irtautumiseen Venäjästä. Oltiin valmiita suureen riskiin – siirtymään vihollisen puolelle.

Maaliskuussa 1915 Lockstedtiin Hampurin lähelle oli livahtanut jo 189 suomalaista "partiolaiskurssille". Tässä vaiheessa viranomaiset eivät vielä epäilleet mitään ja Saksaan pääsi helposti Tukholman kautta.

Ensimmäiset lähtijät olivat ylioppilaita ja maistereita, ja lähes puolet oli ruotsinkielisiä. Leiri oli valtava 10 000 sotilaan varuskunta. Suomalaisia nolotti kantaa oikeitten sotilaitten joukossa partiopukua, johon kuului polvihousut ja hassu hattu.

Vastaanotto ei muutenkaan ollut kovin lämmin. Suomalaisia, varsinkin suomenkielisiä, nimitettiin ryssiksi, koska heillä oli tullessaan karvalakit. Ruotsinkielisiin suhtauduttiin paremmin, ja he saivat nopeasti ylennyksiä. He taas nimittivät suomalaisia jusseiksijompiksi ja jormiksi.

Helsingissä oli paleltu, mutta niin oli itärintamallakin. Karpaattien paksussa lumessa oli käyty todellista talvisotaa. Itävaltalaiset olivat menettäneet siellä vahvuudestaan peräti 800 000 miestä. Kahviloiden ja valssien Wien muuttui lasarettien kaupungiksi, johon tuotiin talvella neljännesmiljoona paleltunutta ja haavoittunutta.

Heitä hoidettiin yliopistossa, parlamentissa, taidemuseoissa, kouluissa. Käytävillä ja halleissa amputoitiin paleltuneita raajoja ja vaihdettiin siteitä.

Venäläiset taas olivat menettäneet Masurian talvitaisteluissa lähes kaksi miljoonaa miestä. Ammuksista oli pulaa, mikä tiesi lisää sotatarviketilauksia suomalaiselle teollisuudelle. Miehetkin alkoivat loppua, ja sotaan haettiin yhä nuorempia ikäluokkia.

Länsirintama seisoi paikallaan mudassa, mutta sielläkin alkoi jo paistaa kevätaurinko.

Ilkka Malmberg HS, teksti
Klaus Welp, kuvitus