Maailman johtajat muistavat ensimmäisen

maailmansodan päättymistä Pariisissa –

Muistoseremoniassa Macron tahtoi toivoa

pelon sijaan

 

Maailman johtajat osallistuivat muistoseremoniaan Pariisin Riemukaarella. Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä on kulunut sata vuotta.

 

Ensimmäinen maailmansota
Valtionjohtajat kokoontuivat Pariisiin muistamaan
 ensimmäisen maailmansodan päättymistä.
Valtionjohtajat kokoontuivat Pariisiin muistamaan ensimmäisen maailmansodan päättymistä.Ludovic Marin / EPA
 

Ensimmäisen maailmansodan päättymistä muistetaan tänään ympäri maailman. Suurimmat muistojuhlallisuudet järjestetään Pariisissa, jonne on saapunut noin 70 valtiojohtajaa.

 

Aamupäivällä Macron ja hänen vaimonsa Brigitte Macron ottivat vieraita vastaan Élysée-palatsissa. Sieltä valtiojohtajat kävelivät sateisessa säässä Champs-Élysées'n bulevardia pitkin Riemukaaren muistomerkille.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump saapui Riemukaarelle autolla erillään muista päättäjistä. Venäjän presidentti Vladimir Putin saapui hänen jälkeensä. Paikalla oli myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron kehotti puheessaan Riemukaaren seremoniassa maailman johtajia "rakentamaan toivoa, ei pelkoa".

 

Donald Trump , Angela Merkel ja Emmanuel Macron muistotilaisuudessa Pariisissa.
Benoit Tessier
 

Pariisissa on myös protestoitu. Ilman paitaa ollut naismielenosoittaja onnistui pääsemään lähelle Trumpin saattuetta, joka oli saapumassa Riemukaarelle.

Seremonian jälkeen valtiojohtajat ja muut arvovieraat siirtyivät Élysée-palatsiin Macronin isännöimälle lounaalle. Vieraita on yhteensä 130.

Trump ja Putin istuvat pääpöydässä lähellä Macronia. Samassa pöydässä lounaalla istuvat myös muun muassa Saksan liittokansleri Angela Merkel, Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, Kanadan pääministeri Justin Trudeau ja YK:n pääsihteeri António Guterres.

 

Emmanuel Macron ja Sauli Niinistö tervehtivät toisiaan Elysee-palatsin edessä Pariisissa isänpäivänä
 11. marraskuuta.
Emmanuel Macron ja Sauli Niinistö tervehtivät toisiaan Elysee-palatsin edessä.Jacques Demarthon / AFP
 

Valtiojohtajien puolisot osallistuvat samaan aikaan Versaillesin palatsissa Brigitte Macronin emännöimälle lounaalle.

Lounaan jälkeen Pariisissa järjestetään kansainvälinen rauhankonferenssi, jonka avaavat Merkel ja YK:n pääsihteeriGuterres.

*

Lue myös:

Turkulainen Usko Salonen lähti merimieheksi Australiaan, mutta kuoli Flanderin juoksuhaudoissa – Ensimmäisessä maailmansodassa suomalaisia taisteli sekä lännessä että idässä

Ranskan presidentti Macron tyhjensi kalenterinsa ja lähti kiertämään sodan koskettamia pikkukyliä – "Yhtäkkiä olemme keskellä mediasirkusta"

 


 

Asiakirjojen joukossa on myös eräs Suomea mielenkiintoisesti sivuava paperi Neuvostoliiton silloisen johtajan Juri Andropovin tammikuussa 1983 Varsovan liiton maiden johtajien kokokousessa Tshekkoslovakian Prahassa pitämästä puheesta. Parallel History Projectin alun perin julkaisema asiakirja löytyi Varsovan liiton poliittisen konsultaatiokomitean arkistosta. - Näkökulma: Suomettumisella oli ajassaan myös tekijänsä; vaikka kukaan ei sitä enää tunnustakkaan! - KimsBlog

 

Juri Andropov. Eduard Pesov/CC-BY-SA 3.0/RIA Novosti Archive/Wikimedia Commons

Neuvostojohtaja tovereille 1983: On paras

toimia sosialidemokraattien kanssa

 

Juri Andropovin mielestä Neuvostoliitto ja 1980-luvun Suomi olivat monista asioista samaa mieltä.

 

George Washington -yliopiston ylläpitämä National Security Archive on julkaissut keräämiään aiemmin salattuja tai vähälle huomiolle jääneitä asiakirjoja, jotka valottavat neuvostojohdon ulkopoliittista ajattelua 1980-luvun alussa. Julkaisu keskittyy Naton syksyn 1983 Able Archer -harjoitukseen. Maailma oli silloin lähellä ajautua ydinsotaan. Verkkouutiset kertoo tässä, kuinka usko Naton ensi-iskuun ulottui asiakirjojen valossa aina Neuvostoliiton huipulle asti.

*

Asiakirjojen joukossa on myös eräs Suomea mielenkiintoisesti sivuava paperi Neuvostoliiton silloisen johtajan Juri Andropovin tammikuussa 1983 Varsovan liiton maiden johtajien kokokousessa Tshekkoslovakian Prahassa pitämästä puheesta. Parallel History Projectin alun perin julkaisema asiakirja löytyi Varsovan liiton poliittisen konsultaatiokomitean arkistosta.

*

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Juri Andropov avasi  tästä käännettynä ja alkuperäisenä löytyvässä puheessaan Neuvostoliiton ulkopoliitisia näkymiä ja tavotteita.

Andropov kiitteli ensin sosialistien vaalivoittoja Espanjassa ja Ruotsissa. hänen mukaansa ne olivat ”huomattavia hetkiä Euroopan elämässä”. Suomessa oli tuolloin vallassa keskustalaisen Kalevi Sorsan kolmas hallitus. Sen muodostivat keskustan lisäksi SDP, RKP ja SKDL.

– Niiden maiden määrä, joissa valta on sosialistisen internationaalin puolueiden käsissä, on kasvanut. Suhteissamme niihin on toki omat omituisuutensa, Andropov totesi.

– Pääsääntöisesti on kuitenkin parempi toimia sosialidemokraattien kanssa – etenkin kun on kyse taistelusta rauhaa kohti, koska lähes kaikissa näissä maissa kommunistit, joka tukevat hallituspuoluetta parlamentissa tai ovat suoraan mukana hallituksessa, hän sanoi.

Andropov jatkoi tarkentamalla, mihin maihin tulisi keskittyä.

– Vaikuttaisi siltä, että olisi viisasta kiinnittää enemmän huomiota sellaisiin eurooppalaisiin maihin kuin Suomi, Itävalta ja Kreikka. Heidän kantansa monissa kysymyksissä on samankaltainen kuin meillä ja voimme päästä heidän kanssaan sopuun monissa asioissa.

 

 
Juri Andropov puhui Varsovan liiton johtajille.
 
 

Keisarillinen Saksa oli käynyt sotaa velkarahalla. Maan johto oli tehnyt sodan aikana päätöksen, ettei maassa oteta käyttöön tuloveroa, kuten eräissä muissa maissa oli tehty, vaan sotaa varten otetaan velkaa. Velat oli tarkoitus maksaa sodassa valloitettuja maita verottamalla. Kun Saksa hävisi sodan, se oli erittäin velkaantunut. Lisäksi maa joutui maksamaan suuret sotakorvaukset. - Weimarin tasavalta oli äärimmäisen levotonta aikaa, jolloin erilaiset ryhmittymät tekivät aseellisia kansannousuja.


 

 

Saksan tasavallan perustamista 100 vuotta

sitten leimasivat nälänhätä, sisällissota ja

neuvostotasavaltojen perustaminen – 6

kuohuttavaa tapahtumaa Euroopan

johtovaltion synnystä

 

Saksassa tapahtui sata vuotta sitten käsittämättömiä asioita, jotka olisivat voineet kääntää historian suunnan.

 

Saksa
sotilaslaiva
Saksalaisten sotalaivojen miehistöäAOP

Saksan tasavallan katsotaan syntyneen 11. marraskuuta 1918, kun ensimmäisen maailmansodan päättänyt tulitauko astui voimaan. Keisari Vilhelm II oli luopunut kruunusta kaksi päivää aikaisemmin.

Maailmansodan viimeiset kuukaudet ja sitä seuraavat vuodet olivat Saksassa, Weimarin tasavallassa äärimmäisen levotonta aikaa, jolloin erilaiset ryhmittymät tekivät aseellisia kansannousuja. Saksa oli liittymässä myös Venäjällä alkaneeseen kommunistiseen vallankumousliikkeeseen.

 

Valtavan määrän ihmishenkiä vaatineet tapahtumat ovat suurelta osin painuneet historian hämärään.

 

1. Liittoutuneiden merisaarto ja nälänhätä

Maailmansodan aikana Saksaa vastaan sotineet niinsanotut ympärysvallat asettivat Saksan satamat saartoon ja estivät kaikki tavarakuljetukset. Saksa oli elintarvikehuollossa riippuvainen maahan tuodusta ruuasta, joten merisaarto oli väestölle tuhoisa.

Sodan loputtua ympärysvallat olivat valmiit toimittamaan Saksaan elintarvikkeita, mutta edellyttivät, että Saksa antaa kuljetuksia varten laivoja. Saksan johto ei tähän suostunut, mikä hidasti tilanteen paranemista.

 

ihmisiä soppatykeillä
Ruoanjakoa Berliinissä 1916.AOP
 

Saksan hallitus yritti lievittää elintarvikepulaa tiukalla säännöstelyllä, mutta pula paheni nopeasti. Miljoonat ihmiset joutuivat tulemaan toimeen alle tuhannella kalorilla päivässä, mikä ei ollut riittävä määrä varsinkaan lapsille.

Elintarvikekuljetukset saatiin toimimaan vasta kesällä 1919. Ennen tätä Saksassa arvioidaan kuolleen nälkään satoja tuhansia ihmisiä. Nälänhätä johti myös yhteiskunnallisiin levottomuuksiin ja ryöstelyyn.

 

2. Saksassakin jylläsi espanjantauti, joka ei alkanut Espanjasta

Maailmansodan loppuvaiheessa Saksassa ja muualla Euroopassa alkoi levitä ankara influenssa, joka surmasi joukoittain huonon elintarviketilanteen heikentämiä ihmisiä.

Tauti sai pian nimen espanjantauti, mutta tutkimusten mukaan tauti ei alkanut Espanjasta. Nimi juontaa juurensa ajan tiedotusoloista.

Toisin kuin useimmat muut Euroopan maat, Espanja ei ollut sodassa ja sen lehdistö sai toimia ilman sensuuria. Niinpä ensimmäiset tiedot tautiepidemiasta tulivat Espanjasta.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan epidemian puhkeamispaikkana pidetään Étaples'in pikkukaupunkia Pohjois-Ranskassa, joka oli suuri joukkojen kokoamisalue.

Espanjantaudin virus lienee sukua 2000-luvun alussa monissa maissa levinneelle lintuinfluenssalle, joka nykyään on täysin hoidettavissa. Virus on lähtöisin linnuista, joista se oli mutaation avulla siirtynyt sikoihin, joita oli suuret määrät rintaman lähellä.

Maailmansodan jälkimainingeissa "espanjantaudin" arvioidaan surmanneen maailmanlaajuisesti jopa 50 miljoonaa ihmistä.

 

3. Amiraalien ja merimiesten kapinat

Sodan loppuvaiheessa Saksan merivoimien johto ei suostunut tunnustamaan maan tappiota. Amiraalit Franz von Hipper ja Reinhard Scheer aikoivat lähettää koko laivaston viimeiseen iskuun Britannian laivastoa vastaan.

Laivasto oli lokakuun lopussa 1918 ankkurissa Wilhelmshafenin satamassa. Amiraalien antaman käskyn mukaan laivojen olisi pitänyt nostaa ankkuri ja lähteä merelle taisteluun. Merisotilaat ymmärsivät kuitenkin, että kyseessä oli lähestulkoon itsemurhatehtävä, sota oli jo hävitty.

 

merimiehet pesevät laivan kantta
Matruusit pesemässä laivan kantta.AOP
 

Yöllä 29.-30. lokakuuta eräillä laivoilla puhkesi avoin kapina, jota seurasi sarja sotalaivoilla tehtyjä sabotaaseja.

Kapina päättyi seuraavana päivänä, kun lähellä olleet torpedoveneet käänsivät aseensa kapinalaivoja kohti. Laivastohyökkäys peruuntui, joskin päällystö aikoi tehdä sen myöhemmin.

Tässä vaiheessa kapina oli levinnyt myös satamakaupunkeihin. Kielissä 1. marraskuuta pidetyn kokouksen jälkeen merimiehet ottivat yhteyttä ammattiliittoihin ja Saksan sosiaalidemokraattisiin puolueisiin saadakseen tukea.

3. marraskuuta tuhannet ihmiset kokoontuivat Kielin kaduille iskulauseenaan "Rauhaa ja leipää" (Frieden und Brot).

Paikallinen upseeri oli saanut käskyn nujertaa mielenosoitukset. Hän antoi käskyn avata tulen mielenosoittajia päin. Seitsemän ihmistä kuoli ja 29 haavoittui. Aseistetut mielenosoittajat vastasivat tuleen.

Tämän kahakan seurauksena yleinen kansannousu levisi koko Saksaan.

1930-luvulla natsi-Saksassa kaksi suurta sotalaivaa, raskaat risteilijät Admiral von Hipper ja Admiral Scheer nimettiin taistelunhaluisten amiraalien mukaan.

 

4. Saksan kaupungit kapinallisten vallassa

Marraskuun 4. päivästä 1918 lähtien Saksan rannikkokaupungit ja monet muutkin suurkaupungit, kuten Hannover, Braunschweig, Frankfurt ja München olivat kapinallisten hallussa.

Kapinalliset kannattivat pääasiassa Saksan kahta sosialidemokraattista puoluetta, joiden päätavoitteet olivat demokratia ja rauha sekä militarismin vastustaminen. Myös varakkuuden tasaamista toivottiin, mutta puolueet eivät olisi riistäneet rikkailta koko omaisuutta. Yksityinen omistusoikeus haluttiin säilyttää.

Samaan tapaan kuin Venäjän vallankumouksessa, Saksan kaupunkeihin perustettiin paikallisia neuvostoja hoitamaan hallintoa.

Suurimman sosialidemokraattisen puolueen, MSPD:n johto ei kuitenkaan kannattanut paikallisneuvostojen perustamista, vaan pyrki aikaansaamaan valtakunnallisen hallinnon. Tämä johti ristiriitaan kapinallisten sisällä.

MSPD teki yhteistyötä Saksan asevoimien kanssa. Tämä antoi mahdollisuuden armeijalle tukahduttaa kapina. Puolisotilaalliset joukot, Freikorps, ottivat väkivaltaisesti haltuunsa kapinalliset kaupungit yhden toisensa jälkeen. Taistelut olivat rajuja. Freikorps käytti kaupunkisodissa tykistöä, panssarivaunuja ja jopa lentokoneita.

Kapina oli kukistettu vuoden 1919 loppuun mennessä.

 

ihmisiä kadulla
Ihmisiä pakenee tulitusta Berliinissä 1919.AOP

Saksan vasemmistolle MSPD:n toiminta oli katkera pettymys. Katkeruus kohdistui erityisesti MSPD:N kansanedustajaan Gustav Noskeen, joka oli puolueen yhteyshenkilö asevoimiin. Myös Suomessa kommunistit kutsuivat myöhemmin sosiaalidemokraatteja pilkallisesti "noskeiksi" tai "noskelaisiksi".

 

5. Saksan neuvostotasavallat

Saksassa syntyi kapinan yhteydessä paikallisia, itsenäisyyttä tavoittelevia pikkuvaltioita sosialistisen mallin mukaisesti.

Bremenissä sosialistit ja enemmän vasemmalla oleva Spartakusliitto muodostivat 10. tammikuuta 1919 Bremenin sosialistisen tasavallan.

Tasavalta kukistui kuitenkin jo seuraavassa kuussa Freikorpsin hyökkäyksessä.

Saksan eteläosassa syntyi sodan loputtua ensin Baijerin kansantasavalta, joka halusi korvata Saksan keisarikuntaan kuuluneen Baijerin kuningaskunnan tasavaltaisella hallinnolla.

Kansantasavalta ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään kansan perustarpeita, jolloin se lakkautti itsensä.

Kansantasavallan tilalle perustettiin huhtikuussa 1919 Baijerin neuvostotasavalta, joka tunnetaan myös nimellä Münchenin neuvostotasavalta.

Freikorps valtasi Münchenin rajuissa taisteluissa 1. toukokuuta. Taisteluissa kuoli yli 600 ihmistä ja lisäksi toista tuhatta kapinallista tuomittiin kuolemaan kapinan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.

 

6. Järjetön inflaatio *

Keisarillinen Saksa oli käynyt sotaa velkarahalla. Maan johto oli tehnyt sodan aikana päätöksen, ettei maassa oteta käyttöön tuloveroa, kuten eräissä muissa maissa oli tehty, vaan sotaa varten otetaan velkaa. Velat oli tarkoitus maksaa sodassa valloitettuja maita verottamalla.

Kun Saksa hävisi sodan, se oli erittäin velkaantunut. Lisäksi maa joutui maksamaan suuret sotakorvaukset.

*

Vuodesta 1921 lähtien Saksan hallitus yritti ostaa sotakorvauksia varten tarvitsemaansa kovaa valuuttaa painamalla lisää setelirahaa (Papiermark). Seurauksena oli rahan arvon nopea hupeneminen.

 

saksalaisia seteleitä
Saksalaisia seteleitäAOP
 

Kun vielä vuonna 1918 yhden paperimarkan arvo oli lähellä kullan arvoon sidotun rahan, kultamarkan arvoa, vuonna 1923 yhdellä kultamarkalla olisi saanut noin biljoona (1 000 000 000 000) paperimarkkaa.

 


 

Ensinnäkin vuosina 1877–1878 vallitsi poikkeuksellisen voimakas El Niño -ilmiö, joka lämmitti Tyyntä valtamerta ja vapautti lämpöä ilmaan. Se vaikuttaa ilmastoon ympäri maailmaa ja aiheuttaa rankkasateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Tutkijoiden mukaan El Niño oli tuolloin vielä voimakkaampi kuin vuosina 1997–1998, jolloin se oli yksi mittaushistorian voimakkaimmista ja lämmitti merta niin, että arviolta 16 prosenttia maailman koralleista tuhoutui.


 
Tiede

 

1870-luvulla maailmaa runteli kuivuus, josta

harva on kuullut, vaikka silloin nälkä tappoi

yhtä paljon kuin toinen maailmansota

– Sama voi tapahtua uudestaan

 

Onnettomasti yhteen osuneet sääilmiöt aiheuttivat jättimäisen katastrofin.

 
KOULUNSA käynyt saattaa muistaa 1800-luvun kurjuuksista Suomen suuret nälkävuodet 1866–1868 ja Irlannin perunarutosta johtuneen nälänhädän 1845–1852.

Paljon vähemmän on puhuttu vielä tuhoisammasta nälänhädästä, joka tappoi erityisesti Aasiassa ja näännytti hengiltä ehkä jopa 50 miljoonaa ihmistä vuosien 1875 ja 1878 välillä.


Se on valtava luku, samaa luokkaa kuin toisen maailmansodan uhrimäärä. Se oli jopa kolmea prosenttia koko maapallon tuolloisesta väestöstä.

KOLME sinänsä tavallista sääilmiötä yhdistyi 1870-luvulla tavalla, joka aiheutti äärimmäisen tuhoisan kuivuuden Intiassa, Kiinassa sekä osissa Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa. Kuivuus ja siitä aiheutuneet nälänhädät runtelivat kolmea mannerta kolmen vuoden ajan.
 

”Se oli yksi ihmiskunnan historian pahimmista humanitäärisistä kriiseistä”, sanoo ilmastotieteen apulaisprofessori Deepti SinghWashingtonin osavaltionyliopistosta New Scientist -lehdessä.

Valtavasta tragediasta huolimatta tuon kuivuuden syitä ei ole perin pohjin tutkittu. Tuoreeltaan Nature-lehdessä ilmestyi 1877 tutkimusartikkeli, jossa äärisäiden syyksi epäiltiin auringonpilkkuja. Tämä ajatus kuitenkin kumottiin pian.


Singh ja kollegat toteuttivat nyt kattavan tutkimuksen kuivuuden syistä. Pitkä artikkeli julkaistiin Yhdysvaltain meteorologisen seuran Journal of Climate -lehdessä.

KUIVUUS syntyi täysin luonnollisista syistä. Ihminen ei ollut vielä ehtinyt tupruttaa merkittävissä määrin ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia taivaalle.
 
*

Ensinnäkin vuosina 1877–1878 vallitsi poikkeuksellisen voimakas El Niño -ilmiö, joka lämmitti Tyyntä valtamerta ja vapautti lämpöä ilmaan. Se vaikuttaa ilmastoon ympäri maailmaa ja aiheuttaa rankkasateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla.

Tutkijoiden mukaan El Niño oli tuolloin vielä voimakkaampi kuin vuosina 1997–1998, jolloin se oli yksi mittaushistorian voimakkaimmista ja lämmitti merta niin, että arviolta 16 prosenttia maailman koralleista tuhoutui.
 
*
 

Lisäksi samaan aikaan vallitsi Intian valtameren dipoliksi kutsuttu ilmiö. Siinä Intian valtameren länsiosa on lämpimämpi kuin itäinen, mikä heikentää Intian monsuunisateita. Tämäkin ilmiö oli poikkeuksellisen voimakas.


Kaiken kukkuraksi Atlantti oli El Niñon seurauksena tavallista lämpimämpi.

KAIKKI nämä tekijät yhdessä johtivat ankaraan kuivuuteen, joka tutkijoiden mukaan oli Aasiassa pahempi kuin 800 vuoteen. Ryhmä arvioi tutkimuksessaan, että yksin Kiinassa kuoli sen seurauksena nälkään 20–30 miljoonaa ihmistä.


Intiassa tapahtumaa kutsutaan syystäkin suureksi nälänhädäksi. Siellä ahdinkoa pahensi brittien siirtomaahallinnon toiminta. Hallinto jatkoi viljan viemistä ulkomaille, vaikka ihmisille ei enää riittänyt syötävää.

Historiallisen aineiston perusteella Intiassa kuoli 12–29 miljoonaa ihmistä. Lukuihin sisältyy siis jonkin verran epävarmuutta. Joka tapauksessa nälänhätä tappoi kymmeniä miljoonia.

Tutkijat kuvailevat 1870-luvun kuivuutta ja nälänhätää jopa ihmiskunnan historian pahimmaksi ympäristökatastrofiksi.


TIEDON kerääminen 1870-luvun ilmasto-oloista on nykyään vaikeaa. Onneksi Intiaan oli jo asennettu sademittareita, joiden tiedoista tutkijat näkivät sademäärän vaihtelut.

Kiinan ja muun maailman osalta sademääriä voitiin arvioida muun muassa puiden vuosirenkaista. Kuivuus runteli myös Brasiliaa, jossa nälkään arvellaan kuolleen kaksi miljoonaa ihmistä.

Käytettävissä olevan datan perusteella tutkijat pystyivät rakentamaan ilmastomallin, jossa tarkasteltiin esimerkiksi Tyynen valtameren lämpenemisen vaikutusta. Johtopäätös on, että kaikkien kolmen yllä mainitun sääilmiön on täytynyt vaikuttaa yhtä aikaa.

TÄMÄ kaikki tapahtui siis ennen kuin ihminen oli ehtinyt juurikaan vaikuttaa planeetan ilmastoon. Tämän tyyppisiä ääri-ilmiöitä on odotettavissa tulevaisuudessa yhä enemmän, joten samanlainen kuivuus voi toistua.

Nykymaailmassa voidaan silti välttyä kymmenien miljoonien ihmisten nälkäkuolemalta, uskoo kriisejä ja nälänhätiä tutkinut Olivier Rubin Roskilden yliopistosta. Viljalajikkeet ovat kestävämpiä ja kauppaverkostot mahdollistavat ruoan kuljetuksen nopeasti ympäri maailmaa.

Ruoan hinta kuitenkin nousisi köyhien maiden ihmisten ulottumattomiin ilman kansainvälistä apua, ja kriisialueilla hätä olisi suunnaton.

Sitä tutkijat eivät pysty ennustamaan, milloin ja millä todennäköisyydellä ilmasto-olosuhteet loksahtavat jälleen yhtä epäonnisesti kohdalleen.
 
 

Suuret tervahaudat ovat radiohiili- ja luminesenssiajoitusten perusteella noin vuosilta 700–900. Pieni hauta tuotti yhdellä poltolla harvoin yli 15 tervalitraa, mutta ison pohjalle valahti 200–300 litraa. Lisätodiste mittavasta tuotannosta on tervahautojen sijainti mäntymetsien laidassa, jossa raaka-ainetta oli helposti saatavilla. Lähimmät asumukset ja kalmistot on löydetty kahdeksan kilometrin päästä.


 

 

Tutkimus: Terva teki viikingeistä merten ja

jokien valtiaita

 

Ruotsin tervantuotanto räjähti suorastaan teollisiin mittoihin, kun viikingit tarvitsivat satoja litroja tervaa kunkin aluksen käsittelyyn.

 

Arkeologia
Iso punapurjeinen viikinkineve purjehtii sillan ohi.
Harald Harfagre, suuren viikinkialuksen kopio, ylitti toissa vuonna Atlantin Norjasta Yhdysvaltoihin. Tällaista alusta ei parilla tervalitralla tiivistetty.Justin Lane / EPA

Viikinkien laivat olivat aikansa huipputeknologiaa. Niiden ansioista heidän kauppa- ja ryöstöretkensä olivat tuottoisia ja he pystyivät perustamaan asuinpaikkoja kauas kotikonnuiltaan, aina Pohjois-Amerikkaa ja -Afrikkaa myöten ja syvälle Venäjälle, jonne he päätyivät jokia pitkin.

Mikä teki juuri viikinkien aluksista niin mainioita? Uppsalan yliopiston tutkimuksen mukaan salaisuus oli suomalaisillekin hyvin tuttu aine, terva – ja sitä tarvittiin paljon.

Kova kysyntä kasvatti tervan tuotannon viikinkiaikana suorastaan teolliseksi, päätellään Antiquity(siirryt toiseen palveluun)-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa.

Ison viikinkilaivan tiivistämiseen vaadittiin noin 500–600 tervalitraa. Puuosien lisäksi tervaa käytettiin "smörringiin", seokseen, jolla käsiteltiin villakankaiset purjeet vedenpitäviksi.

Kertatervaus ei tietenkään riittänyt, vaan laivat piti myös huoltaa matkojen välillä. Viikinkilaivastossa oli kymmeniä tai jopa satoja aluksia.

Tervahautoja on luultu ansakuopiksi

Tervan keskeinen merkitys viikinkien elämässä on paljastunut vasta viime aikoina, kertoo tutkimuksen tehnyt arkeologi Andreas Hennius. Suurin osa tervantuotantoalueista on löytynyt 15:n viime vuoden aikana tienrakennustöissä.

Hennius epäilee, että aiempiakin löytöjä on, mutta ne on luokiteltu väärin. Ne on päätelty esimerkiksi metsästäjien ansakuopiksi tai hiilentuotantopaikoiksi, Hennius arvelee.

Erehdystä selittänee se, että tervahautojen tuotekehittely oli huipussaan vasta 1500-luvulla. Viikingit joutuivat vielä kaivamaan tervahautansa kokonaan auki päästäkseen käsiksi pohjalle valuneeseen tervaan, sillä haudoista puuttuivat valutusputket.

Tuotanto keskittyi mäntymetsien reunaan

Tutkimuksessa päätellään, että Itä-Ruotsin tervahautojen tuotanto kasvoi viikinkiaikana moninkertaiseksi niistä 100–400-lukujen pienistä tervahaudoista, joita on löydetty tuonaikaisen asutuksen läheltä.

*

Suuret tervahaudat ovat radiohiili- ja luminesenssiajoitusten perusteella noin vuosilta 700–900.

Pieni hauta tuotti yhdellä poltolla harvoin yli 15 tervalitraa, mutta ison pohjalle valahti 200–300 litraa.

Lisätodiste mittavasta tuotannosta on tervahautojen sijainti mäntymetsien laidassa, jossa raaka-ainetta oli helposti saatavilla. Lähimmät asumukset ja kalmistot on löydetty kahdeksan kilometrin päästä.

*

Yhdistelmä kahdesta kuvasta. Vasemmalla valukuva tervahaudan kuopasta, oikealla piirretty poikkileikkaus suppilon
 muotoisesta rakennelmasta.
Tervahauta viime vuosituhannen alkupuoliskolta. Pihkainen puu peiteltiin savella tai turpeella, 400–700 asteen kuumuudessa syntynyt terva valui savesta tai puusta tehtyyn säiliöön.Upplandsmuseet
 

Puun mikrorakenneanalyysin perusteella Hennius päätteli, että puut valittiin useita vuosia ennen polttoa eli työ oli hyvin suunnitelmallista.

Kaarnaa vaurioitettiin niin, että tervanpoltolle edullinen pihkantuotanto yltyi mutta puu ei kuollut. Siitä todistaa hyönteisten nakertelujälkien puute; lahopuussa jälkiä olisi, Hennius perustelee.

 

Islannista löytyi ainutlaatuinen Thorin vasara

Ruotsi ei ole ainoa Pohjoismaa, jossa viikinkitietous lisääntyy vahinkolöytöjen ansiosta. Islannissa on viime vuosina tehty useita merkittäviä löytöjä joko rakennustöissä tai aivan sattumalta.

Uusimmat ovat Etelä-Islannista Þjórsárdalurista viime kuussa löytyneet neljä esinettä, jotka arkeologien ensiarvion(siirryt toiseen palveluun) mukaan lienevät peräisin viime vuosituhannen ensimmäiseltä vuosisadalta.

Ukkosen jumalan Thorin vasaraa esittävä kiviriipus on aivan erityinen, sillä Islannista ei tunnettu ennestään yhtä vanhaa kiviamulettia, joka olisi tehty paikallisesta kivestä.

 

Reykjavikista paljastui päällikön talo

Riipus, hiomakivi, metallipiikki ja solki lojuivat aivan maanpinnassa muinaisella maatilalla, josta arkeologit eivät olleet tienneet mitään.

Muita viime vuosien yllätyksiä ovat olleet muun muassa Reykjavikin keskustasta löytynyt suuri pitkätalo ja Pohjois-Islannista löytynyt iso kalmisto.

Arkeologit ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että Islanti sai asukkaita oletettua aiemmin. Siitä todistaa muun muassa Stöðvarfjörðurista löytynyt pitkätalo, joka rakennettiin radiohiiliajoituksen perusteella aivan 800-luvun alkuvuosina.

Ensimmäisen pysyvän asukkaan on oletettu tulleen Islantiin vasta vuonna 874.

Stöðvarfjörður on paikkana erityisen mielenkiintoinen, koska mistään muualta Islannista ei ole yhtä lyhyt matka niin Norjaan kuin Brittein saarille ja paikka sopii erinomaisesti satamalle.

Arkeologi Bjarni Einarsson arvelee Vísir(siirryt toiseen palveluun)-lehdessä, että pitkätalo oli asuttajien sillanpääasema, ei vielä maatila, sillä kaivauksissa ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt eläinten luita.

 

Viikinkilaiva piilotteli pellossa

Tänä vuonna viikinkitutkimuksissa on selvinnyt myös muun muassa, että ruotsalaisen Sigtunan viikinkiaikainen väki oli hyvin kansainvälistä. Norjan kaakkoiskulmassa puolestaan yllätti viime kuussa maatutkalöytö isosta ja varsin ehjältä vaikuttavasta viikinkilaivasta.

 

Tutkijat ovat varmoja, että pellossa vain puolen metrin syvyydessä on 20-metrinen viikinkialus. Sen hyvää kuntoa he eivät vielä voi taata, mutta jo nyt he ovat innoissaan harvinaisesta löydöstä. Ainakin pohjan ja kölin säilymisestä on lupaavia merkkejä.

Norjasta aiemmin löydetyt kolme hyvin säilynyttä viikinkilaivaa nostettiin maasta jo reilusti yli sata vuotta sitten, jolloin tutkimusmenetelmät aiheuttivat väistämättä enemmän tuhoa kuin nykykeinot.

Uutta löytöä ei aiota ainakaan toistaiseksi ryhtyä kaivamaan ylös, vaan ensin tehdään lisää digitaalista arkeologiaa, kertoo Norjan museovirasto(siirryt toiseen palveluun). Maan sisällä laiva on turvassa muutoksilta, joille se esiin kaivettuna alkaisi heti altistua.

 

Trektori pellolla, takana korkea kumpu. Kuvaan on upotettu maautkalla
 otettu kuva, jossa näkyy viikinkilaivan muotoinen alue.
Viikinkilaiva löytyi Østfoldista läheltä Jellhaugenin suurta hautakumpua.Lars Gustavsen / NIKU
 

Laivahaudat eivät ole autioilla paikoilla. Ne ovat osa kalmistoja, jotka on selvästi tarkoitettu kertomaan voimasta ja vaikutusvallasta, sanoo tutkimusprojektin johtaja Lars Gustavsen.

Niinpä Østfoldissakaan tutkimuskohteena ei ole pelkästään laiva, vaan alueelta on paljastunut merkkejä myös viidestä aiemmin tuntemattomasta pitkätalosta ja ainakin kahdeksasta hautakummusta. Vuosisatojen peltotyöt tosin ovat runnelleet niitä pahoin.

Myös alus vainajineen on alkujaan haudattu kummun sisälle.

 


 

Kaikkien varhaisimpien kääröjenkään alkuperää ei ole dokumentoitu kunnolla, se ei ollut tuohon aikaan tapana. Lisäksi vain osan niistä löysivät tutkijat, mutta osan esimerkiksi alueella liikkuneet beduiinit.


  

Raamatun historiaa väärennetään:

Kuolleenmeren kääröt ovat miljoonabisnes ja

monella keräilijällä saattaa olla kotonaan

väärennetty paperinpala

 

Pyhien tekstien houkutus on suurta sekä väärentäjille että keräilijöille. Kuolleenmeren kääröjen tutkimus on Suomessa huippuluokkaa.

 

Väärentäminen

Kuolleenmeren kääröjen tutkimusta laboratoriossa Israelin kansallismuseossa Jerusalemissa.
Kuolleenmeren kääröjen tutkimusta laboratoriossa Israelin kansallismuseossa Jerusalemissa.Jim Hollander / EPA
 

Kuolleenmeren kääröjen pienten tekstinpalasten kauppa käy kuumana antiikkiesineiden markkinoilla, laillisilla ja pimeillä. Keräilijöille ja erilaisille instituutioille tarjotaan fragmentteja, joiden syntyhistoria on hämärän peitossa.

 

Kuolleenmeren kääröiksi kutsutaan 1940- ja 1950-luvuilla senaikaisen Jordanian alueella sijaitsevasta luolasta löytyneitä nahalle tai papyrukselle kirjoitettuja tekstejä, jotka ovat peräisin ajanlaskun alun molemmilta puolilta.

Osin vain fragmentteina säilyneet tekstit sisältävät Vanhan testamentin katkelmia, mutta joukossa on myös muita juutalaisia tekstejä.

Osa markkinoille päätyneistä fragmenteista tunnistetaan jossain vaiheessa aidoiksi tai väärennökseksi. Tuorein väärennöspaljastus liittyy Washingtonissa Yhdysvalloissa toimivan Museum of the Biblen – Raamattumuseon – 16 fragmentin kokoelmaan.

 

Museo joutui äskettäin myöntämään, että ainakin viisi sen fragmenteista on väärennöksiä. Niiden alkuperää tutkittiin Saksassa, jolloin paljastui, että ne eivät ole 2000 vuotta vanhoja tekstejä, vaan uudempia väärennöksiä. Niitä ei aiota asettaa enää esille.

Lähellä yhdysvaltalaista konservatiivikristillistä liikettä olevaa Museum of the Bibleä on aiemminkin arvosteltu leväperäisestä suhtautumisesta historiallisiin dokumentteihin.

Museota lähellä oleva taho tuomittiin oikeudessa maksamaan kolme miljoonaa dollaria ja luopumaan Irakista laittomasti tuoduista antiikkiesineistä, kuten Mesopotamian aikaisista nuolenpääkirjoitusta sisältävistä savikappaleista.

 

Fragmentit ovat iso bisnes antiikkimarkkinoilla

Kuolleenmeren kääröihin perehtynyt professori Jutta Jokiranta Helsingin yliopistosta kertoo, että uusia fragmentteja on ilmaantunut markkinoille yhä enemmän vuoden 2002 jälkeen.

 


Jutta Jokiranta
 
Vanhan testamentin ja lähialojen professori Jutta Jokiranta, Helsingin yliopistoIlpo Pajunen / Yle
 

Niitä ovat hankkineet omistukseensa erityisesti Yhdysvalloissa toimivat keräilijät ja instituutiot. Monet niistä voivat olla väärennöksiä.

 

Jokirannan mukaan jo 1940- ja 1950-luvuilla tehtyjä ensimmäisiä löytöjä tutkittaessa tiedostettiin, että vastaan voi tulla myös väärennöksiä. Niiden määrän selvä lisääntyminen kuitenkin kielii, että monet markkinoille ilmaantuvat voivat hyvinkin olla väärentäjien tekosia.

 

Tästä kertoo Jokirannan mukaan myös se, että uusissa fragmenteissa on suhteessa paljon enemmän raamatullisia tekstejä kuin vanhoissa löydöissä.

Väärentäminen houkuttaa monia, onhan kyse on miljoonaluokan bisneksestä. Lisäksi monet keräilijät suhtautuvat intohimoisesti mahdollisuuteen saada haltuunsa dokumentteja, jotka kertovat kristinuskon alkuajoista. Kiinnostusta on erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Euroopassa.

Eräs tunnettu keräilijä on norjalainen Martin Schøyen, joka sai vuosituhannen vaihteessa mainetta keräilijänä, ja oli kiinnostunut erityisesti Kuolleenmeren kääröjen fragmenteista.

– Yhtäkkiä sellaisia alkoikin ilmaantua. Eli näin luotiin markkinat, sanoo Jokiranta.

Schøyen kutsui tutkijat selvittämään fragmenttien alkuperää. Hän vakuutti avoimuuttaan ja haluaan tehdä yhteistyötä tutkijoiden kanssa.

Kun Schøyenin kokoelma julkaistiin vuonna 2016, oli siitä jätetty hänen luvallaan pois joukko epäilyttäviä fragmentteja.

 

Tutkijat eivät halua tukea laittomia markkinoita

 

Viime vuosina myös tutkijat ovat pohtineet, miten he voisivat toimia niin, etteivät tulisi tukeneeksi laittomia markkinoita.

Yhdysvalloissa väärennettyjä fragmentteja omistavat – ehkä tietämättäänkin – monet keräilijät ja instituutiot. Jokirannan mielestä olisi välttämätöntä, että joku näistä tahoista veisi asian oikeuden selvitettäväksi. Se ei tosin olisi helppoa saati halpaa touhua.

Entä miten pitäisi suhtautua fragmenttiin, jonka alkuperää ei tunneta? Mitä kautta se on päätynyt omistajiensa haltuun, onko todennäköistä, että se on peräisin Qumranin luolista?

Esimerkiksi Norjassa toimii projekti Lying Pen of Scribes, joka yrittää hakea vastauksia juuri näihin kysymyksiin.

*

Kaikkien varhaisimpien kääröjenkään alkuperää ei ole dokumentoitu kunnolla, se ei ollut tuohon aikaan tapana. Lisäksi vain osan niistä löysivät tutkijat, mutta osan esimerkiksi alueella liikkuneet beduiinit.

*

Kuinka sitten suhtautua markkinoille ilmaantuviin uusiin fragmentteihin? Jokiranta pohtii, voisiko tässä ottaa oppia arkeologeilta, joiden maailmassa esine on arvoton, jos sen taustoja ole selvitetty.

Jokiranta avaa väärennyshistoriaa ja bisnestä blogissaan, joka löytyy täältä.

 


 

Natsien ydinasehanke ei toipunut koskaan sabotöörien iskusta. Ronnebergin iskuryhmän Pommit tuhosivat kaikki Vemorkin säiliöt että raskaan veden tuotantoon vaadittavat laitteet. Saksalaiset korjasivat voimalaa kuukausia, mutta liittoutuneiden pommikoneiden isku teki hankkeen uudelleen tyhjäksi marraskuussa 1943.


Vemorkin vesivoimala vuonna 1935. Anders Beer Wilse/Wikimedia Commons

Hän esti natsien ydinpommihankkeen –

Lontoosta olisi tullut Hiroshima

 

Norjalaisten uskalias operaatio pysäytti Adolf Hitlerin ydinasehaaveet.

 

23-vuotias Joachim Ronneberg tuijotti helmikuun yön pimeydessä joentörmällä humisevaan voimalaan. Norjan vastarintaliikkeen luutnantti oli hiihtänyt kahdeksan toverinsa kanssa yötolkulla. Nyt ryhmä oli perillä ja alkaisi operaation vaikein vaihe. Britannian tiedustelu oli sanonut nuorille norjalaisille vain, että laitoksessa tislattiin jotakin, jota kutsuttiin raskaaksi vedeksi. Sen kerrottiin olevan elintärkeää natsijohtaja Adolf Hitlerin pyrkimyksille. Laitos oli tuhottava. Norjalaiset kantoivat räjähteiden ja konepistoolien lisäksi mukanaan syanidikapseleita. Tämä olisi mitä todennäköisimmin itsemurhatehtävä.

 

New York Timesin mukaan Joachim Ronneberg menehtyi sunnuntaina 22.10.2018 Norjan Alesundissa. Hän oli kuollessaan 99-vuotias. Ronneberg oli legendaarisen operaatio Gunnersiden viimeinen elossa ollut jäsen.

 

Talvella 1942-1943 Norjaan laskuvarjoilla hypänneet Britannian kouluttamat ja varustamat norjalaiset vastarintataistelijat eivät tienneet, että heidän uskalias kommandoiskunsa pysäyttäisi natsien ydinpommihankkeen.

Joachim Ronneberg (kuvassa vasemmalla) tervehtii Norjan kuningas Haakonia vuonna 1948. Wikimedia Commons

– Kuulin atomipommeista ja raskaasta vedestä ensi kertaa sen jälkeen, kun amerikkalaiset pudottivat pommin Hiroshimaan ja Nagasakiin, Joachim Ronneberg muisteli NY Timesin haastattelussa vuonna 2015.

– Jos isku olisi epäonnistunut, olisi Lontoo kokenut Hiroshiman kohtalon, hän jatkoi.

 

”Toivoimme parasta”

Natsi-Saksan ydinasehankkeen vaiheista on väännetty vuosikausia. Jotkut historioitsijat ovat väittäneet operaation edenneen hyvin kun taas toiset ovat sitä mieltä, etteivät saksalaiset ehtineet juuri alkua pidemmälle. Varmaa on kuitenkin se, että Hitlerin Saksa tarvitsi hankkeeseen raskasta vettä, jota valmistettiin Norjan Norsk Hydron Vemorkin vesivoimalassa.

Britit olivat yrittäneet tuhota Vemorkin laitoksen laskuvarjojoukkojen operaatiolla jo syksyllä 1942. Se kuitenkin epäonnistui surkeasti. Lopulta oli kymmenen norjalaisen vuoro. Iskuryhmä hyppäsi Norjaan laskuvarjoilla kahdessa erässä lokakuussa 1942 ja helmikuussa 1943. He tapasivat mökillä noin 65 kilometrin päässä kohteestaan. Perille mentäisiin hiihtämällä.

Yksi ryhmästä erkani alkuvaiheessa muista pitämään radioyhteyttä Lontooseen. Muut jatkoivat kohteeseen. He hiihtivät yöt ja lepäsivät päivät. Joachim Ronnebergin ryhmä saavutti kohteensa helmikuun 27. päivän yönä.

Voimala oli vaikuttava näky. Jyrkälle rinteelle Rjukanin putoksen kupeeseen sijoitetulle laitokselle johti edestä vartioitu riippusilta. Takapuolella oli verkkoaitaa, vartiomiesten parakkeja ja junarata, jota saksalaiset sotilaat partioivat. Helppoa tietä sisään ei ollut.

– Niin moni asia oli kiinni vain hyvästä tuurista. Mitään suunnitelmaa ei ollut. Me vain toivoimme parasta, Joachim Ronneberg kertoi vuonna 2015.

Isku

Norjalaisten ryhmä päätti iskeä voimalaan junaradan puolelta. Miehet tarkkailivat kohdettaan ensin tuntikaupalla ja seurasivat vartijoiden reittejä ja aikatauluja. Lopulta he laskeutuivat kymmeniä metrejä alas joen rantaan, ylittivät sen jäitä pitkin ja jatkoivat lumessa kahlaten ylös kohti voimalaa. Riippusillalla partioivat vartijat olivat lähellä. Voimalan ja joen melu kuitenkin peitti ryhmän liikkeiden äänet. Norjalaiset etenivät huomaamatta aidalle ja piiloutuivat pienten varastorakennusten taakse.

Kun vartija poistui kierrokselleen, ryntäsi Joachim Ronneberg kolmen toverinsa kanssa portille, leikkasi lukon rikki pihdeillä ja murtautui sisään. Viisi kommandoa jäi piiloon kyttäämään saksalaissotilaiden parakkeja hälytyksen varalta.

Neljän vastarintamiehen ryhmä jakaantui kahtia. Joachim Ronneberg onnistui parinsa Fredrik Kayserin kanssa löytämään pienen kaapeleita ja putkia varten tehdyn kanavan, josta pääsi sisään voimalarakennukseen. He ryömivät ahtaaseen putkeen vetäen räjähdesäkkejä perässään.

Kanava johti halliin, jossa näkyi 18 teräksistä säiliötä. Ronneberg ja Kayser tunnistivat sen raskaan veden tuotantolaitokseksi. Syvällä tehtaan uumenissa ei ollut vartijoita. Norjalaiset törmäsivät vain yhteen tehtaan työntekijään. Kayser painoi aseen miehen rintaa vasten ja komensi hänet hiljaiseksi. Pian kaksi muuta norjalaista liittyi heidän seuraansa. He olivat murtautuneet sisään laitoksen ikkunasta.

Iskuryhmä mittasi pommeihinsa puolen minuutin sytytyslangat, sytytti ne ja lähti pakoon. Norjalaiset olivat vartiomiesten parakkien kohdalla, kun laitoksen sisältä alkoi kuulua räjähdyksiä. Niitä seurasivat pian hälytyssireenit. Sabotöörit olivat kuitenkin jo tiessään.

Joachim Ronnebergin ryhmä jatkoi vaellustaan turvaan Ruotsiin samalla, kun saksalaiset aloittivat masiivisen etsinnän liki 3 000 sotilaan voimalla. Norjalaisia ei kuitenkaan tavoitettu koskaan. Ronnebergin kommandot olivat onnistuneet suorittamaan itsemurhatehtävänä pitämänsä operaation ampumatta laukaustakaan.

Joachim Ronneberg johti myögemmin useita operaatioita saksalaisia vastaan Norjassa. Hän sai teoistaan Norjan korkeimman kunniamerkin ja useita muita korkeita kunniamerkkejä niin Britannialta, Ranskalta kuin Yhdysvalloiltakin. Hän teki sodan jälkeen pitkän uran Norjan yleisradion toimittajana.

Adolf Hitler määräsi raskaan veden tuotannon lopulta siirrettäväksi Saksaan. Laitteita ja jäljellä olevaa raskasta vettä kuljettava Hydro-lautta upotettiin kuitenkin toisessa norjalaisten sabotöörien operaatiossa. Samalla upposi myös natsien viimeinenkin toivo ydinaseesta.

 


 

Suomi Erfurthin myötävaikutuksella kykeni ulosmittaamaan Saksalta paljon elintärkeätä hyötyä ja lopulta livahtamaan yhteistyöstä ennen sen lopullista tuhoa.

 

Waldemar Erfurth.

Mannerheimin oikealla puolella – Adolf

Hitlerin yhteyskenraali Suomessa

 

Sotaherroilla oli välillä vaikeata, mutta erittäin usein sekä helppoa että hauskaa.

Adolf Hitlerin yhteyskenraalina Suomen päämajassa Waldemar Erfurth nautti marsalkka C.G.E. Mannerheimin luottamusta ja molemminpuolista vieraanvaraisuutta. Erfurthin Suomessa viettämät vuodet kuluivat viestin tuojan ja viejän tehtävissä, joihin liittyneitä neuvottelu- ja suhdetoimintahetkiä pehmusteltiin lounaiden ja illallisten merkeissä: ”Mannerheimin oikealla puolella”.

 

Erfurthin Suomea koskevat arkistoidut päiväkirjat käsittävät yli tuhat konekirjoitusliuskaa. Ne valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visuri on toimittanut ja varustanut selventävillä teksteillä. Vaikka sotatieteilijät eivät ole vieläkään tehneet kunnollisia tutkimuksia Suomen päämajan työskentelystä, Erfurth täyttää tuon tarpeen jo osittain.

Erfurth kertoo sotilasasioiden lisäksi hyvin tarkkanäköisiä historiallisia havaintoja Suomen ylipäällikön ja tämän johtaman päämajan elämästä. Hän oli siellä enemmän kuin kärpäsenä katossa: hän vaikutti moniin tärkeisiin ratkaisuihin yhteistyössä suomalaisten kanssa.

Erfurthin muistiinmerkinnät toimivat osin raportteina Saksan ylimmälle sotilasjohdolle. Ne olivat sanasisällöltään maltillisia, suomalaisten kannalta ne olivat suopeita kuvauksia yhteistyön muodoista ja sovittelivat mahdollisia ristiriitoja. Jatkosodan pitkittyessä Erfurthilla oli melkoinen haaste olla provosoitumatta, kun huhut Suomessa ja ulkomailla ennakoivat erillisrauhaa. Saksalle isku olisi ollut kova, koska Suomi taistelukumppanina oli ehdoton ykkönen.

 

Suomen olikin kiittäminen Erfurthia siitä, että tämä itsensä hillitsevänä ja Hitlerin arvostamana asiantuntijana pystyi pitämään saksalais-suomalaista yhteiseloa jotakuinkin kasassa. Ärjympi ihmistyyppi ei konsanaan olisi kyennyt pääsemään lähelle Mannerheimia ja olisi tuhonnut sovinnossa elämisen mahdollisuudet. Päiväkirjoista hehkuu ammattimiesten välinen ystävyys ja luottamus.

 

Edunvalvoja ja avun antaja

Erfurth otti osaa Suomen päämajan päätöksen tekoon etenkin silloin, kun kyseessä olivat yhteiset operaatiot tai vaikkapa vastuun jakaminen yhteisestä rintamasta Neuvostoliiton suhteen. Suomalaiset olivat alati pyytämässä ruoka-apua, polttoaineita ja sotatarvikkeita. Jos Saksalla meni hyvin, Suomikin sai. Ja jos tilanne muodostui kriittiseksi, apua löytyi tositarpeeseen liki aina.

Omiensa kanssa Erfurthilla oli jatkuvia ongelmia. Sotilasorganisaatio oli jaettu liian itsenäisesti toimiviin omahyväisiin aselajeihin. Hitler piti siitä, että aselajit ja niiden komentajat joutuivat jatkuvaan keskinäiseen kinaan ja kilpaan. Tämä on tyypillistä hajota ja hallitse –diktaattoreille, aika usein huonoin seurauksin. Hitler suosi sattumasankareita kokemuksen kustannuksella.

Hitlerin kunnioitus Suomea ja Mannerheimia kohtaan tuli todistetuksi, kun johtajan vierailu Imatran Immolaan ilmoitettiin Suomen johdolle kahta vuorikautta ennen Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivää. Erfurth sai vastuun saksalaisjärjestelyistä ja tapaaminen toteutettiin ällistyttävästi improvisoiden – toki kattaukset ja istumajärjestykset mietittiin huolella.

 

Erfurth ei kerro kuitenkaan, miten Saksan Helsingin suurlähettiläs Wipert von Blücher syrjäytettiin järjestelyistä, miten onneton oli Hitlerin lentokoneen turvallisuuden laita jne. Eikä hän osannut aavistaa, että Hitlerin selittelevät höpötykset itärintaman vastoinkäymisistä taltioitiin salaa jälkipolvien kuultaviksi.

 

Suursodan hitaat askeleet kohti Saksan täystuhoa

Vaikka Erfurthilla oli mahdollisuus stilisoida päiväkirjojaan ennen niiden arkistoon sijoittamista, ne ovat aidon tuntuinen kuvaus suuren uhon muuttumisesta kiduttavaksi tuhoksi. Meidän jatkosotamme (”kesäsota”) oli määrä kestää syksyyn, jolloin puna-armeija olisi lyöty. Talven koittaessa Mannerheimin varoitukset kävivät toteen: älkää luulko itsestänne liikoja, varo venäläisiä, Venäjän maata ja sen talvea.

Saksalaisten ja suomalaisten hyökkäys tyssäsi, ja ensimmäiset vuoden 1941 lopun mielipidetutkimukset kertoivat maassa vallitsevasta alakuloisuudesta. Erfurth toteaa kuitenkin mielihyväkseen, että vuoden 1942 helmikuussa toiveikkuus oli taas palannut: usko voittoputken jatkumiseen toistui, hetkeksi, kunnes tuli taas kesällä selittelyjen aika.

 

Saksalle ja Erfurthille oli tietysti pettymys, ettei Suomen armeijaa valjastettu Muurmannin radan tai Leningradin tuhoamiseen. Ehkä Josif Stalin saattoi sen muistaa sodan lopputulosta rakennellessaan: päästää Suomen ja suomalaiset muihin verrattuna hiukan helpommalla.

Suomi Erfurthin myötävaikutuksella kykeni ulosmittaamaan Saksalta paljon elintärkeätä hyötyä ja lopulta livahtamaan yhteistyöstä ennen sen lopullista tuhoa.

 

Kireätä neuvonpitoa, ylellistä suhdetoimintaa

Waldemar Erfurth seuraa Mannerheimin ja tämän lähimpien upseerien mielenliikkeitä sekä välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvailee herrojen keskusteluja. Oikeastaan noiden toinen toisiaan kunniamerkein palkitsevien ylimysten elämä ei ollut hassumpaa. Päiväkirja kertoo hienoista miesten välisistä kokemuksista, ajoittaisesta huolesta, kun Mannerheim sairastuu: loukkaa jalkansa, on välillä flunssassa tai kihdin kourissa.

 

Hienoja ovat myös matkakuvaukset eri puolilla Suomea, eturintamassa tai sen takana esikunnissa. Matkaseura ja isännät kohteissa olivat ihmisistä parhaita, puheita pidettiin melkein kaikissa käänteissä molemmin puolisen kiittelyn merkeissä. Liian vanhana sotatoimiin kelpaava saa tästä kuvan, että kyllä kenraalien kelpaa, oli sota tai rauha.

*

Waldemar Erfurth: Sotapäiväkirja 1942-1943. Docendo 2018.

 


 

Lisää kuvia Adolf Hitlerin Suomen-vierailusta näet Puolustusvoimien SA-kuva-sivustolta(siirryt toiseen palveluun). Kirjoita sivuston hakukenttään hitlerin AND vierailu, jolloin näet kaikki vierailuun liittyvät liki 300 kuvaa.


 

 

Puolustusvoimat päivitti kuva-arkistoaan:

Kaikki Adolf Hitlerin Suomen-vierailun

ainutlaatuiset kuvat löytyvät nyt verkosta

 

Merkittävä osa Adolf Hitlerin Suomen-vierailun valokuvista jäi puutteellisten merkintöjen takia löytymättä Puolustusvoimien Sotamuseon kuvasivustolta.

 

Adolf Hitler
Adolf Hitler kävelee lankkusillan päällä.
Marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä vieraillut Adolf Hitler siirtyy lankkusiltaa pitkin saksalaisten neuvotteluun Ruokolahdella. Taustalla näkyy myös ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin.SA-kuva
 

Kun Puolustusvoimien Sotamuseo vuonna 2013 julkaisi sota-ajan 1939–45 valokuvia Internetiin, olivat kuviin liittyvät tekstit osin puutteellisia tai niitä ei ollut ollenkaan. Tämä aiheutti sen, että kuvien etsijät eivät kaikkia etsimiään kuvia SA-kuva-sivustolta löytäneet.

 

Parhaillaan Sotamuseo on tarkistamassa digitoitujen kuvien kuvatekstejä, jotta ne olisi helpompi löytää ja jotta niissä oleva tapahtuma olisi selkeästi kuvattu. Nyt Sotamuseo on käynyt läpi kaikki Saksan valtakunnankansleri Adolf HitlerinSuomen-vierailuun 4.6.1942 liittyneet kuvat, mikä on merkittävästi parantanut kuvien löydettävyyttä.

Adolf Hitler kävelee
Adolf Hitlerin taustalla näkyy junanvaunu, jossa hän kävi neuvotteluja suomalaisten kanssa.SA-kuva

SA-kuva-sivustolla(siirryt toiseen palveluun) on valokuvia Adolf Hitlerin vierailusta Ruokolahdella marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä kaikkiaan 278. Vierailu Ruokolahdella oli samalla Hitlerin ainoa vierailu Suomessa.

Sotamuseon kuva-arkiston johtaja Johanna Palokangas kertoo, että alun perin digitoinnin yhteydessä kuvateksteihin kirjoitettiin vain se, mitä kuvan mukana ollessa kortissa on lukenut.

– Jotta kuvat löytyisivät paremmin, kuvatekstejä ja hakusanoja on nyt paranneltu ja täydennelty. Tekstit on toimitettu nykykielelle.

Marsalkka Mannerheim lukee ulkoministeri Rolf Wittingin tuomaa viestiä. Vierellä puolustusministeri, kenraalimajuri Rudolf Walden.
Marsalkka Mannerheim lukee ulkoministeri Rolf Wittingin tuomaa viestiä. Vierellä puolustusministeri, kenraalimajuri Rudolf Walden.SA-kuva

Johanna Palokangas kertoo, että esimerkiksi Mannerheimiin liittyvissä alkuperäisissä kuvissa on ollut hyvin niukasti tekstiä mukana. Niissä on saattanut lukea vain esimerkiksi "Marski Mikkelissä".

– En tiedä onko siinä kiire vai salamyhkäisyys vai mikä, että niistä puuttuu yhtä sun toista tietoa, pohtii Palokangas.

Kaikista kuvista on nähtävillä kuvan otsikko, joka yleensä on tapahtuma tai tilanne, mihin se liittyy. Lisäksi lisätietokentässä on tekstinä esimerkiksi ihmisten nimiä, mikäli ne ovat tiedossa.

Johanna Palokangas kertoo, että sota-ajoista tulee SA-kuva-sivustolle edelleen jonkin verran lisää sota-ajan kuvia. Tällä hetkellä niitä on nähtävillä noin 160 000.

Adolf Hitler saapuu Immolaan. Taustalla lentokone.
Adolf Hitleriä kuljettanut lentokone laskeutui Immolan lentokentälle 4.6.1942. Taustalla näkyy, miten sotilat sammuttavat koneen laskeutumisessa palamaan syttynyttä rengasta.SA-kuva

Hitler Suomeen

Adolf Hitleriä kuljettanut Focke-Wulf Fw 200 Condor -nelimoottorinen matkaustajakone lähti 4.6.1942 lähellä Hitlerin päämajaa sijaitsevalta Wilhelmsdorffin lentokentältä 20 minuuttia myöhässä, koska koneen vasemman laskutelineen pyörässä oli ollut vikaa. Jukka Partanen kertoo teoksessan Mannerheim ja Hitler, miten Hitler oli matkan aikana ihaillut suomalaista metsää ja suurta järvien määrää. "Wie schön das alles ist!", oli Hitler sanonut koneen matkustajana olleelle kenraali Paavo Talvelalle.

Kone laskeutui Immolan lentokentälle Ruokolahdelle kello 12.25. Tuolloin Immola kuului vielä Ruokolahden kuntaan. Nykyään Immola on osa Imatraa.

Adolf Hitler vierailulla Suomessa
Marsalkka Mannerheim tervehtii Adolf Hitleriä.SA-kuva

Sitkeän huhun mukaan Hitleriä kuljettanut kone olisi saapuessaan Ruokolahdelle melkein törmännyt Kaukopään tehtaan 126 metriä korkeaan piippuun. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa. Jukka Partasen selvityksen mukaan Hitleriä kuljettanut kone saapui nykyisen Immolan lentokentälle itä-länsi suuntaisesti ja välimatkaa piippuun jäi noin kaksi kilometriä. Sen sijaan läheltä piippua lensi myöhemmin päivällä lentokoneen ohjaaja-kapteeni Hans Baur, joka teki koneella teki jarruvian korjaamisen jälkeen koelennon.

Adolf Hitler ja marsalkka Mannerheim sekä sotilaita
Valtakunnankansleri Adolf Hitler lahjoitti Mannerheimille kolme Steyr 1500 A/02 kommandeurwage Ktz 21 -maastoautoa. Ne oli tuotu Immolan jo pari päivää ennen tapaamista.SA-kuva

Kun lentokone oli laskeutunut, astui koneesta ulos Adolf Hitler, joka ensimmäisenä tervehti tasavallan presidentti Risto Rytiä. Kunniakomppanian tarkastamisen jälkeen johtajaparin matka jatkui panssaroidulla Mercedes 770 F W150 Cabrioletilla - autolla, jonka Hitler oli edellisenä vuonna antanut Mannerheimille lahjaksi. Autonkuljettaja Kauko Ranta on kertonut, että Hitler oli koko muutaman kilometrin automatkan ajan puhunut taukoamatta.

Adolf Hitler keskustelee Mannerheimin kanssa.
Kuvassa keskustelevat valtakunnankansleri Adolf Hitler, Saksan kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel ja marsalkka C.G.E. Mannerheim.SA-kuva

Marsalkka Mannerheim ja Hitler tapasivat Vuoksenniskan tuntumassa Kaukopään tehtaan ratapihalla, jossa olivat sekä Mannerheimia että presidentti Rytiä kuljettaneet kaksi junaa. Junat olivat vierekkäin, mutta niiden välistä oli poistettu kaksi raideparia, jotta vieraiden olisi helpompi liikkua. Hitler nousi autosta ja käveli yhdessä presidentti Rytin sekä muun seurueen kanssa kohti junavaunuja. Onnittelujen ja tervehdysten jälkeen Hitler siirtyi ravintolavaunuun yhdessä presidentti Rytin kanssa.

Adolf Hitleri kättelee kenraalieversti Eduard Dietliä.
Adolf Hitleri kättelee kenraalieversti Eduard Dietliä.SA-kuva

Ravintolavaunussa Hitler keskusteli tovin siellä olleiden Suomen hallituksen jäsenten kanssa. Hitler siirtyi marsalkan salonkivaunuun, josta marsalkka Mannerheim ja Hitler kävelivät ulos läheistä metsätietä kohti. Siellä heitä odottivat suomalaiset ja saksalaiset upseerit rivissä valmiina esittelyyn. Jukka Partasen kertoo Hitlerin vierailua käsittelevässä teoksessaan, että viimeisenä suomalaisten rivissä oli kersantti Aarne Voutilainen. Hän on jälkeenpäin muistellut tapaamista: "Minun kohdalla se pitkään kahteli, että mikä on tuo ainut, jolla on vaan kanttinauha. Marski sille selitti saksaksi. Pistävästi se katsoi."

Adolf Hitler ja marsalkka Mannerheim
Adolf Hitlerin vierailua varten Kaukopään ratapihalle oli tuotu kaksi junavaunua, joissa keskustelut ja juhla-ateria järjestettiin.SA-kuva

Mannerheim ja Hitler palasivat takaisin ratapihalle. Siellä Hitler astui salonkivaunuun, jossa hän kävi kahdenkeskisen keskustelun tasavallan presidentti Risto Rytin kanssa. Hitler kertoi Rytille, miten häntä vaivaa, ettei Saksa voinut auttaa Suomea talvisodassa. Hitler sen sijaan lupasi Rytille, ettei suomalaisten enää tarvitse kärsiä nälästä. Saksalaisten vähistä varoista voidaan vähentää sen verran, että niistä riittää suomalaisillekin.

Marsalkka Mannerheim puhuu Adolf Hitlerille
Marsalkka Mannerheim piti juhlavieraille noin 20 minuutin mittaisen puheen.SA-kuva

Keskustelunsa jälkeen Hitler ja Ryti astuivat junasta ja kävelivät marsalkka Mannerheimin junalle. Siellä heitä odotti marsalkan syntymäpäivän kunniaksi katettu juhlalounas. Se alkoi yli puoli tuntia alkuperäistä aikataulua myöhässä hieman ennen kello 14:ää. Vieraat olivat kahdessa eri ravintolavaunussa. Toisessa vaunussa pystyttiin kuuntelemaan juhlapuheita kovaäänisten kautta.

Pöydän ääressä valtakunnankansleri Adolf Hitler, pääministeri Jukka Rangell, tasavallan presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim.
Adolf Hitlerin vieressä juhlapöydässä istui pääministeri Jukka Rangell. Vastapäätä istui presidentti Risto Ryti ja hänen vierellään marsalkka Mannerheim.SA-kuva

Adolf Hitler ei käyttänyt alkoholia ja lisäksi hän oli kasvissyöjä. Siksi hänelle tarjottiin alkuruoaksi muna-riisi- ja kaalipiirakoita sekä parsakeittoa. Pääruokana oli vihannesvanukas. Jälkiruokana olleeseen hedelmäsalaattiin Hitler ei koskenut, sillä sen valmistamiseen oli käytetty alkoholia. Ruokajuomana Hitlerillä oli teetä ja kivennäisvettä. Muu juhlaväki sai lounaalla lohikeittoa ja täytettyä hanhea sekä ruokajuomaksi viiniä sekä shampanjaa.

Adolf Hitler junan edustalla
Aikalaiset kertovat tutkija Jukka Partasen teoksessa Mannerheim ja Hitler, että Suomessa vieraillessaan Hitlerin silmissä oli havaittavissa jonkinlaista epävarmuutta, mutta myös inhimillistä uteliaisuutta.SA-kuva

Lounaalla juhlapuheen piti tasavallan presidentti Risto Ryti. Hän kertoi puheessaan muun muassa marsalkka Mannerheimin elämästä. Hitler puolestaan käsitteli puheessaan kommunismin vaaroja sekä Suomen ja Saksan lämpimiä suhteita. Viimeiseksi puhunut syntymäpäiväsankari Mannerheim kiitti Hitleriä ja juhlaväkeä, kun he läsnäolollaan kunnioittavat juhla. Puhe on kokonaisuudessaan kuunneltavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Adolf Hitler tervehtii
 suomalaista sotilasta
Marsalkka Mannerheim suhtautui Hitleriin pidättyvästi ja halusi pitää tähän pienen välimatkan.SA-kuva

Lounaan jälkeen Hitler, Mannerheim, Ryti ja saksalainen marsalkka Wilhelm Keitelsiirtyivät neljästään viereiseen salonkivaunuun. Siellä käydystä keskustelusta on olemassa salaa tehty nauhoitus, jolle keskustelua tallentui 11 minuuttia. Kaikkiaan keskustelu kesti tunnin. Säilynyt tallenne lienee ainoa jälkipolville säilynyt tallenne Hitlerin yksityisestä puhetavasta. Tallenteen voi kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.

Adolf Hitler kävele Ruokolahdella
Hitlerin ja Mannerheimin tapaamispaikka Kaukopää oli tuolloin osa Ruokolahtea. Nykyisin paikka on osa Imatraa Kaukopään teollisuusalueella.SA-kuva

Neuvottelun jälkeen Hitler siirtyi saksalaisten vieraiden kanssa marsalkan junan viimeiseen vaunuun. Siellä käydystä keskustelusta tiedetään hyvin vähän. Ainakin Hitler on siellä ottanut esille Mannerheimin huolen siitä, että Suomi ei ole saanut hänelle luvattuja joukkoja. Hitler oli Jukka Partasen teoksen mukaan käskenyt alaisiaan noudattamaan Mannerheimin kanssa tehtyä sopimusta.

Adolf Hitler kävelee
Hitlerin vierailu Suomessa kesti hieman vajaa kuusi tuntia.SA-kuva

Kotimatkalleen kohti lentokenttää Hitler lähti samassa autossa presidentti Rytin kanssa. Marsalkka Mannerheim puolestaan matkusti yhdessä marsalkka Wilhelm Keitelin kanssa toisessa autossa. Lentokentällä Hitler kätteli koko seurueen. Hänen lentokoneensa nousi ilmaan Immolan lentokentältä kello 18.30. Lähtö tapahtui puolitoista tuntia alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin.

Marsalkka Mannerheim tervehtii Adolf Hitleriä lentokentällä
Adolf Hitler Immolan lentokentällä lähdössä takaisin Saksaan. Kuvassa vasemmalta tasavallan presidentti Rytin adjutantti Börje Lennartson Söderström, marsalkka Mannerheim, tasavallan presidentti Risto Ryti, Adolf Hitler, kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel ja oikealla mustassa asepuvussa Saksan Suomen-suurlähettiläs Wipert von Blücher.SA-kuva
 

Lisää kuvia Adolf Hitlerin Suomen-vierailusta näet Puolustusvoimien SA-kuva-sivustolta(siirryt toiseen palveluun). Kirjoita sivuston hakukenttään hitlerin AND vierailu, jolloin näet kaikki vierailuun liittyvät liki 300 kuvaa.

Artikkelin lähteenä on SA-kuvien lisäksi käytetty Jukka Partasen teosta Mannerheim ja Hitler (Gummerus 2012).

 


 

Öisestä tapaamisesta ja salaisesta yhteistyöstä ei ole tietoa suomalaislähteissä. Virallisesti Kekkonen palasi sorsajahdista ennen puoltayötä, meni nukkumaan ja heräsi noin 06.30. Aamulla presidentille kerrottiin miehityksestä ja ilmoitettiin Neuvostoliiton suurlähettilään haluavan tavata.

 

Neuvostotankkeja Prahassa. CC BY-SA 3.0

SK: Urho Kekkonen teki salaisen sopimuksen

kun Prahaa miehitettiin

 

Presidentti halusi salassa tietoja Tshekkoslovakian miehityksestä.

Sadattuhannet Neuvostoliiton, Bulgarian, Itä-Saksan, Puolan ja Unkarin sotilaat ylittivät Tšekkoslovakian rajan myöhään illalla elokuun 20. päivänä vuonna 1968.

 

Suomen Kuvalehden aiemmin julkistamattoman tiedon mukaan tasavallan presidentti Urho Kekkonen soitti yöllä miehitysjoukkojen työntyessä maahan Tshekkoslovakian Suomen-suurlähettiläälle Zdeněk Urbanille ja pyysi tapaamista.

 

Presidentin sanotaan olleen järkyttynyt ja pohtineen, voisiko kriisi levitä ja vaikuttaa Suomeen. Hän pyysi apua suurlähettiläältä apua. Kekkonen halusi faktoja siitä, mitä Tshekkoslovakiassa tapahtui. Neuvostojoukot olivat katkaisseet viralliset viestiyhteydet ja hiljentäneet Prahan radioaseman jo miehityksen ensimmäisinä tunteina.

 

SK:n Zdeněk Urbanin pojalta Jan Urbanilta saaman tiedon mukaan Kekkonen halusi, että suurlähettiläs selvittäisi, mitä maassa oli meneillään. Tarvittavat keinot järjestettäisiin. Ainoana ehtona salaisessa sopimuksessa oli, ettei tapaamisesta tai yhteistyöstä kerrottaisi ulkopuolisille, eikä kumpikaan kirjoittaisin mitään ylös. Urban suostui sopimukseen.

Urho Kekkosen kerrotaan järjestäneen suurlähettilään ”Helsingin ulkopuolella sijainneeseen paikkaan”, jossa olevilla laitteilla Urban pystyi kuuntelemaan Prahan vastarinnan laitonta radioliikennettä. Suurlähettiläs kutsui paikkaa vanhoilla päivillään pojalleen ”kuunteluasemaksi”. Hän vietti siellä useita päiviä. Urban ei kertonut tapahtumista koskaan kellekään muulle kuin pojalleen.

 

 


 

Tarkka toteaa blogissaan, etteivät tiedot yllätä. Hän uumoili aikanaan samaa Karhun kainalossa -kirjassaan. Tukena oli suullista tietoa.

 

Neuvostojoukkoja massiivisessa Zapad (Länsi) -harjoituksessa vuonna 1981. www.youtube.com

Näin YYA-Suomi varautui ovelasti

Neuvostoliiton hyökkäykseen

 

 

Jukka Tarkan mukaan suunnitelmat Neuvostoliittoa vastaan painettiin muistiin.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan puolustusvoimien juhlakirja paljastaa lopultakin löytyneen asiakirja-aineiston perusteella tiedot ”YYA-Suomen” varautumisesta sotaan siinäkin tapauksessa, jos hyökkääjä oli Neuvostoliitto.

 

Tarkan mukaan Suomen puolustusopissa puhuttiin jo 1940-luvun lopulta lähtien varautumisesta ”massiivista maahyökkäystä vastaan”. Tällä tarkoitettiin luonnollisesti Neuvostoliittoa.

Hän kertoi asiasta kirjassaan seuraavaa:

”On ilmeistä, ja ammatillisesti itse asiassa luontevaa, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi liikekannallepanon ja puolustussuunnitelman myös idästä tulevan hyökkäyksen varalle, mutta voi olla, että sellaisia kaavailuja ei edes pantu paperille. […] Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä koko kylmän sodan ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen on kuitenkin kertonut, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmisteltiin, mutta ei pantu paperille vaan painettiin visusti muistiin. Päävastuussa olleet kenraalit osasivat ne ulkoa vaikka unissaan.”

 

Jukka Tarkan mukaan Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä oli poliittisesti nokkela. Paikalliset komentajat oli velvoitettu puolustamaan aina, jos joku hyökkäisi. Käskyyn ei näin tarvinnut muotoilla poliittisesti arkaluontoista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla.

Tarkka muistelee kuulleensa presidentti Urho Kekkosen esittäneen asiasta seuraavan täsmentävän kysymyksen, kun puolustusjärjestelmään siirtymistä esiteltiin hänelle.

 

– Suunnilleen näin: Tarkoittaako tämä sitä, että jos Kuopion sotilasläänin komentaja toteaa alueensa joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, hän aloittaa käytössään olevalla voimalla puolustuksen itsenäisesti, vaikka ei saisi yhteyttä esimiehiinsä sotilaslääniä ylemmissä esikunnissa. Hänelle olisi vastattu, että kyllä, herra Presidentti. Ja Kekkonen olisi kuitannut: Tämä on hyvä.

 


 

Venäjä oli sodassa Saksaa vastaan. Winston Churchill käytti Leninin siirtämisen vaikutuksesta ilmaisua ”kuin ruttobasilli” Venäjälle. Matka tehtiin Saksan läpi Sassnitziin ja Ruotsin ja Suomen Tornion halki Pietariin.

 

Sveitsistä Pietariin palautettujen venäläisbolsevikkien Saksalle allekirjoittamat ehdot. Ensimmäisinä allekirjoittajina Lenin ja "Frau Lenin" eli vaimo Nadezda Krupskaja.

Kaikkien aikojen operaatio: Saksa lähetti

Leninin Venäjälle ”kuin ruttobakteerin” 

 

 

Neuvosto-Venäjän tulevan perustajan tuonti Venäjälle huhtikuussa 1917 oli Saksan tiedustelun projekti.

 

Professori Christopher Andrewin teos The Secret World. A History of Intelligence tiedustelun historiasta on juuri julkaistu. Andrew kertoo siinä myös koko tarinan Vladimir Iljitsh Uljanovin eli Leninin palautuksesta maanpaosta Venäjälle junalla, jota Andrew nimittää ensimmäisen maailmansodan menestyksekkäimmäksi Saksan ”kumousoperaatioksi”.

Tsaarin ohrana oli teloittanut 1880-luvulla Venäjällä 17 terroristia salamurhista tai niiden yrityksistä. Yksi teloitetuista oli Aleksanteri III:n salamurhayrityksessä 1.3.1887 mukana ollut Aleksander Uljanov. Hänen tuolloin 17-vuotiaan veljensä, tulevan Leninin, kerrotaan vannoneen kostoa tsaarin hallinnolle.

Myöhemmin bolsevikkivallankumouksellisena Lenin karkotettiin Sveitsiin. Kun tsaari kaatui, hän pääsi lähtemään sieltä Zürichista 9.4.1917 suljetussa junanvaunussa 33 muun bolsevikin kanssa kohti kotimaata.

 

Christopher Andrewin mukaan operaatiolla oli vahva henkilökohtainen tuki Saksan keisarilta. Tämä vitsaili, että Leninille ja mukana matkustaneille bolsevikkitovereille olisi pitänyt antaa matkalle mukaan kopioita hänen puheestaan.

– Sekä korkeimman johdon että Saksan hallituksen mielestä Leninin ”vallankumouksellinen antautumishenki” oli samaa kuin Saksan (sota)voiton hyväksyminen, Christopher Andrew kirjoittaa.

 

Matkakulujen kustantajaksi ensimmäisenä tarjoutuneen agentin Lenin oli heittänyt ulos. Välittäjänä onnistui lopulta sveitsiläiskommunisti Fritz Platten, joka oli junassa mukana ”matkanjohtajana”, kunnes hänet pysäytettiin Haaparanta-Torniossa.

Lähtöä edeltäneenä pääsiäissunnuntaina Lenin pyrki vielä saamaan liittoutuneilta turvatakuita matkalle ja soitti USA:n lähetystöön. Siellä nuori virkailija halusi soittajasta eroon ja kehotti häntä palaamaan asiaan maanantaina. Hän oli tuleva CIA:n johtaja Allen Dulles.

Britannian MI5 sai Bernistä raportin, jossa todettiin saksalaisten edellyttäneen Leniniltä takuita, että he ovat välittömän rauhanteon asialla.

 

– Yksityiskohtaiset junamatkan säännökset, joita Lenin asetti kanssamatkustajilleen, käsittivät esimerkiksi tupakoinnin ja toilettien käytön. Ne antoivat varhaisen merkin autoritaarisesta yksipuoluevaltiosta, jonka hän myöhemmin loi Venäjälle.

– Seuraavana päivänä Saksan edustaja Tukholmassa lähetti kaapelisanoman Berliiniin: ”Leninin tulo Venäjälle menestyksellinen. Hän toimii täsmälleen kuten haluamme”, Andrew kirjoittaa bolsevikkien saapumisesta Pietariin.

Lenin itse ei välittänyt ehdotuksista, että hänen olisi pitänyt kieltäytyä Saksan avusta. Hänen mukaansa sellaiset puheet olivat ”tyhmiä porvarillisia ennakkoasenteita” ja ”jos Saksan kapitalistit ovat niin tyhmiä että vievät meidät Venäjälle, ne ovat heidän hautajaisensa”.

Ilman Saksan apua Lenin olisi Christopher Andrewin mielestä pysynyt 1917 Zurichissa ja todennäköisesti ollut kykenemätön viestimään tahtonsa venäläisille kannattajilleen.

 

LUE MYÖS:
Vakooja riisutti Leninin Suomen-rajalla alastomaksi
”Jossain kohden historiaa Venäjän juna sinkoutui katastrofiin”


Näytä kuva Twitterissä
Soviet Visuals@sovietvisuals
 
 

Pre-Soviet visual. The only pre-revolution portrait of Vladimir Lenin by French Post-Impressionist painter Émile Bernard, Paris, France, 1910


Jukka Tarkan mukaan Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä oli poliittisesti nokkela. Paikalliset komentajat oli velvoitettu puolustamaan aina, jos joku hyökkäisi. Käskyyn ei näin tarvinnut muotoilla poliittisesti arkaluontoista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla.

 

Neuvostojoukkoja massiivisessa Zapad (Länsi) -harjoituksessa vuonna 1981. www.youtube.com

Näin YYA-Suomi varautui ovelasti

Neuvostoliiton hyökkäykseen

 

 

Jukka Tarkan mukaan suunnitelmat Neuvostoliittoa vastaan painettiin muistiin.

 

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan puolustusvoimien juhlakirja paljastaa lopultakin löytyneen asiakirja-aineiston perusteella tiedot ”YYA-Suomen” varautumisesta sotaan siinäkin tapauksessa, jos hyökkääjä oli Neuvostoliitto.

Tarkka toteaa blogissaan, etteivät tiedot yllätä. Hän uumoili aikanaan samaa Karhun kainalossa -kirjassaan. Tukena oli suullista tietoa.

Tarkan mukaan Suomen puolustusopissa puhuttiin jo 1940-luvun lopulta lähtien varautumisesta ”massiivista maahyökkäystä vastaan”. Tällä tarkoitettiin luonnollisesti Neuvostoliittoa.

 

Hän kertoi asiasta kirjassaan seuraavaa:

”On ilmeistä, ja ammatillisesti itse asiassa luontevaa, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi liikekannallepanon ja puolustussuunnitelman myös idästä tulevan hyökkäyksen varalle, mutta voi olla, että sellaisia kaavailuja ei edes pantu paperille. […] Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä koko kylmän sodan ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen on kuitenkin kertonut, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmisteltiin, mutta ei pantu paperille vaan painettiin visusti muistiin. Päävastuussa olleet kenraalit osasivat ne ulkoa vaikka unissaan.”

Tarkka muistelee kuulleensa presidentti Urho Kekkosen esittäneen asiasta seuraavan täsmentävän kysymyksen, kun puolustusjärjestelmään siirtymistä esiteltiin hänelle.

– Suunnilleen näin: Tarkoittaako tämä sitä, että jos Kuopion sotilasläänin komentaja toteaa alueensa joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, hän aloittaa käytössään olevalla voimalla puolustuksen itsenäisesti, vaikka ei saisi yhteyttä esimiehiinsä sotilaslääniä ylemmissä esikunnissa. Hänelle olisi vastattu, että kyllä, herra Presidentti. Ja Kekkonen olisi kuitannut: Tämä on hyvä.

 


 

Professori Kimmo Rentola on kirjoittanut asiasta näin: ”Talvisota meni toisin kuin Moskovassa odotettiin eikä suomalaisia sotavankeja kertynytkään suuria määriä. Mutta puolalaisten upseerivankien kohtalon pyörä oli jo lähtenyt pyörimään eikä se enää seisahtunut, vaan lopullinen teloituspäätös tehtiin Moskovassa maaliskuun alussa 1940, viikkoa ennen talvisodan päättymistä."

 

Katynin "viimeinen todistaja" kertoi odottaneensa suomalaisia sotavankeja. Youtube Momentum Pictures

”Oletin heidät suomalaisiksi”: Järisyttävä

juonne 22000 ihmisen murhassa

 

Uutuustrillerissä Katynin joukkomurhasta on koskettava viittaus Suomeen.

Brittiläis-puolalainen todellisuuteen perustuva uutuuselokuva The Last Witness kertoo brittitoimittajan vaikeuksista saada toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa julki totuus Katynin joukkomurhasta.

Katynissa Neuvostoliitto teloitti 1940 noin 22 000 sotavangeiksi ottamaansa puolalaista upseeria ja korkeasti koulutettua puolalaista. Moskova lavasti teon natsi-Saksan tekemäksi. Hirmutyö peiteltiin ja liittolaisetkin saatiin vaikenemaan. Totuutta Moskova ei suostunut myöntämään ennen vuotta 1990.

 

Uutuuselokuvan keskeisenä hahmona on todellisuudessakin Katynin tapahtumat nähnyt Ivan Kriwoziercow/Michal Loboda, ”viimeinen todistaja”, joka oli paikallisena asukkaana joutunut metsässä kaivamaan hautoja. Hänen roolihahmonsa toteaa haastattelussa ohimennen, etteivät metsään ensin tuodut olleetkaan suomalaisia.

Kriwoziercow todella antoi vastaavan todistuksen. Siitä on kerrottu muun muassa tästä avautuvassa USA:n kongressin kuulemisessa 1952 ja tässä ja tässä puolalaislähteessä.

 

USA:n kongressin kuulemisessa tuolloin jo edesmenneen Ivan Kriwoziercowin tuntenut mies sanoi, että ”hän kertoi että hän jo tiesi Katynin metsän olevan teloitusten paikka, ja kun juna tuli hän oletti talonpoikien tavoin, että lähetetyt ihmiset olivat suomalaisia upseereita; hän ajatteli lähetettyjen olevan suomalaisia, koska oli Suomen kanssa käydyn sodan ajankohta. Mutta seuraavana päivänä hän puhui siellä miehelle joka oli sotinut Puolaa vastaan ensimmäisessä sodassa ja kertoi hänelle: ’Ne eivät ole suomalaisia, ne ovat puolalaisia’.”

Pienessä sananvaihdossa on kyse vasta viime vuosina konstruoidusta selvityksestä. Historioitsijoiden mukaan Katynin murhissa ilmeisesti oli jossain määrin kyse siitä, että Neuvostoliiton piti raivata tilaa olettamalleen suurelle joukolle suomalaisia sotavankeja, upseereita ja muita, joiden saamiseen talvisodasta piti varautua.

Katynin oli ilmeisesti määrä olla suomalaisten upseerien ja ”suojeluskuntalaisten” joukkoteloituspaikka.


 

*Professori Kimmo Rentola on kirjoittanut asiasta näin:

Talvisota meni toisin kuin Moskovassa odotettiin eikä suomalaisia sotavankeja kertynytkään suuria määriä. Mutta puolalaisten upseerivankien kohtalon pyörä oli jo lähtenyt pyörimään eikä se enää seisahtunut, vaan lopullinen teloituspäätös tehtiin Moskovassa maaliskuun alussa 1940, viikkoa ennen talvisodan päättymistä. *

Suomea ei silloin enää mainittu, mutta ajankohdan huomioon ottaen on aihetta päätellä, että raa’an ratkaisun taustalla olivat myös talvisodan päättymisen tunnelmat. Vähän toista kuukautta aikaisemmin Stalin oli vielä lupaillut surmaa Suomen armeijan valiojoukoille niin että vain naiset, lapset ja vanhukset jäisivät jäljelle.

Kun siitä ei tullut mitään, Stalinin viha kohdistui niihin, jotka olivat puolustuskyvyttöminä ulottuvilla, puolalaisiin. Puolan kansalliseen mytologiaan kuuluva käsitys, jonka mukaan Puola on toistenkin puolesta kärsivä Kristus kansojen joukossa, ei ehkä sittenkään ole aivan vailla pohjaa.

 


 

– Vastuuton yhtyminen natsien hyökkäykseen Neuvostoliittoon oli se teko, joka vaaransi Suomen kansallisen olemassaolon ja maksoi kymmeniä tuhansia henkiä. Vuosina 1944-45 puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen rankaisematta, mutta Stalin valitsi toisin, lähinnä koska Suomen johtajat myönsivät virheensä ja lupasivat puolueettomuutta ja ystävyyttä Neuvostoliitolle, professori Geoffrey Roberts tulkitsee. -Näkökulma: Kuten tunnettua Neuvostoliiton suurvalta asema oli vahvistettavissa Berliinissä. Ei Helsingissä. Tämä tosiasia ymmärrettiin hirvittävällä riskillä Suomessa. Pienessä piirissä. Marsalkka Mannerheim sai ratkaisevan tiedon elokuussa 1944 Narvan rintamalta Ruotsin tiedustelun kautta. NL siirtää kaikilta rintamilta joukkonsa kohti Berliiniä ja Itä-Eurooppaa. -KimsBlog

 

Josif Stalin (1878-1953). Wikimedia Commons U.S. Signal Corps

Professori The Guardianissa: Ei Stalin

halunnut miehittää Suomea

 

 

Irlantilaishistorioitsijan mukaan puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen, mutta Neuvostoliitto leppyi.

 

The Guardian -lehden yleisönosastolla käydään keskustelua Suomen valinnoista toisessa maailmansodassa. National University of Irelandin historian emeritusprofessori Geoffrey Roberts on vastannut kirjoittajalle, jonka mukaan Stalinin tekemä valloitus olisi ollut suomalaisille paljon pahempi vaihtoehto kuin Adolf Hitlerin liittolaisuus.

– Tosiasiassa Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa toisessa maailmansodassa ei estääkseen Neuvostoliiton valloitusta vaan voittaakseen takaisin Neuvostoliitolle talvisodan 1939-40 seurauksena menettämiään alueita. Rauhansopimus joka lopetti sodan maaliskuussa 1940 jätti Suomen itsenäisyyden koskemattomaksi, professori Geoffrey Roberts kirjoittaa.

 

– ”Suomettuminen”, kuten sitä kutsuttiin, salli Suomen pysyä vapaana Neuvostoliiton dominoinnista ja kommunistien haltuunotolta, hän jatkaa.

 


 

Metalliliiton sihteeri teetti päivää ennen SAK:n työvaliokunnalla päätöksen, jolla ammattiyhdistysliike irtisanoutui mielenosoituksesta ja offensiivi kuivui kokoon. Laiton lakkoilu vaaransi ensiarvoisen sotakorvausteollisuuden tuotantoa.

 

Kommunistit eivät onnistuneet kaappamaan SAK:ta kesällä 1946. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO
 
 
 

Uudet työntekijäluokat estivät kommunisteja

kaappaamasta SAK:n

 

 

 

Suomen sotien 1939–1945 aikana aikuistunut metallityöväen uusi työntekijäsukupolvi ratkaisi sen, ettei äärivasemmiston suunnitelmasta siirtyä kansandemokratiaan tullut mitään.

 

Turun yliopistossa tarkastettavassa Risto Reunan väitöstutkimuksessa selvisi, että nuoret työntekijät estivät kommunismin voitolle pääsyn työväestössä tukemalla Suomen Metallityöväen Liiton johtoa. Liiton sodanaikainen johto säilytti asemansa, esti SAK:n valtaamisen ja teki tyhjäksi äärivasemmiston kesäkuun 1946 virkamiespuhdistuksia varten järjestämän ulkoparlamentaarisen mielenosoitusoffensiivin.

 

Jatkosotaan lähetettiin 140 000–150 000 nuorta, joilla ei ollut ammattia, omaa perhettä eikä elämänkokemusta toisin kuin sotaa edeltäneillä ikäpolvilla. Tutkimuksessa kerrotaan, kuinka sodan jälkeen vanhimmat sodasta palaajien ikäluokat vaativat kiivaimmin yhteiskunnan perinpohjaista muuttamista.

– Nuorilla elämä oli vasta edessä ja etuna vanhoihin perheenelättäjäikäpolviin nähden järjestynyt ammattiin koulutus. Kaupunkiin kotiutuneita ongelmat koskettivat enemmän kuin maaseudulle ja kotitiloille palaajia, joita odottivat tekemättömät työt ja joilla oli tilaa käsitellä sotakokemuksensa, Reuna kertoo väitöstiedotteessaan.

Ase- ja sotakorvausteollisuuden metallityöntekijöistä muodostui teollisen työväestön eturyhmä, kun yhteiskunta muuttui työnjakoyhteiskunnaksi. Reuna käy läpi vaiheita, jolloin valtiollisen demokratian rinnalle syntyi työehtosopimusjärjestelmän myötä taloudellinen demokratia, etujärjestövalta.

– Siinä Suomen Metallityöväen Liitolla oli johtava rooli työntekijöiden etummaisena ammattiliittona. Sotakorvauksista tuli kansallisesti yhdistävä projekti, joka esti myös työväenliikettä repeämästä, hän toteaa.

Työntekijäpula helpottui ammattikoulutettujen nuorten täyttäessä työpaikat ja alkuvuonna 1946 maassa vallitsi täystyöllisyys. Työpaikat politisoituivat.

– Äärivasemmiston työpaikkaylivalta kyllästytti uusia työntekijöitä, jotka tunsivat, että heidät syyllistettiin rivimiehinä venäläisten ampumisesta sodassa, Reuna kuvailee.

SAK:sta kasvoi suurin työväen joukkojärjestö, jonka jäsenistä 70 prosenttia oli ensikertalaisjäseniä.

Reunan mukaan Suomen kommunistisella puolueella SKP:llä oli pyrkimyksiä hankkiutua enemmistöasemaan SAK:n johdossa ja sitä kautta kääntää SDP:tä vasemmalle.

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kommunistit voittivatkin enemmistön, mutta yllättäen vastoin ammattiyhdistyskommunistien kantaa SKP:n pääsihteeri Ville Pessi peruutti 30. toukokuuta 1946 pidettäväksi määrätyn edustajakokouksen.

– Peruutuksella SKP vältti työväen yhtenäisyyttä repivän riidan syntymisen ennen SDP:n puoluekokousta kesäkuun puolivälissä. Sosialidemokraattisen opposition oli tällöin määrä syrjäyttää asevelijohto ja SKP:n päästä sen jälkeen neuvottelemaan SDP:n puolueen yhdistämisestä Suomen kansan demokraattiseen liittoon SKDL:oon, Reuna kertoo.

 

Kesäkuun 1946 hyökkäys

Neuvostojohto oli tyytymätön SKP:hen.

– ”Suureksi demokraattiseksi käänteeksi” nimitetty kansandemokratiaprojekti seisoi, kun Moskovan moitteista pelästynyt SKP pani toimeen virkamiesportaiden puhdistuskampanjan, Reuna kertoo.

Maanlaajuinen mielenosoitusoffensiivi huipentui mielenosoitukseen 7.6.1946 eduskuntatalon edessä.

– Offensiivin tarkoituksena oli painostaa eduskunta ja hallitus erottamaan taantumuksellinen virkamieskunta ja korvata se uusilla demokratialle myötämielisillä viranhaltijoilla. Offensiiviin sisältyi piilopyrkimys erottaa sosialidemokraattisen puolueen jäsenkenttä puoluejohdon ohjauksesta, Reuna kertoo.

– Offensiivin jälkeen Hertta Kuusinen, joka uskoi vasemmistolaistumisen jatkuvan, kirjoitti isälleen (Otto Wille Kuusiselle) Moskovaan syntypäiväonnittelun, jossa ilmoitti kommunistien tulevan lahjoittamaan tälle Suomesta kansandemokratian. Etsikkoaika oli kuitenkin ohi. SKP:lle myötäsukaiset voimat kääntyivät vastaisiksi ja SAK jäi lopullisesti sosialidemokraateille metallityöväen vastarinnan ansiosta, Reuna saummaa.

 

FL Risto Reunan väitöskirja ”Ei tullutkaan vallankumousta” – sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Äärivasemmiston kesäkuun 1946 offensiivi ja metallityöväen työpaikkavastarinta tarkastetaan perjantaina 23. helmikuuta Turun yliopistossa.

 


 


 

 

Yksi Matts Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista?

Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

 


 

 

- Näkökulma: Venäjän sotilaat lähtivät Suomesta pääsääntöisesti käskystä. Varsinkin Venäjän merkittävä Helsingin laivastoyksikkö! Tämä pohjautuu historiassa Hangon sopimukseen, joka allekirjoitettiin Hangossa 5.4.1918 kenraali von der Golzin Itämeren laivastoyksikön saavuttua Hankoon.

 

Hangon sopimus oli osapöytäkirja, keisarillisen Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918, jossa Venäjä irtaantui I maailmansodasta ja keisarillinen Saksa saneli pitkälti ehdot vallankumouksen pyörteissä olevalle Leninin Venäjälle.

Huomioitavaa on myös, että keisarillisen Saksan tiedustelu oli rahoittanut Leninin bolshevikkien vallankumousta jo vuosia mm. Sveitsissä ja Pietarissa.

 

Ilman näitä historian sopimuksia Suomen itsenäisyyshistoria olisi kirjoitettu tyystin toisin! - Lisäksi Suomen itsenäisyysprosessiin tosin tarvittiin niittinä, keisarillisen Saksan luhistuminen I maailmansodassa marraskuussa 1918.

 

- Itsenäinen Suomi oli kirjoissa ja kansissa vasta Iso-Britanian ja USA:n hyväksynnällä huhti-toukokuussa 1919. Allekirjoitukset Suomen lopulliselle itsenäisyydelle haki Euroopasta diplomaattisessa prosessissa valtionhoitaja, kenraali, vapaaherra C.G.E. Mannerheim.

- KimsBlog


 
Valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5.1918 Ratsukko kääntyy Pohjoisesplanadilta ylipäällikkö Mannerheimin ohitettuaan. LEHTIKUVA / HANDOUT / GUNNAR LÖNNQVIST

Mannerheimin henki oli monta kertaa

hiuskarvan varassa

 

Minne muualle entinen Venäjän armeijan korkea upseeri olisi edes voinut sijoittua kuin Suomeen?

C.G.E. Mannerheim oli kotoisin Suomesta, ruotsinkielistä yläluokkaa mutta venäläistynyt keisaria ja tämän armeijaa palveltuaan. Siteet Suomeen eivät kuitenkaan katkenneet, koska Mannerheim ja suku olivat yhteydessä toisiinsa. Yksi kenties ratkaisevin kiinnike oli marraskuun 9. päivänä 1917 nimetty valtionhoitajakunta ja sen kolme jäsentä: P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Alexis Gripenberg.

 

Gripenbergillä lienee ollut aavistus pian tarvittavan sotilasjohtajan suhteen. Mene ja tiedä. Hänen poikansa Michael oli naimisissa Mannerheimin nuorimman sisaren Marguériten kanssa. Suomessa tiedettiin Mannerheimin olevan hakemassa töitä. Hän osallistui sotilaskomitean kokouksiin puheenjohtajana jo tammikuun 1918 puolivälissä, jolloin eduskunta oli päättänyt perustaa ”vahvat järjestyksenvalvontajoukot”. Valkoisten joukkojen ylipäällikkö hänestä tuli parin viikon kuluttua.

Noiden vuosien päätökset olivat niukkojen enemmistöjen ratkaisuja. Jo joulukuun 6. päivän 1917-itsenäisyysjulistus oli tehty äänin 100-88. Aseellisten joukkojen perustamiseen tammikuussa 1918 hyväksytty päätös syntyi äänin 97-85. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti marraskuussa kolme kertaa vallankumoukseen ryhtymisestä: ensin 14 puolesta, 11 vastaan, seuraavana aamuna luvut olivat kääntyneet: 12-13, mutta kohta päätös oli olla ryhtymättä kapinaan. Jos vallankumous olisi alkanut marraskuussa tarmolla, Mannerheimille ehkä ei olisi ehtinyt enää olla käyttöä.

 

Toimittaja Matts Dumell on kulkenut Mannerheimin jalanjäljissä ja kuvaillut päähenkilönsä ratkaisuja traumaattisena vuotena 1917. Venäjä oli siirtynyt keisarinvallasta anarkiaan, armeijassa puhkesi ”demokratia”. Mannerheimin matka Odessasta Pietariin piiloutuneena sairaanhoitohenkilökunnan joukkoon on seikkailukertomus. Monen vaiheen ja hengenvaarallisen käänteen kautta hän asettuu lopulta Suomeen tammikuun 1918 alkupäivinä.

 

Näyttävä ura, hankala luonne

Toimittajan kirja Mannerheimista on aivan muuta kuin kuivan tutkijan tekemä. Dumell maalailee erinomaisesti paikkoja ja olettelee tapahtumien yksityiskohtia. Mannerheim tuntee olevansa taas Suomen alamainen, kun velvollisuudet keisarin suhteen ovat loppuneet.

Vaarallisten tilanteiden keskellä Mannerheim paljastuu merkillisellä tarmolla itsestään ja varusteistaan huolehtivaksi pikkusieluksi. Hän kantaa huolta vaatteistaan, tuumailee vaattureiden perään ja onnistuu aina pääsemään notkuvien ruoka- ja juomapöytien vieraaksi. Hän oli oppinut myös siipeilijäksi, jonka rahallinen mukavuus tuli turvatuksi avioliiton kautta – ainakin hetkeksi.

 

Mannerheimia palvova kirjallisuus on korostanut hänen suurenmoista jalouttaan, tyylitajuaan ja esiintymishaluaan. Toisaalta hänen aikalaisensa Venäjän armeijasta, kenraali Ernst Löfström kirjoitteli päiväkirjaansa: ”Mielistelyä, valheita, sairaalloista kunnianhimoa, kas siinä Mannerheimille tyypillisiä ominaisuuksia”.

 

Haminan kadettikoulun ajoilta Mannerheimista osattiin kertoa ilkeitäkin. Hän osasi simputtamisen ja kiduttamisen monin eri tavoin. Mannerheimia kuvailleet ihailijat ovat pitäneet hänen sarkastista huumoriaan hienostuneena, kun samalla se oli usein johonkin pöytäseurueeseen kuulunutta uhria kohtaan sadistista, pilkkaava. Ehkä kaiken takana oli kultalusikka suussa syntyneen mutta hajonneen perheen onneton perillinen, josta suku ei voinut olla ylpeä. Piti päteä.

 

Halusipa itse J.K. Paasikivi kirjoittaa Mannerheimista tämän kuoltua: ”Mannerheim oli toisin kuin moni kuvittelee erittäin kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen. Hänellä ei ollut mitään halua tarttua epämiellyttäviin tehtäviin. Hänellä oli tarve säilyttää kansansuosionsa.”

 

Suomi se oli, joka Mannerheimin valitsi

Suomella olisi ollut Mannerheimille vaihtoehtoja, siksi ei Mannerheim itse ollut se, joka teki valintoja. Toki sitten kun hänestä oli tullut ylipäällikkö, hän uskalsi ottaa riskejä. Sopivissa tulosneuvottelutilanteissa hän saattoi lyödä hansikkaansa tiskiin ja julistaa eroavansa. Urho Kekkosenkin kiukuttelutaktinen valtti oli uhata olla asettumatta ehdolle.

 

Silti tältäkin osin historia on todistanut sattumanvaraisten kohtalon oikkujen määräysvallan. Monta kertaa Mannerheimin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän Odessasta palasi Pietariin ja matkusteli Helsingin ja Pietarin väliä tullakseen lopulta Vaasaan johtamaan valkoisia. Kuolema seurasi kintereillä.

 

Edellä lueteltiin Mannerheimin tunteneiden kriittisiä mietteitä. Dumell latelee myös niitä luonteen piirteitä ja vaikutelmia, jotka Venäjän jättänyt kenraali herätti jo ensitapaamisista lukien. Hän ei tarkoituksellisista syistä puhua pulputtanut, koska hänellä ei ollut lukeneisuutta, eikä hän olisi selvinnyt sanasieppojen kanssa. Hän mieluummin salaperäisesti vaikeni, jollei hän tiennyt olevansa tilanteen herra ja käskyttäjä. Hän inhosi kokouksia ja halusi tuumailla kahden kesken.

 

Mannerheim herätti suomalaisissa valkoista sotavoimaa rakentavissa päättäjissä uteliasta luottamusta: tässä ei ollut tyhjän höpöttäjä, vaan pokerikasvo. Jo istuessaan sotilaskomiteassa häntä inhotti tyhjän puhujat ja turhaan takertujat. Häntä yököttivät jo silloin saamattomat poliitikot.

***

Yksi Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista? Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

***

Dumell olettaa: suomalaisten kuin venäläisten upseerien kesken tehtiin sopimus, nämä pääsisivät kotikonnuilleen vähin vaurioin. Vaasan venäläisten 2 000 miehen varuskunta luovutti aseensa lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, kuten monet muutkin. Mannerheim oli entisenä Venäjän armeijan korkeana upseerina onnistunut juonimaan, kuten kenraali Heinrichs myöhemmin muisteli: ”paikallinen kansannousu Pohjanmaalla vaati enemmän rohkeutta kuin verta”. Tie voittoihin oli avautunut. Suomalaiset punaiset jäivät yksin. 

Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos & Förlaget 2017.



 

Stalinin salattu arkisto aukesi viimein ja

paljasti sensaatiomaista tietoa Suomen

historiasta – Neuvostoliitto suunnitteli

tukikohdan laajentamista Hangosta Saloon

 

 

Syksyllä ilmestyvä kirja näyttää, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä.

 

Tilaajille
Neuvostoarmeijan ylipäällikkö J. V. Stalin työpöytänsä ääressä.


VÄLIRAUHAN AIKANA 1940–41 Neuvostoliitto suunnitteli Hangon tukikohdan laajentamista Saloon saakka.

Tieto hankkeesta löytyy Venäjän federaation presidentin arkistosta eli niin sanotusta Stalinin arkistosta, jonne ulkomaisilla tutkijoilla ei ole ollut pääsyä.
 


Suomessa suunnitelmasta kuullaan vasta nyt.

Professorit Ohto ManninenKimmo Rentola ja Timo Vihavainen ovat saaneet käsiinsä kaikkiaan 1 900 liuskaa asiakirjoja Kremlin huipputason päätöksenteosta. Docendo julkaisee kolmikon kirjan Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot lokakuussa.

”Aineisto ylittää Stalinin kuoleman Hruštšovin aikaan, jolloin Kekkonen tulee aika paljon esiin”, Rentola muotoilee.

Tänne saatu aineisto päättyy vuoteen 1964.

SYKSYN UUTUUDELTA on lupa odottaa runsaasti uutta tietoa Neuvostoliiton Suomen-politiikasta.

”Aiemmin tietoa on saatu vain silloin tällöin ja tipoittain”, Vihavainen luonnehtii. ”Nyt käytössä on täydet sarjat tietyistä asioista.”

Yksi asioista on kysymys maiden välisestä rajasta. Politbyroon papereissa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten vuoden 1918 neuvotteluissa Berliinissä suurlähettiläs Carl Enckellin johtama valtuuskunta vaati Suur-Suomea eli käytännössä Karjalaa ja itärajaa Vienan merelle.

”Lisäksi suomalaiset halusivat sotasaaliina venäläisjoukoilta tänne jääneen omaisuuden, kun taas venäläiset vaativat sitä palautettavaksi”, Vihavainen kertoo. ”Venäjähän ei siinä vaiheessa tunnustanut, että mitään sotaa olisi edes ollut.”


”Tärkeää”, Stalin on kirjoittanut käsin marraskuussa 1939 puna-armeijan poliittiselta päälliköltä saamaansa muistion laitaan. Talvisota on alkamassa, mutta Leningradissa joukot eivät ota tilannetta
 sen edellyttämällä vakavuudella.

Katso asiakirja suuremmassa koossa tästä linkistä.

TÄNNE SAATU AINEISTOkoostuu Suomea koskevien erikoismappien sisällöstä vuonna 1978 otetuista valokuvista.

”Silloin niiden julkaisemista pidettiin mahdottomana, joten sensuroinnilla ei voi olla tässä sijaa”, kustantaja Juha Janhonen sanoo.

Kiintoisaa Vihavaisen mukaan on esimerkiksi se, että 1920–1930-lukujen vaihteessa Lapuan liike ei juuri kiinnostanut naapuria. Siellä Suomen levottomuuksiin suhtauduttiin loikkarikysymyksenä.

”Inkerin kollektivisointi hiersi suomalaisia, ja siitä käytiin aika tiukkaa noottienvaihtoa”, Vihavainen kuvaa.

Täältä siis uskallettiin kovistella Moskovan suuntaan?

”Kyllä, kyllä”, Vihavainen sanoo.

TUHANSIEN SUOMALAISTEN teloitukset Stalinin vainoissa 1930-luvulla eivät nouse esiin professorien aineistossa.

”Politbyroo ei näytä käsitelleen sitä, ei ainakaan tämän aineiston kanssakäymisissä. Stalin päätti paljon ilman politbyroota, omassa pienessä porukassaan”, Vihavainen sanoo. ”Se tiedetään, että Paasikivi esimerkiksi sodan aikana kyseli Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtaloista.”

Rentolan mukaan aineisto valaisee huipputason päätöksentekoa Neuvostoliitossa.

”Mutta tietysti edelleen jää auki monia asioita”, Rentola toppuuttelee. ”Stalinin kun ei tarvinnut pitää pöytäkirjaa päätöksistään. Se on jälkimaailman kannalta ongelma.”

VENÄJÄN FEDERAATION presidentin arkiston perusti Boris Jeltsin vuonna 1991. Sinne sijoitettiin korkeimman asteen salausluokan aineisto, jota ei haluttu jättää muualle, kuten kommunistisen puolueen terävimmän kärjen eli politbyroon arkiston mapit.

Suomalaisen professorikolmikon mukaan on selvää, ettei politbyroon materiaali sisällä kaikkea Suomea koskevaa aineistoa – mutta ilmeisesti ainakin valtaosan siitä materiaalista, joka oli korkeimman johdon käytössä Stalinin aikana ja hieman sen jälkeenkin.

”Saamamme aineisto poistaa spekulaatioita siitä, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä, sekä siitä mitä Kreml tavoitteli ja mihin se uskoi”, kustantaja Janhonen siteeraa professorien yhdessä muotoilemaa lausuntoa.

AIEMMIN VENÄLÄISET tutkijat ovat saaneet Stalinin arkistosta vain yksittäisiä dokumentteja, eivät suuria kokonaisuuksia. Niinpä erikoisaikakauslehdissä ilmestyneissä artikkeleissa on jäänyt kosolti tilaa päättelylle ja arvailulle.

Ulkomaalaisilla ei ole juuri ollut mahdollisuuksia.

Kokonaisuuksien saaminen on edellyttänyt paitsi venäläistä osapuolta myös laajempaa projektia, kuten Olli Vehviläisen ja O. A. Rzesevskin talvisotatutkimus Yksin suurvaltaa vastassa kaksikymmentä vuotta sitten.

”Meilläkin on tässä nyt venäläinen osapuoli mukana. Eräs venäläinen kustantamo julkaisee aineiston siellä”, Janhonen kertoo. ”Lisäksi vielä tänä keväänä Venäjältä saapuu asiantuntijoita suljettuun istuntoon Helsinkiin käsittelemään tätä aineistoa – jos siitä vaikka puuttuisi jotakin olennaista.”

JUHA JANHONEN KIITTÄÄ Wihurin rahastoa ja Emil Aaltosen säätiötä, jotka tukivat hanketta.

”Kansallisarkistoakin kysyimme mukaan, mutta heillä ei ollut rahaa”, Janhonen kertoo. ”Vaikka valtiolliselta kannalta näinkin merkittävästä aineistosta on kysymys!”

Maksetusta summasta hän tyytyy toteamaan, että mistään tolkuttoman merkittävästä ei ollut kyse.

”Luovutamme aineiston joka tapauksessa Kansallisarkistolle myöhemmin syksyllä”, Janhonen kertoo.
 
***

Oikaisu 4.4. kello 12.00: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Suomeen saatu aineisto päättyisi Hruštšovin kuolemaan vuonna 1964. Aineisto päättyy kyllä vuoteen 1964, mutta Hruštšov kuoli vasta vuonna 1971.
 

 

 

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi. Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa. Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.


  

Itsenäisyyden suhteellisuudesta

 

HENRIK MEINANDER - Ulkopolitiikka 4/2016

 

Suomi onnistui luovimaan Saksan ja Venäjän välissä itsenäiseksi valtioksi. Joustavasta ulko­poliittisesta linjasta kannattaa pitää kiinni, kirjoittaa historian professori Henrik Meinander.

 

Historian professori Osmo Jussila on monissa kirjoituksissaan hyvin perustein arvostellut suomalaisten tapaa hahmottaa maansa historia suurena kertomuksena, jossa valtiollinen itsenäisyys oli ennalta määrätty ratkaisu. Näin ei tosiaankaan ollut itsenäisyyden kynnyksellä joulukuussa 1917.

Suomen vasemmisto haki tuolloin tukea tavoitteilleen Venäjän bolševikeilta, oikeisto Saksasta. Todellista valtiollista riippumattomuutta ei niissä oloissa osattu pitää realistisena mahdollisuutena puoluekentän kummallakaan laidalla.

Se oli kaukana tulevaisuudessa häämöttävä määränpää, joka voitaisiin parhaassa tapauksessa saavuttaa sodan ja kaaoksen väistyttyä. Konkreettinen osoitus tästä oli, ettei 6. joulukuuta annettu itsenäisyysjulistus aiheuttanut missään eduskuntaryhmässä karnevaalitunnelmaa.

Suomi oli aina syksyyn 1917 asti sotilaallisesti täysin sidoksissa Venäjän valtakuntaan, vaikka suomalaisuusaate oli kasvanut voimakkaasti 1800-luvulla ja maan poliittinen kulttuuri erosi suuresti Venäjän olosuhteista. 

Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin. 

Varsinainen päätös julistaa Suomi itsenäiseksi valtioksi tehtiin vasta Venäjän kasvavan kaaoksen ja Suomeen leviävän anarkian uhan alla. Marraskuun alussa 1917 bolševikit kaappasivat vallan Petrogradissa ja yllyttivät suomalaisia sosiaalidemokraatteja ryhtymään samaan. Näiden empiessä aloite siirtyi porvaripuolueille, joilla oli lokakuun eduskuntavaalien jälkeen enemmistö kansanedustajan paikoista.

Porvaripuolueet muodostivat senaatin ja ryhtyivät vahvistamaan maan laillista järjestystä kahdella toimenpiteellä. Ensiksi katkaistiin lopullisesti siteet Venäjään julistamalla Suomi itsenäiseksi valtioksi. Sitten Suomen asema vakiinnutettiin hakemalla aseellista tukea Saksasta.

Joulukuun 4. päivänä eduskunnassa luettiin senaatin julistus, jossa määriteltiin Suomi riippumattomaksi tasavallaksi ja luvattiin hakea tälle ulkovaltojen tunnustus. Eduskunta kuitenkin vaati, että julistus käsiteltäisiin sen esittämänä aloitteena. Eduskunnan aloite hyväksyttiin 6. joulukuuta porvaripuolueiden äänten niukalla enemmistöllä (100–88).

Myös sosiaalidemokraattien hävinneessä vastaehdotuksessa tuettiin Suomen pyrkimystä itsenäiseksi tasavallaksi, mutta itsenäisyydestä tuli sopia ennen julistusta Venäjän kanssa. Sosiaalidemokraatit nimittäin ymmärsivät, että nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti pyrki turvaamaan oman valta-asemansa Saksan avulla, mikä olisi heikentänyt merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan rakentaa sosialistinen Suomi Venäjän bolševikkien tuella.

Kumpikin sisäpoliittinen valtaryhmittymä ajoi toisin sanoen pontevasti Suomen itsenäisyyttä, mutta pyrki toteuttamaan sitä niin, että se varmistaisi heidän omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa toteutumisen.

Sekä vasemmiston että oikeiston poliittinen eliitti oli samaistunut 1800-luvun lopulta saakka ensisijaisesti aateveljiinsä Skandinaviassa ja Saksassa. Mitä pidemmälle sodan ja vallankumouksen vaikutukset alkoivat tuntua Suomessa, sitä raadollisemmiksi osapuolten valinnat muuttuivat. Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin.

 

Tätä taustaa vasten oli loogista, että valtioneuvos Edvard Hjelt esitti Saksan sotilasjohdolle kutsun tulla Suomen avuksi Berliinissä jo marraskuun lopussa 1917. Hjelt oli porvarillisten puolueiden itsenäisyyttä ajavien ryhmittymien epävirallinen edustaja.

»Toivottavin vaihtoehto Suomen irrottamiseksi Venäjästä olisi saksalaisten joukkojen maihinnousu. Kansannousu Venäjää vastaan on jo valmisteltu, joten suomalaiset liittyisivät saksalaisiin», Hjelt kirjoitti.

Näköpiirissä olivat jo Saksan ja Venäjän bolševikkihallituksen väliset aseleponeuvottelut. Siksi Hjelt ehdotti, että Saksa vaatisi neuvotteluissa venäläisten joukkojen poistamista Suomesta. Samalla hän kaavaili itsenäisen Suomen tulevaa likeistä liittolaisuutta Saksan kanssa.

Saksalaiset eivät halunneet horjuttaa orastavia suhteitaan bolševikkeihin. He kehottivat suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja vaatimaan itse venäläisten poistumista maasta. Näin myös toimittiin.

Venäjän tunnustettua Suomen uudenvuodenaattona 1917 saatiin kohta Ruotsin, Ranskan ja lopulta myös Saksan tunnustukset. Mutta kuten tunnettua, nämä toimenpiteet eivät estäneet vallankumouksen leviämistä Suomeen. Siinä vaiheessa maan molempia valtaryhmittymiä ohjailtiin jo pitkälti ulkomailta, toista Petrogradista ja toista Berliinistä. Mikään osapuoli ei siinä vaiheessa nähnyt Suomea poliittisena subjektina, ei edes maan oma hallitus, vaikka se siihen tietenkin tarmokkaasti tähtäsi.

Porvarillisen Suomen ja Saksan vajaan vuoden kestänyt liittolaissuhde toteutui täysin saksalaisten ehdoilla, kuten ilmenee Marjaliisa ja Seppo Hentilän tuoreesta tutkimuksesta Saksalainen Suomi 1918. Valtionhoitajaksi noussut Svinhufvud ja vanhasuomalaisen Juho Kusti Paasikiven johtama senaatti hyväksyivät nurisematta saksalaisten vahvan otteen Suomen asevoimista, kun valkoiset olivat voittaneet Suomen sisällissodan saksalaisten avulla. Kaiken kukkuraksi Svinhufvud ja senaatti ryhtyivät yhdessä ajamaan saksalaista prinssiä maan kuninkaaksi.

Paasikiven näkemys valkoisen Suomen tulevaisuudesta ilmenee hyvin hänen kirjeestään ystävälleen Hannes Gebhardille elokuussa 1918, jolloin hän suoraan myönsi, yli puoli vuotta itsenäistymisen jälkeen, ettei Suomi selviäisi ilman Saksan tukea: »Ryssää vastaan tarvitaan aseellista apua, ja sitä voi ainoastaan Saksa antaa. Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaan lyhyt episoodi historiassamme.»

Itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin, kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella.

Identiteettikysymyksiin palattiin vasta myöhemmin, kun oli jälkiselityksien vuoro. Saksa hävisi maailmansodan syksyllä 1918, eikä Paasikivi sen jälkeen halunnut enää pitää esillä inhorealistista näkemystään itsenäisen Suomen riippuvuudesta Saksaan. Tähän vaikutti myös se, ettei Venäjällä ollut sisällissotansa ja tehottoman bolševikkihallintonsa vuoksi kykyä vallata takaisin aikoinaan Pietarin suojaksi hankittua Suomea.

Syksyllä 1939 Paasikivellä oli jälleen syytä tarkastella Itämeren alueen geopoliittista tilannetta samalla synkällä katseella kuin vuonna 1918. Paasikivi oli loka-marraskuussa Suomen pääneuvottelija Moskovassa, jossa hän vastasi Stalinin aluevaatimuksiin. Paasikivi joutui toteamaan runsaan kahden vuosikymmenen suvantovaiheen Suomen historiassa menneen ohi.

Suurvallat olivat taas voimissaan. Saksa ja Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä pyrkivät valloittamaan takaisin edellisessä sodassa menettämiään alueita. Miten ihmeessä Suomi voisi selvitä tästä pudotuspelistä omin eväin?

 

Vastaavia eksistentialistisia mietteitä itsenäisen Suomen ja suomalaisuuden reunaehdoista suurvaltapolitiikan puristuksessa ovat joutuneet pohtimaan käytännössä kaikki Suomen presidentit ja useimmat maan ulkopolitiikasta vastaavat ministerit itsenäisen maan satavuotisen historian aikana. Toisessa maailmansodassa henkiinjäämiseen vaadittiin uusi aseveljeys Saksan kanssa, kylmässä sodassa taas joustoa Neuvostoliiton suuntaan.

EU-jäsenyys vahvisti olennaisesti Suomen länsisuhteita ja niiden myötä suomalaisen poliittisen eliitin eurooppalaista identiteettiä. Samalla se kytki ratkaisevalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesti länsileiriin presidentti Mauno Koiviston  ja silloisen hallituksen tavoitteiden mukaisesti.

***

Mutta kuten tunnettua, EU ei ole osoittanut kovin kehuttavaa kykyä toimia yhteisesti ja voimakkaasti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Unionin suojana toimii edelleen Yhdysvaltojen johtama ja pääosin rahoittama Nato.

Kaikista tärkeistä ulkopoliittisista EU-linjauksista huolimatta Suomen turvallisuuspolitiikan konkreettiseksi ytimeksi on muodostunut puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa. Se muistuttaa Ruotsin jo pitkään ylläpitämää sotilaallista avoliittoa amerikkalaisten kanssa.

 

***

YYA-ajan Suomessa uransa aloittaneiden diplomaattien ja politiikkojen keskuudessa on syntynyt kiinnostava eripura siitä, missä määrin tämä matalalla profiililla etenevä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on Suomen etujen mukaista. Jakolinja Nato-yhteistyön syventämistä kannattavien ja sitä vastustavien välillä seuraa usein melko tarkasti sitä, missä kyseiset diplomaatit ovat palvelleet isänmaataan.

Yhteistä monille heistä näyttää olevan taipumus kuvata Suomen turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja jäykällä joko-tai-asenteella. Väitetään, että Suomi seisoo tienhaarassa, vaikka kaikki tietävät, että puolustusvoimamme on jo 1990-luvun puolivälistä asti kytketty yhä tiiviimmin Yhdysvaltojen asevoimiin teknologian, investointien ja muun yhteensovittamisen avulla.

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi.

Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa.

Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, professori Seikko Eskola päättää.


 

Professori sanoo tämän olleen vuosisadan

suurin virhe Suomen politiikassa

VERKKOUUTISET

 

Professori Seikko Eskolan mukaan vuoden 1918 sota oli vapaussota, mutta toki muutakin.

  • LKS 1995 Caption: ; LK-K, 29.12.1995-HELSINKI // STT:N JUTTUUN 011 4 ko: Sisällissota
 jätti orvoksi 20 000 lasta. Kuvassa Voikkaan punakaartilaisia 1918. LEHTIKUVA/ARKISTO/tt 1995 / LEHTIKUVA

    Voikkaan punakaartilaisia keväällä 1918.

  • Historiantutkija professori Seikko Eskola on kirjoittanut Nykypäivään vastauksena Jyrki Uutelan kirjoitukselle, jossa tämä Eskolan mukaan perusteli hyvin, miksi vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota.

 

-Valkoisten voitto ratkaisi, että itsenäisyysjulistus 6.12.1917 toteutui myös käytännössä. Punaisten voittaessa maamme olisi tullut osaksi Neuvostoliittoa. Mutta reunahuomautuksen ansaitsee Uutelan johtopäätös, että vapaussota on ainoa oikea nimitys tästä sodasta. Se oli myös kapina ja sisällissota, Seikko Eskola kirjoittaa.

Professorin katsaus noiden vuosien tapahtumiin kertoo sekä enemmän että vähemmän historiaa tunteville perusasiat siitä, mistä todella oli kyse.

– Sotahan alkoi siitä, kun sosialidemokraattisessa puolueessa valtaan päässyt punakaartiin nojautuva radikaalisiipi tammikuun lopulla julisti ottaneensa valtiovallan käsiinsä. Koko puolue seurasi mukana. Väkivaltaisesti syrjäytettiin kolme kuukautta aikaisemmin pidetyissä eduskuntavaaleissa saatuun 108 paikan enemmistöön nojaava hallitus, senaatti.

– Tämä oli kapina laillista demokraattista hallitusta vastaan. Uutela toteaa aivan oikein, että Venäjällä Leninin johdolla vallan ottaneet kommunistit kehottivat suomalaisia demareita ottamaan vallan. Lenin tosin tunnusti itsenäisyyden. Mutta sen tehdessään hän uskoi pian toteutuvan vallankumouksen tuovan Suomen takaisin, Seikko Eskola kirjoittaa.

***

Kapinasta kehittyi hänen mukaansa sisällissota, koska laillinen hallitus ei taipunut, vaan aloitti taistelun vallankaappaukseen lähteneitä vastaan. Tässä sodassa kapinallisten joukot olivat suomalaisia, mutta saivat voimakasta tukea venäläisiltä. Kapinan aloittaneet kärsivät lopulta tappion.

***

– Koska nykyinen Sosialidemokraattinen puolue katsoo olevansa suoraa jatkoa Turussa vuonna 1899 perustetulle Suomen työväenpuolueelle (vuodesta 1903 sosialidemokraattiselle), tammikuun 1918 kapinasta seuraa, että se on ainoa puolue Suomen historiassa, joka koskaan on tarttunut aseisiin laillista demokraattista valtiovaltaa vastaan, professori toteaa.

– Päätös ryhtyä kapinaan oli suurin poliittinen virhe, mitä Suomen politiikassa 1900-luvulla tehtiin. Ilman kapinaan nousua näet kaikki sosialidemokraattien yhteiskuntapoliittiset tavoitteet olisi saavutettu laillista tietä. Myös porvarilliset puolueet, maalaisliitto ja kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalainen puolue olivat valmiit pitkälle meneviin uudistuksiin.

Hänen mukaansa Suomen lainsäädäntö oli vuoden 1918 päättyessä, ennen kapinaan nousua, hyvin edistyksellinen. Parlamentarismia noudatettiin. Paitsi valtiollisissa, myös kunnallisvaaleissa oli säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Syksyllä oli päätetty kahdeksan tunnin työajasta. Näin pitkällä ei oltu Ruotsissa. Svinhufvudin senaatin ohjelmassa oli torpparien vapauttaminen. Esitys siitä oli annettu eduskunnalle ennen kapinaa.

– Kaiken kaikkiaan ilman kapinaan lähtemistään sosiaalidemokraatit olisivat porvarillisen vasemmiston tuella johtaneet Suomen politiikkaa jo 1920-luvulla. Hyvinvointiyhteiskuntaa olisi täällä päästy rakentamaan ennen kuin Ruotsissa. Ruotsin sosialidemokraattinen puolue tuomitsikin jyrkästi suomalaisten puoluetoverien kapinan.

Seikko Eskolan mukaan "oli sosiaalidemokraattienkin onni, että valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se tuli antamaan toimintavapauden myös hävinneille".

– Vasemmistossa on kiinnitetty paljon huomiota sodan jälkiselvittelyihin. Niihin sisältyikin tarpeetonta kostoa. Mutta täytyy todeta, että voittaessaan punaisen Suomen olisi vallassa pysyäkseen pitänyt toimia vielä paljon kovemmin ottein. Se olisi vaatinut heitä eliminoimaan huomattavan osan kapinaa vastustaneista.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, hän päättää.


1269 PÄIVÄÄ RAUHAAN

HS muistelee ensimmäistä maailmansotaa

Keväällä 1915 Suomen sivistyneistö

valmistautui suureen riskiin

 


 

Lumi sulaa, rata pettää, ja Pitäjänmäellä kaatuu veturi. Eikä sota ota loppuakseen.

SUNNUNTAI 22.3.2015 22:58
 
KLAUS WELP

 


HS seuraa ensimmäistä maailmansotaa. Sarja jatkuu vuoteen 2018.

Pieni veturi oli kellahtanut kumoon puronotkelmassa, paikassa, jossa nykyisin kulkee Kehä ykkönen.

Kapearaiteinen kenttärata oli vedetty talvella häthätää Munkkiniemen rannasta Pitäjänmäelle ja sieltä Konalan kautta Hämeenkylän kartanoon. Kiireessä ei tehty kunnon perustuksia.

Kun kevätaurinko alkoi paistaa, lumi ja jää sulivat, ja varsinkin noesta mustat pientareet imivät auringonvaloa.

Kiire oli ollut kova. Syksyllä 1914 odotettiin Saksan hyökkäävän Helsinkiin, sillä Katajanokan suojissa oli Venäjän suurin sotasatama.

 

Sotilasosastoja majoitettiin kasarmeihin ja kouluihin, oli tykkejä, hevosia ja kuormastoja.

Kaupunkilaiset pakenivat paniikissa maaseudulle. Zeppeliinien pelossa kaupunki pimennettiin, ja sitä valaisivat ainoastaan harvat siniset katulyhdyt.

Saarten järeät tykit saatiin asemiin, Suomenlahteen oli kylvetty miinoja, mutta saksalaisten pelättiin tulevan maitse.

Syksyllä oli äkkiä kyhätty suojavarustuksia Ruskeasuon, Käpylän ja Herttoniemen kallioille, mutta nopeasti ymmärrettiin, että ne olivat aivan liian kevyitä ja liian lähellä kaupunkia. Linnoitusketju oli rakennettava ulommas, nykyisen Kehä ykkösen tasalle, jotta sotasatama olisi tykkien ulottumattomissa.

Venäläissotilaiden lisäksi palkattiin suomalaisia työmiehiä. Heitä tulvi muutenkin maaseudulta työvoimaksi tehtaisiin, jotka olivat saaneet suuria sotatarviketilauksia. Kaupunki alkoi taas täyttyä. Helsingin linnoitustyöt vaativat tuhansia, noin kymmenentuhatta miestä.

Aluksi oli kaadettava metsää, jotta saatiin ampuma-alaa. Se tarkoitti laajojen alueiden hakkaamista paljaaksi. Maanomistajat olivat raivoissaan. Kenttäratoja rakennettiin puutavaran poiskuljettamiseksi, ja vetureilla siirreltiin työntekijöitä ja tarvikkeita. Kaikki tämä tehtiin salaa. Patterityömaat olivat suljettua sotilasaluetta. Helsingin keskustassa asuvilla ei ollut käsitystä siitä, miten valtavasta rakennustyömaasta oli kysymys. Miehiä, hevosia ja tykkejä kulki Töölön tullilta pohjoiseen, josta kuului räjäytysten ääniä.

Mikäli saksalaiset tulisivat, he tarvitsisivat edetäkseen lujia teitä ja mielellään rautatien. Siksi ne oli tukittava.

Yksi arimmista paikoista oli Leppävaara ja Pitäjänmäen aseman seutu. Myös Malmin suunta oli vaarallinen. Pohjoisessa Pakilan seutua sentään suojasivat nykyisen Keskuspuiston tiettömät suot ja metsät.

Kevätaurinko lämmitti. Sitä oli odotettu, sillä kaupunki oli palellut koko talven. Kivihiiltä ei enää saanut, ja sähköä ja kaasua oli tuotettava puilla. Uuneihin tarvittavia halkoja joutui jonottamaan tuntikaupalla.

Sotatarviketeollisuus kukoisti, töitä oli, mutta inflaatio nosti hintoja. Elämä kaupungissa kävi aina vain kalliimmaksi.

Helsinkiläisten tunnelmat olivat sekavat. Virallinen Suomi, teollisuus ja pankkiväki olivat Venäjän sotaponnistelujen takana, samoin suuri osa suomalaisista piti Venäjän armeijaa "omina". Valtaosa epäilemättä tahtoi pysytellä erossa koko sodasta.

Sivistyneistö uskoi sen sijaan Saksan voittoon ja siinä ohessa irtautumiseen Venäjästä. Oltiin valmiita suureen riskiin – siirtymään vihollisen puolelle.

Maaliskuussa 1915 Lockstedtiin Hampurin lähelle oli livahtanut jo 189 suomalaista "partiolaiskurssille". Tässä vaiheessa viranomaiset eivät vielä epäilleet mitään ja Saksaan pääsi helposti Tukholman kautta.

Ensimmäiset lähtijät olivat ylioppilaita ja maistereita, ja lähes puolet oli ruotsinkielisiä. Leiri oli valtava 10 000 sotilaan varuskunta. Suomalaisia nolotti kantaa oikeitten sotilaitten joukossa partiopukua, johon kuului polvihousut ja hassu hattu.

Vastaanotto ei muutenkaan ollut kovin lämmin. Suomalaisia, varsinkin suomenkielisiä, nimitettiin ryssiksi, koska heillä oli tullessaan karvalakit. Ruotsinkielisiin suhtauduttiin paremmin, ja he saivat nopeasti ylennyksiä. He taas nimittivät suomalaisia jusseiksijompiksi ja jormiksi.

Helsingissä oli paleltu, mutta niin oli itärintamallakin. Karpaattien paksussa lumessa oli käyty todellista talvisotaa. Itävaltalaiset olivat menettäneet siellä vahvuudestaan peräti 800 000 miestä. Kahviloiden ja valssien Wien muuttui lasarettien kaupungiksi, johon tuotiin talvella neljännesmiljoona paleltunutta ja haavoittunutta.

Heitä hoidettiin yliopistossa, parlamentissa, taidemuseoissa, kouluissa. Käytävillä ja halleissa amputoitiin paleltuneita raajoja ja vaihdettiin siteitä.

Venäläiset taas olivat menettäneet Masurian talvitaisteluissa lähes kaksi miljoonaa miestä. Ammuksista oli pulaa, mikä tiesi lisää sotatarviketilauksia suomalaiselle teollisuudelle. Miehetkin alkoivat loppua, ja sotaan haettiin yhä nuorempia ikäluokkia.

Länsirintama seisoi paikallaan mudassa, mutta sielläkin alkoi jo paistaa kevätaurinko.

Ilkka Malmberg HS, teksti
Klaus Welp, kuvitus