Vaikka tutkija Matthew Genge Lontoon Imperial Collegen pohdiskeluissa voi olla perääkin, eivät kaikki hyväksy ajatusta, että sää olisi ollut ratkaiseva tekijä Waterloossa. Sama sade koetteli sotilaita molemmilla puolilla rintamaa.


 

 

 

Aiheuttiko kaukainen luonnonkatasrofi

Napoleonin tappion Waterloossa?

Brittitutkijalta uusi selitys ikiaikaiseen

kiistaan

 

Tambora-tulivuori purkautui Indonesiassa vain pari kuukautta ennen historiallista Waterloon taistelua.

 

Tulivuorenpurkaukset
Piirustus Waterloon taistelusta.
Ranskan tappioon päättynyttä Waterloon taistelua kuvaava kaiverrus.Gianni Dagli Orti / AOP

Vuoden 1815 kesäkuussa Waterloossa Belgiassa käytiin taistelu, joka jäi historiankirjoihin. Vastakkain olivat Napoleon Bonaparten johtamat ranskalaiset joukot ja Wellingtonin herttuan komentamat britit liittolaisineen.

 

Kuten historiantunnilla opittiin, päättyi taistelu Napoleonin häviöön. Napoleon joutui väistymään, ja Euroopan kehitys sai uuden suunnan.

Napoleonin tappion syistä on väännetty peistä noista päivistä lähtien. Eikö Napoleon osaanut varautua Wellingtonin uuteen taktiikkaan(siirryt toiseen palveluun), kuten on esitetty vai olivatko Napoleonin paha olo ja huonot yöunet selitys, kuten myös on arveltu?

Eräs käsitys on, että Napoleon menetti tilaisuutensa, kun hän kurjan kelin takia lykkäsi joukkojensa etenemistä ja antoi näin vastapuolelle tilaisuuden ryhmittyä ratkaisevaan iskuun.

Mutta voisiko tappio olla ainakin osin sen seurausta, että toisella puolen maapalloa sattui kaksi kuukautta aiemmin voimakas tulivuorenpurkaus? Tätä kysyy tutkija Matthew Genge Lontoon Imperial Collegesta.

 

Tamboran purkaus toi kesättömän vuoden

Tambora-tulivuoren purkauksen tiedetään aiheuttaneen paljon pahaa. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa puhutaan kesättömästä vuodesta 1816, jolloin kylmä sää vei sadon ja nälänhätä oli yleistä. Yhdysvalloissa jokia ja järviä jäätyi elokuussa. Québecissa satoi 30 senttiä lunta. Myös Suomessa oli hieman tavanomaista kylmempää.

 

200 vuotis muistotaistelu
Osana Waterloon taistelun 200-vuotispäivän juhlallisuuksia järjestettiin taistelunäytös, johon otti osaa 5 000 näyttelijää ja 300 hevosta.EPA
 

Vaikka Tamboran purkausten vakavimmat vaikutukset näkyivät vasta vuotta myöhemmin, saattoivat kesän 1815 runsaat sateet johtua samasta syystä.

Tutkija Gengen ajatuskulun mukaan Tamborasta purkautunut sähköisesti varautunut tuhka nousi ionosfääriin noin sadan kilometrin korkeuteen, mikä johti runsaaseen pilvien muodostumiseen.

Gengen mukaan aiemmin on uskottu, että vulkaaninen tuhka jää kellumaan ilmakehän alempaan kerrokseen, stratosfääriin. Nyt hän sanoo osoittaneensa, että sähköiset varaukset voivat nousta aina ionosfääriin asti.

Genge sanoo osoittaneensa, että partikkelit, jotka ovat kooltaan alle 500 nanometriä, voivat nousta ionosfääriin isojen purkausten yhteydessä.

Sekä vulkaanisilla suihkuilla että tuhkalla voi olla negatiivinen varaus, jolloin suihku hylkii tuhkaa ja tulee nostaneeksi sitä yhä ylemmäs. Hän vertaa vuorovaikutusta kahteen magneettiin, jotka hylkivät toisiaan.

 

Historiasta löytyy tukea teorialle

Säätietoja vuodelta 1815 on huonosti, mutta esimerkiksi Britanniassa kesän tiedetään olleen tavallista sateisempi.

Genge sanoo löytäneensä muista historiallisista purkauksista tukea teorialleen.

Esimerkiksi vuonna 1883 sattunut toisen indonesialaisen tulivuoren Krakataun purkaus. Kaksi kuukautta myöhemmin

 

Maalaus Waterloon taistelusta.
Taiteilijan näkemys Napoleosta taistelun melskeessä.Peter Horree / AOP
 

Englannissa nähtiin jääpilviä, jotka saattoivat viitata siihen, että selvästi stratosfäärin yläpuolella oli tuolloin vulkaanista tuhkaa.

Vuoden 1991 Pinatubon purkauksen aikoihin ionosfäärissä havaittiin häiriöitä, jotka saattoivat aiheutua sähköisesti varautuneesta tuhkasta.

Genge löytää todistuskappaleen myös kaunokirjallisuudesta. Victor Hugon romaanissa "Kurjat" kerrotaan Waterloon taistelusta ja kerrotaan, että sitä käytiin ajankohdalle epätyypillisen pilvisen taivaan alla.

 

Yksi teoria monien muiden joukossa

Vaikka Gengen pohdiskeluissa voi olla perääkin, eivät kaikki hyväksy ajatusta, että sää olisi ollut ratkaiseva tekijä Waterloossa. Sama sade koetteli sotilaita molemmilla puolilla rintamaa.

Napoleon saattoi myös syyllistyä vääriin taktisiin päätöksiin. Tutkijat itsekin kirjoittavat, että vastustajan saartaminen suoran hyökkäyksen sijaan olisi voinut auuttaa ranskalaiset voittoon.

 

Lisää aiheesta:

Napoleon´s defeat in Waterloo caused in part by Indonesian volcanic eruption, London Imperial College(siirryt toiseen palveluun)

Can Napoleon`s defeat in Waterloo be Traced to a Volcanic Eruption in Indonesia? Smithsonianmag.com

 


 

Natsi-Saksan ydinohjelmasta huolestuneet liittoutuneet onnistuivat tuhoamaan tuotantolaitoksen. Sabotaasioperaation seurauksena natsit ryhtyvät siirtämään jäljelle jääneitä raskaan veden varastojaan Saksaan.

 

Norjan vastarintaliike upotti raskasta vettä kuljettaneen Hydro-lautan aikapommilla. Wikimedia Commons Anders Beer Wilse

Adolf Hitler oli laivan matkan päässä

ydinpommista

 

 

Pienen lautan upotus norjalaisella järvellä pysäytti natsi-Saksan haaveet sodan käänteestä.

 

Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler oli vain yhden laivamatkan päässä atomipommin kehittämisestä, kertoo The Telegraph. Lehti viittaa National Geographic -kanavan uuteen Drain the Oceans -dokumenttisarjaan.

Historioitsijat ja tiedemiehet ovat vahvistaneet, että Norjan Tinnsjö-järveen upotettu Hydro-lautta oli kuljettamassa Saksaan raskasta vettä määrän, joka olisi riittänyt natseille atomipommin rakentamiseen. Tähän mennessä asiasta ei ole ollut täyttä varmuutta.

Järven pohjasta paikannetusta aluksesta on löydetty 18 barrelia raskasta vettä. Löytö osoittaa, että Hitlerin atomipommi oli lähellä toteutua, mikä olisi saattanut olla ratkaiseva käänne toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan eduksi.

Natsi-Saksa käynnisti ydinohjelmansa vuonna 1939. Hitlerin tavoitteena oli kehittää atomipommi ennen Yhdysvaltoja. Onnistuakseen natsit tarvitsivat raskasta vettä, jota valmistettiin vain Norjassa. Natsi-Saksa sai Telemarkissa sijaitsevan raskaan veden tuotantolaitoksen hallintaansa vuonna 1943.

 

Norjan vastarintaliikkeen taistelijat kehittivät salaisen suunnitelman upottaakseen raskasta vettä kuljettaneen Hydro-lautan. Alukseen asennettiin aikapommi, joka upotti aluksen ja natsien tarvitseman raskaan veden Tinnsjö-järveen.

 


 

Lisää kuvia Adolf Hitlerin Suomen-vierailusta näet Puolustusvoimien SA-kuva-sivustolta(siirryt toiseen palveluun). Kirjoita sivuston hakukenttään hitlerin AND vierailu, jolloin näet kaikki vierailuun liittyvät liki 300 kuvaa.


 

 

Puolustusvoimat päivitti kuva-arkistoaan:

Kaikki Adolf Hitlerin Suomen-vierailun

ainutlaatuiset kuvat löytyvät nyt verkosta

 

Merkittävä osa Adolf Hitlerin Suomen-vierailun valokuvista jäi puutteellisten merkintöjen takia löytymättä Puolustusvoimien Sotamuseon kuvasivustolta.

 

Adolf Hitler
Adolf Hitler kävelee lankkusillan päällä.
Marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä vieraillut Adolf Hitler siirtyy lankkusiltaa pitkin saksalaisten neuvotteluun Ruokolahdella. Taustalla näkyy myös ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin.SA-kuva
 

Kun Puolustusvoimien Sotamuseo vuonna 2013 julkaisi sota-ajan 1939–45 valokuvia Internetiin, olivat kuviin liittyvät tekstit osin puutteellisia tai niitä ei ollut ollenkaan. Tämä aiheutti sen, että kuvien etsijät eivät kaikkia etsimiään kuvia SA-kuva-sivustolta löytäneet.

 

Parhaillaan Sotamuseo on tarkistamassa digitoitujen kuvien kuvatekstejä, jotta ne olisi helpompi löytää ja jotta niissä oleva tapahtuma olisi selkeästi kuvattu. Nyt Sotamuseo on käynyt läpi kaikki Saksan valtakunnankansleri Adolf HitlerinSuomen-vierailuun 4.6.1942 liittyneet kuvat, mikä on merkittävästi parantanut kuvien löydettävyyttä.

Adolf Hitler kävelee
Adolf Hitlerin taustalla näkyy junanvaunu, jossa hän kävi neuvotteluja suomalaisten kanssa.SA-kuva

SA-kuva-sivustolla(siirryt toiseen palveluun) on valokuvia Adolf Hitlerin vierailusta Ruokolahdella marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä kaikkiaan 278. Vierailu Ruokolahdella oli samalla Hitlerin ainoa vierailu Suomessa.

Sotamuseon kuva-arkiston johtaja Johanna Palokangas kertoo, että alun perin digitoinnin yhteydessä kuvateksteihin kirjoitettiin vain se, mitä kuvan mukana ollessa kortissa on lukenut.

– Jotta kuvat löytyisivät paremmin, kuvatekstejä ja hakusanoja on nyt paranneltu ja täydennelty. Tekstit on toimitettu nykykielelle.

Marsalkka Mannerheim lukee ulkoministeri Rolf Wittingin tuomaa viestiä. Vierellä puolustusministeri, kenraalimajuri Rudolf Walden.
Marsalkka Mannerheim lukee ulkoministeri Rolf Wittingin tuomaa viestiä. Vierellä puolustusministeri, kenraalimajuri Rudolf Walden.SA-kuva

Johanna Palokangas kertoo, että esimerkiksi Mannerheimiin liittyvissä alkuperäisissä kuvissa on ollut hyvin niukasti tekstiä mukana. Niissä on saattanut lukea vain esimerkiksi "Marski Mikkelissä".

– En tiedä onko siinä kiire vai salamyhkäisyys vai mikä, että niistä puuttuu yhtä sun toista tietoa, pohtii Palokangas.

Kaikista kuvista on nähtävillä kuvan otsikko, joka yleensä on tapahtuma tai tilanne, mihin se liittyy. Lisäksi lisätietokentässä on tekstinä esimerkiksi ihmisten nimiä, mikäli ne ovat tiedossa.

Johanna Palokangas kertoo, että sota-ajoista tulee SA-kuva-sivustolle edelleen jonkin verran lisää sota-ajan kuvia. Tällä hetkellä niitä on nähtävillä noin 160 000.

Adolf Hitler saapuu Immolaan. Taustalla lentokone.
Adolf Hitleriä kuljettanut lentokone laskeutui Immolan lentokentälle 4.6.1942. Taustalla näkyy, miten sotilat sammuttavat koneen laskeutumisessa palamaan syttynyttä rengasta.SA-kuva

Hitler Suomeen

Adolf Hitleriä kuljettanut Focke-Wulf Fw 200 Condor -nelimoottorinen matkaustajakone lähti 4.6.1942 lähellä Hitlerin päämajaa sijaitsevalta Wilhelmsdorffin lentokentältä 20 minuuttia myöhässä, koska koneen vasemman laskutelineen pyörässä oli ollut vikaa. Jukka Partanen kertoo teoksessan Mannerheim ja Hitler, miten Hitler oli matkan aikana ihaillut suomalaista metsää ja suurta järvien määrää. "Wie schön das alles ist!", oli Hitler sanonut koneen matkustajana olleelle kenraali Paavo Talvelalle.

Kone laskeutui Immolan lentokentälle Ruokolahdelle kello 12.25. Tuolloin Immola kuului vielä Ruokolahden kuntaan. Nykyään Immola on osa Imatraa.

Adolf Hitler vierailulla Suomessa
Marsalkka Mannerheim tervehtii Adolf Hitleriä.SA-kuva

Sitkeän huhun mukaan Hitleriä kuljettanut kone olisi saapuessaan Ruokolahdelle melkein törmännyt Kaukopään tehtaan 126 metriä korkeaan piippuun. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa. Jukka Partasen selvityksen mukaan Hitleriä kuljettanut kone saapui nykyisen Immolan lentokentälle itä-länsi suuntaisesti ja välimatkaa piippuun jäi noin kaksi kilometriä. Sen sijaan läheltä piippua lensi myöhemmin päivällä lentokoneen ohjaaja-kapteeni Hans Baur, joka teki koneella teki jarruvian korjaamisen jälkeen koelennon.

Adolf Hitler ja marsalkka Mannerheim sekä sotilaita
Valtakunnankansleri Adolf Hitler lahjoitti Mannerheimille kolme Steyr 1500 A/02 kommandeurwage Ktz 21 -maastoautoa. Ne oli tuotu Immolan jo pari päivää ennen tapaamista.SA-kuva

Kun lentokone oli laskeutunut, astui koneesta ulos Adolf Hitler, joka ensimmäisenä tervehti tasavallan presidentti Risto Rytiä. Kunniakomppanian tarkastamisen jälkeen johtajaparin matka jatkui panssaroidulla Mercedes 770 F W150 Cabrioletilla - autolla, jonka Hitler oli edellisenä vuonna antanut Mannerheimille lahjaksi. Autonkuljettaja Kauko Ranta on kertonut, että Hitler oli koko muutaman kilometrin automatkan ajan puhunut taukoamatta.

Adolf Hitler keskustelee Mannerheimin kanssa.
Kuvassa keskustelevat valtakunnankansleri Adolf Hitler, Saksan kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel ja marsalkka C.G.E. Mannerheim.SA-kuva

Marsalkka Mannerheim ja Hitler tapasivat Vuoksenniskan tuntumassa Kaukopään tehtaan ratapihalla, jossa olivat sekä Mannerheimia että presidentti Rytiä kuljettaneet kaksi junaa. Junat olivat vierekkäin, mutta niiden välistä oli poistettu kaksi raideparia, jotta vieraiden olisi helpompi liikkua. Hitler nousi autosta ja käveli yhdessä presidentti Rytin sekä muun seurueen kanssa kohti junavaunuja. Onnittelujen ja tervehdysten jälkeen Hitler siirtyi ravintolavaunuun yhdessä presidentti Rytin kanssa.

Adolf Hitleri kättelee kenraalieversti Eduard Dietliä.
Adolf Hitleri kättelee kenraalieversti Eduard Dietliä.SA-kuva

Ravintolavaunussa Hitler keskusteli tovin siellä olleiden Suomen hallituksen jäsenten kanssa. Hitler siirtyi marsalkan salonkivaunuun, josta marsalkka Mannerheim ja Hitler kävelivät ulos läheistä metsätietä kohti. Siellä heitä odottivat suomalaiset ja saksalaiset upseerit rivissä valmiina esittelyyn. Jukka Partasen kertoo Hitlerin vierailua käsittelevässä teoksessaan, että viimeisenä suomalaisten rivissä oli kersantti Aarne Voutilainen. Hän on jälkeenpäin muistellut tapaamista: "Minun kohdalla se pitkään kahteli, että mikä on tuo ainut, jolla on vaan kanttinauha. Marski sille selitti saksaksi. Pistävästi se katsoi."

Adolf Hitler ja marsalkka Mannerheim
Adolf Hitlerin vierailua varten Kaukopään ratapihalle oli tuotu kaksi junavaunua, joissa keskustelut ja juhla-ateria järjestettiin.SA-kuva

Mannerheim ja Hitler palasivat takaisin ratapihalle. Siellä Hitler astui salonkivaunuun, jossa hän kävi kahdenkeskisen keskustelun tasavallan presidentti Risto Rytin kanssa. Hitler kertoi Rytille, miten häntä vaivaa, ettei Saksa voinut auttaa Suomea talvisodassa. Hitler sen sijaan lupasi Rytille, ettei suomalaisten enää tarvitse kärsiä nälästä. Saksalaisten vähistä varoista voidaan vähentää sen verran, että niistä riittää suomalaisillekin.

Marsalkka Mannerheim puhuu Adolf Hitlerille
Marsalkka Mannerheim piti juhlavieraille noin 20 minuutin mittaisen puheen.SA-kuva

Keskustelunsa jälkeen Hitler ja Ryti astuivat junasta ja kävelivät marsalkka Mannerheimin junalle. Siellä heitä odotti marsalkan syntymäpäivän kunniaksi katettu juhlalounas. Se alkoi yli puoli tuntia alkuperäistä aikataulua myöhässä hieman ennen kello 14:ää. Vieraat olivat kahdessa eri ravintolavaunussa. Toisessa vaunussa pystyttiin kuuntelemaan juhlapuheita kovaäänisten kautta.

Pöydän ääressä valtakunnankansleri Adolf Hitler, pääministeri Jukka Rangell, tasavallan presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim.
Adolf Hitlerin vieressä juhlapöydässä istui pääministeri Jukka Rangell. Vastapäätä istui presidentti Risto Ryti ja hänen vierellään marsalkka Mannerheim.SA-kuva

Adolf Hitler ei käyttänyt alkoholia ja lisäksi hän oli kasvissyöjä. Siksi hänelle tarjottiin alkuruoaksi muna-riisi- ja kaalipiirakoita sekä parsakeittoa. Pääruokana oli vihannesvanukas. Jälkiruokana olleeseen hedelmäsalaattiin Hitler ei koskenut, sillä sen valmistamiseen oli käytetty alkoholia. Ruokajuomana Hitlerillä oli teetä ja kivennäisvettä. Muu juhlaväki sai lounaalla lohikeittoa ja täytettyä hanhea sekä ruokajuomaksi viiniä sekä shampanjaa.

Adolf Hitler junan edustalla
Aikalaiset kertovat tutkija Jukka Partasen teoksessa Mannerheim ja Hitler, että Suomessa vieraillessaan Hitlerin silmissä oli havaittavissa jonkinlaista epävarmuutta, mutta myös inhimillistä uteliaisuutta.SA-kuva

Lounaalla juhlapuheen piti tasavallan presidentti Risto Ryti. Hän kertoi puheessaan muun muassa marsalkka Mannerheimin elämästä. Hitler puolestaan käsitteli puheessaan kommunismin vaaroja sekä Suomen ja Saksan lämpimiä suhteita. Viimeiseksi puhunut syntymäpäiväsankari Mannerheim kiitti Hitleriä ja juhlaväkeä, kun he läsnäolollaan kunnioittavat juhla. Puhe on kokonaisuudessaan kuunneltavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Adolf Hitler tervehtii
 suomalaista sotilasta
Marsalkka Mannerheim suhtautui Hitleriin pidättyvästi ja halusi pitää tähän pienen välimatkan.SA-kuva

Lounaan jälkeen Hitler, Mannerheim, Ryti ja saksalainen marsalkka Wilhelm Keitelsiirtyivät neljästään viereiseen salonkivaunuun. Siellä käydystä keskustelusta on olemassa salaa tehty nauhoitus, jolle keskustelua tallentui 11 minuuttia. Kaikkiaan keskustelu kesti tunnin. Säilynyt tallenne lienee ainoa jälkipolville säilynyt tallenne Hitlerin yksityisestä puhetavasta. Tallenteen voi kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.

Adolf Hitler kävele Ruokolahdella
Hitlerin ja Mannerheimin tapaamispaikka Kaukopää oli tuolloin osa Ruokolahtea. Nykyisin paikka on osa Imatraa Kaukopään teollisuusalueella.SA-kuva

Neuvottelun jälkeen Hitler siirtyi saksalaisten vieraiden kanssa marsalkan junan viimeiseen vaunuun. Siellä käydystä keskustelusta tiedetään hyvin vähän. Ainakin Hitler on siellä ottanut esille Mannerheimin huolen siitä, että Suomi ei ole saanut hänelle luvattuja joukkoja. Hitler oli Jukka Partasen teoksen mukaan käskenyt alaisiaan noudattamaan Mannerheimin kanssa tehtyä sopimusta.

Adolf Hitler kävelee
Hitlerin vierailu Suomessa kesti hieman vajaa kuusi tuntia.SA-kuva

Kotimatkalleen kohti lentokenttää Hitler lähti samassa autossa presidentti Rytin kanssa. Marsalkka Mannerheim puolestaan matkusti yhdessä marsalkka Wilhelm Keitelin kanssa toisessa autossa. Lentokentällä Hitler kätteli koko seurueen. Hänen lentokoneensa nousi ilmaan Immolan lentokentältä kello 18.30. Lähtö tapahtui puolitoista tuntia alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin.

Marsalkka Mannerheim tervehtii Adolf Hitleriä lentokentällä
Adolf Hitler Immolan lentokentällä lähdössä takaisin Saksaan. Kuvassa vasemmalta tasavallan presidentti Rytin adjutantti Börje Lennartson Söderström, marsalkka Mannerheim, tasavallan presidentti Risto Ryti, Adolf Hitler, kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel ja oikealla mustassa asepuvussa Saksan Suomen-suurlähettiläs Wipert von Blücher.SA-kuva
 

Lisää kuvia Adolf Hitlerin Suomen-vierailusta näet Puolustusvoimien SA-kuva-sivustolta(siirryt toiseen palveluun). Kirjoita sivuston hakukenttään hitlerin AND vierailu, jolloin näet kaikki vierailuun liittyvät liki 300 kuvaa.

Artikkelin lähteenä on SA-kuvien lisäksi käytetty Jukka Partasen teosta Mannerheim ja Hitler (Gummerus 2012).

 


 

Jotkut hankkeista toteutuivat varsin tuhovoimaisina ja toiset taas osoittautuivat teknisiksi mahdottomuuksiksi ja jäivät pelkäksi resurssien tuhlaamiseksi. Toisen maailmansodan kulkuun natsien ihmeaseet eivät ehtineet enää sen suuremmin vaikuttaa.

 

Me-262. USAF Photo

Näiden piti kääntää sota natseille – Adolf

Hitlerin ihmeaseet listattiin

 

 

Natsijohtaja vaati alaisiltaan superaseita toisen maailmansodan lopulla.

 

Tappioita kärsivän Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler alkoi käydä toisen maailmansodan lopulla epätoivoiseksi. Hitler vaati sodan loppuvuosina kenraaleitaan ja Saksan sotateollisuutta loihtimaan toinen toistaan vaikuttavampia ”ihmeaseita”. 

 

National Interest listaa tästä löytyvässä jutussaan natsien superaseita. Verkkouutiset keräsi alle mielenkiintoisia poimintoja aseista, joilla olisi voinut olla oikeasti vaikutusta sotaan.

 

Ensimmäinen suihkuhävittäjä ja -pommittaja

Natsi-Saksa sai ensimmäisenä valtiona taistelukäyttöön suihkuhävittäjän. Messerschmittin valmistama Me-262 lensi ensilentonsa vuonna 1942. Kone oli varustettu kahdella suihkumoottorilla ja siitä valmistettiin sekä hävittäjä että pommittajaversiota. Me-262 oli aikansa edistynein ja nopein hävittäjä. National Interestin mukaan konetta pidettiinkin parhaana mahdollisuutena kääntää tappiollinen sota takaisin natseille.

Toisin kuitenkin kävi.

 

Hitler viivytti ensin uutuuskoneen tuotantoa sen kovan polttoaineenkulutuksen vuoksi. Kone määrättiin kuitenkin kiireellä massatuotantoon alkuvuodesta 1944, kun natsijohtaja sai kuulla brittien rakentavan omaa suihkuhävittäjäänsä. Moottoriongelmat, hidas tuotanto ja varaosapula johtivat lopulta siihen, ettei koneita saatu kentälle sellaisia määriä, että niillä olisi ollut suurta vaikutusta sodan kulkuun.

Saksa sai ensimmäisenä taistelukentälle myös suihkupommikoneen. Kahden suihkumoottorin vauhdittama Aradon valmistama Ar.234B oli aikaan vallankumouksellinen sotilaskone. National Interestin mukaan pommikoneella olisi voinut jopa olla vaikutusta sotaan, mikäli se olisi valmistunut aiemmin. Pommikoneita ei ehditty kuitenkaan rakentaa kuin parisen sataa. Taisteluihin Aradon suihkupommikoneet osallistuivat vasta alkuvuodesta 1945, kun sota oli jo hävitty.

 

V-raketit

V1- ja V2-ohjukset oli tarkoitettu Adolf Hitlerin kostoaseiksi Saksan kaupunkeja pommittavia liittoutuneita vastaan. Etenkin Lontoo sai kärsiä natsien ohjusiskuista. Niitä tehtiin pahimmilaan yli 3000 viikossa.

Siinä missä V-1 oli käytännössä lentokoneen tapaan lentävä yksinkertainen ja verrattaen epätarkka lentopommi, oli vuonna 1943 massatuotantoon otettu V-2 maailman ensimmäinen ballistinen ohjus. Liikuteltavalta alustalta laukaistavan ohjuksen kantama oli noin 320 kilometriä ja lentokorkeus kohteeseen ammuttaessa hieman alle 90 kilometriä. Suoraan ylöspäin ammuttuna V-2 saavutti parhaimmillaan yli 200 kilometrin korkeuden.

Ensimmäiset V-2-ohjukset ammuttiin Hollannista Pariisiin ja Lontooseen syksyllä 1944. Laukaisut jatkuivat aina maaliskuuhun 1945 asti. V-2-ohjukset surmasivat yhteensä liki 3 000 ja haavoittivat noin 6 500 ihmistä.

 

Yhden V-2-ohjuksen aiheuttamia vahinkoja Lontoossa. RAF photo
 
Raskaita tankkeja

National Interestin mukaan Adolf Hitler toivoi sodan loppua kohden aina vain suurempia ja raskaampia panssarivaunuja,  sotatantereen tai teollisuuden realiteeteista välittämättä.

Tuloksena oli tankkeja aina pelätyistä Tiger-vaunuista käsittämättömän pöhköön Maus (hiiri) -jättiläistankkiin. Siinä missä jo aikanaan suuri ja erittäin raskas Tiger II – vaunu painoi taistelukunnossa noin 70 tonnia, oli Mausilla massaa yli 200 tonnia.

Adolf Hitlerin kerrotaan innostuneen valtavasti nähtyään ensimmäisen täysikokoisen puusta tehdyn mallin uudesta supertankista vuonna 1943.

– Jos minulla olisi sata tällaista, voisin ajaa venäläiset takaisin, Hitlerin sanotaan uhonneen.

Maus-hanke oli kuitenkin tuhoon tuomittu jo alusta alkaen. Panssarivaunun jättimäinen koko tarkoitti, ettei sitä olisi voinut ajaa taistelupaikoille, koska yksikään maantiesilta ei olisi kestänyt sen painoa. Tankkia kehittävä Porsche saikin tehtäväkseen luoda myös jättimäisen rautatievaunun, jolla tankkeja voitaisiin siirtää.

Hullu hanke jatkui pitkälti Adolf Hitlerin halusta.

 

– Muistan luonteenomaisen episodin, joka tapahtui toukokuussa 1943 Itä-Preussin päämajalla. Hitlerille näytettiin täysimittaista puista mallia 180 tonnin tankista, jota hän itse oli vaatinut. Kukaan panssarijoukoissa ei osoittanut mitään mielenkiintoa näiden hirviöiden rakentamiseen. Jokainen niistä olisi sitonut kuuden tai seitsemän Tiger-tankin tuotantoon vaaditut resurssit ja lisäksi niihin olisi liittynyt ratkaisemattomia huolto ja varaosaongelmia, Hitlerin arkkitehtina ja varusteluministerinä toiminut Albert Speer kirjoitti sodan jälkeen salaisessa päiväkirjassaan.

Speer kertoo keskustelujen menneen yhä etäämmäs todellisuudesta. Hän kuvailee innostuneen Hitlerin alkaneen pian elämöidä 1 500 tonnin painoisista tankeista, jotka vietäisiin rautaiteitse osissa itärintamalle ja koottaisiin siellä päihittämään venäläiset.

Yksikään Maus-tankki ei koskaan nähnyt taistelua. Saksalaiset ehtivät valmistaa vain neljä prototyyppiä ennen sodan loppumista.

 

Maus-prototyyppi Kubinkan panssarimuseossa. Wikimedia Commons
 

Öisestä tapaamisesta ja salaisesta yhteistyöstä ei ole tietoa suomalaislähteissä. Virallisesti Kekkonen palasi sorsajahdista ennen puoltayötä, meni nukkumaan ja heräsi noin 06.30. Aamulla presidentille kerrottiin miehityksestä ja ilmoitettiin Neuvostoliiton suurlähettilään haluavan tavata.

 

Neuvostotankkeja Prahassa. CC BY-SA 3.0

SK: Urho Kekkonen teki salaisen sopimuksen

kun Prahaa miehitettiin

 

Presidentti halusi salassa tietoja Tshekkoslovakian miehityksestä.

Sadattuhannet Neuvostoliiton, Bulgarian, Itä-Saksan, Puolan ja Unkarin sotilaat ylittivät Tšekkoslovakian rajan myöhään illalla elokuun 20. päivänä vuonna 1968.

 

Suomen Kuvalehden aiemmin julkistamattoman tiedon mukaan tasavallan presidentti Urho Kekkonen soitti yöllä miehitysjoukkojen työntyessä maahan Tshekkoslovakian Suomen-suurlähettiläälle Zdeněk Urbanille ja pyysi tapaamista.

 

Presidentin sanotaan olleen järkyttynyt ja pohtineen, voisiko kriisi levitä ja vaikuttaa Suomeen. Hän pyysi apua suurlähettiläältä apua. Kekkonen halusi faktoja siitä, mitä Tshekkoslovakiassa tapahtui. Neuvostojoukot olivat katkaisseet viralliset viestiyhteydet ja hiljentäneet Prahan radioaseman jo miehityksen ensimmäisinä tunteina.

 

SK:n Zdeněk Urbanin pojalta Jan Urbanilta saaman tiedon mukaan Kekkonen halusi, että suurlähettiläs selvittäisi, mitä maassa oli meneillään. Tarvittavat keinot järjestettäisiin. Ainoana ehtona salaisessa sopimuksessa oli, ettei tapaamisesta tai yhteistyöstä kerrottaisi ulkopuolisille, eikä kumpikaan kirjoittaisin mitään ylös. Urban suostui sopimukseen.

Urho Kekkosen kerrotaan järjestäneen suurlähettilään ”Helsingin ulkopuolella sijainneeseen paikkaan”, jossa olevilla laitteilla Urban pystyi kuuntelemaan Prahan vastarinnan laitonta radioliikennettä. Suurlähettiläs kutsui paikkaa vanhoilla päivillään pojalleen ”kuunteluasemaksi”. Hän vietti siellä useita päiviä. Urban ei kertonut tapahtumista koskaan kellekään muulle kuin pojalleen.

 

 


 

Tarkka toteaa blogissaan, etteivät tiedot yllätä. Hän uumoili aikanaan samaa Karhun kainalossa -kirjassaan. Tukena oli suullista tietoa.

 

Neuvostojoukkoja massiivisessa Zapad (Länsi) -harjoituksessa vuonna 1981. www.youtube.com

Näin YYA-Suomi varautui ovelasti

Neuvostoliiton hyökkäykseen

 

 

Jukka Tarkan mukaan suunnitelmat Neuvostoliittoa vastaan painettiin muistiin.

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan puolustusvoimien juhlakirja paljastaa lopultakin löytyneen asiakirja-aineiston perusteella tiedot ”YYA-Suomen” varautumisesta sotaan siinäkin tapauksessa, jos hyökkääjä oli Neuvostoliitto.

 

Tarkan mukaan Suomen puolustusopissa puhuttiin jo 1940-luvun lopulta lähtien varautumisesta ”massiivista maahyökkäystä vastaan”. Tällä tarkoitettiin luonnollisesti Neuvostoliittoa.

Hän kertoi asiasta kirjassaan seuraavaa:

”On ilmeistä, ja ammatillisesti itse asiassa luontevaa, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi liikekannallepanon ja puolustussuunnitelman myös idästä tulevan hyökkäyksen varalle, mutta voi olla, että sellaisia kaavailuja ei edes pantu paperille. […] Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä koko kylmän sodan ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen on kuitenkin kertonut, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmisteltiin, mutta ei pantu paperille vaan painettiin visusti muistiin. Päävastuussa olleet kenraalit osasivat ne ulkoa vaikka unissaan.”

 

Jukka Tarkan mukaan Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä oli poliittisesti nokkela. Paikalliset komentajat oli velvoitettu puolustamaan aina, jos joku hyökkäisi. Käskyyn ei näin tarvinnut muotoilla poliittisesti arkaluontoista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla.

Tarkka muistelee kuulleensa presidentti Urho Kekkosen esittäneen asiasta seuraavan täsmentävän kysymyksen, kun puolustusjärjestelmään siirtymistä esiteltiin hänelle.

 

– Suunnilleen näin: Tarkoittaako tämä sitä, että jos Kuopion sotilasläänin komentaja toteaa alueensa joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, hän aloittaa käytössään olevalla voimalla puolustuksen itsenäisesti, vaikka ei saisi yhteyttä esimiehiinsä sotilaslääniä ylemmissä esikunnissa. Hänelle olisi vastattu, että kyllä, herra Presidentti. Ja Kekkonen olisi kuitannut: Tämä on hyvä.

 


 

Venäjä oli sodassa Saksaa vastaan. Winston Churchill käytti Leninin siirtämisen vaikutuksesta ilmaisua ”kuin ruttobasilli” Venäjälle. Matka tehtiin Saksan läpi Sassnitziin ja Ruotsin ja Suomen Tornion halki Pietariin.

 

Sveitsistä Pietariin palautettujen venäläisbolsevikkien Saksalle allekirjoittamat ehdot. Ensimmäisinä allekirjoittajina Lenin ja "Frau Lenin" eli vaimo Nadezda Krupskaja.

Kaikkien aikojen operaatio: Saksa lähetti

Leninin Venäjälle ”kuin ruttobakteerin” 

 

 

Neuvosto-Venäjän tulevan perustajan tuonti Venäjälle huhtikuussa 1917 oli Saksan tiedustelun projekti.

 

Professori Christopher Andrewin teos The Secret World. A History of Intelligence tiedustelun historiasta on juuri julkaistu. Andrew kertoo siinä myös koko tarinan Vladimir Iljitsh Uljanovin eli Leninin palautuksesta maanpaosta Venäjälle junalla, jota Andrew nimittää ensimmäisen maailmansodan menestyksekkäimmäksi Saksan ”kumousoperaatioksi”.

Tsaarin ohrana oli teloittanut 1880-luvulla Venäjällä 17 terroristia salamurhista tai niiden yrityksistä. Yksi teloitetuista oli Aleksanteri III:n salamurhayrityksessä 1.3.1887 mukana ollut Aleksander Uljanov. Hänen tuolloin 17-vuotiaan veljensä, tulevan Leninin, kerrotaan vannoneen kostoa tsaarin hallinnolle.

Myöhemmin bolsevikkivallankumouksellisena Lenin karkotettiin Sveitsiin. Kun tsaari kaatui, hän pääsi lähtemään sieltä Zürichista 9.4.1917 suljetussa junanvaunussa 33 muun bolsevikin kanssa kohti kotimaata.

 

Christopher Andrewin mukaan operaatiolla oli vahva henkilökohtainen tuki Saksan keisarilta. Tämä vitsaili, että Leninille ja mukana matkustaneille bolsevikkitovereille olisi pitänyt antaa matkalle mukaan kopioita hänen puheestaan.

– Sekä korkeimman johdon että Saksan hallituksen mielestä Leninin ”vallankumouksellinen antautumishenki” oli samaa kuin Saksan (sota)voiton hyväksyminen, Christopher Andrew kirjoittaa.

 

Matkakulujen kustantajaksi ensimmäisenä tarjoutuneen agentin Lenin oli heittänyt ulos. Välittäjänä onnistui lopulta sveitsiläiskommunisti Fritz Platten, joka oli junassa mukana ”matkanjohtajana”, kunnes hänet pysäytettiin Haaparanta-Torniossa.

Lähtöä edeltäneenä pääsiäissunnuntaina Lenin pyrki vielä saamaan liittoutuneilta turvatakuita matkalle ja soitti USA:n lähetystöön. Siellä nuori virkailija halusi soittajasta eroon ja kehotti häntä palaamaan asiaan maanantaina. Hän oli tuleva CIA:n johtaja Allen Dulles.

Britannian MI5 sai Bernistä raportin, jossa todettiin saksalaisten edellyttäneen Leniniltä takuita, että he ovat välittömän rauhanteon asialla.

 

– Yksityiskohtaiset junamatkan säännökset, joita Lenin asetti kanssamatkustajilleen, käsittivät esimerkiksi tupakoinnin ja toilettien käytön. Ne antoivat varhaisen merkin autoritaarisesta yksipuoluevaltiosta, jonka hän myöhemmin loi Venäjälle.

– Seuraavana päivänä Saksan edustaja Tukholmassa lähetti kaapelisanoman Berliiniin: ”Leninin tulo Venäjälle menestyksellinen. Hän toimii täsmälleen kuten haluamme”, Andrew kirjoittaa bolsevikkien saapumisesta Pietariin.

Lenin itse ei välittänyt ehdotuksista, että hänen olisi pitänyt kieltäytyä Saksan avusta. Hänen mukaansa sellaiset puheet olivat ”tyhmiä porvarillisia ennakkoasenteita” ja ”jos Saksan kapitalistit ovat niin tyhmiä että vievät meidät Venäjälle, ne ovat heidän hautajaisensa”.

Ilman Saksan apua Lenin olisi Christopher Andrewin mielestä pysynyt 1917 Zurichissa ja todennäköisesti ollut kykenemätön viestimään tahtonsa venäläisille kannattajilleen.

 

LUE MYÖS:
Vakooja riisutti Leninin Suomen-rajalla alastomaksi
”Jossain kohden historiaa Venäjän juna sinkoutui katastrofiin”


Näytä kuva Twitterissä
Soviet Visuals@sovietvisuals
 
 

Pre-Soviet visual. The only pre-revolution portrait of Vladimir Lenin by French Post-Impressionist painter Émile Bernard, Paris, France, 1910


– Stalinin ikätoveri Väinö Tanner ei yhtynyt ylistyksiin, vaan oli sitä mieltä, ettei Stalin voinut olla mikään Suomen ystävä, kun oli hyökännyt Suomen kimppuun. ”Meille suomalaisille neuvottelijoille hän viimeksi erotessamme (1939) toivotti ’kaikkea hyvää’. Kahden viikon kuluttua siitä Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Suomea vastaan”, Lehtinen kirjoittaa.

 

Vladimir Lenin (vas.) (1870-1924) ja Josif Stalin (1878-1953).

Lasse Lehtinen: Neuvostojohtajat olivat

laskelmoivia rikollisia

 

Nykymittapuulla kaikki Neuvostoliiton johtajat olivat ex-mepin mukaan pahimmillaan murhamiehiä.

 

Kirjailija ja entinen EU-parlamentin jäsen Lasse Lehtinen kirjoittaa Ilta-Sanomissa Josif Stalinista.

– Maailmanvalloitus jäi Isä Aurinkoiselta tekemättä, mutta kuolemaa hän ehti omassa maassaan kylvää enemmän kuin yksikään diktaattori ikinä. Stalin oli vainoharhainen psykopaatti, joka teloitutti surutta ihmisiä ympäriltään. Tshingis-kaani oli häneen verrattuna harrastelija, Lasse Lehtinen toteaa.

 

– Neuvostoliiton johtajat oppi-isä Leninistä lähtien olivat kaikki nykyisen mittapuun mukaan vähintäänkin laskelmoivia rikollisia ja pahimmillaan murhamiehiä. ’Terrorin pitää olla summittaista, muutenhan viattomat ihmiset nukkuvat yönsä rauhassa’, Lenin neuvoi.

Lehtinen muistuttaa tuoreesta kyselytutkimuksesta, jonka mukaan Stalin on tämän päivän venäläisten mielestä maailmanhistorian merkittävin ihminen.

Kirjoittaja referoi silloisen eduskunnan puhemiehen K. A. Fagerholmin puhetta Stalinin kuollessa. Fagerholmin mukaan ”Josif Stalinin kuollessa sammui erään historian suurmiehen elämä, uuden yhteiskuntajärjestyksen määrätietoinen luoja, eräs aikamme suurimmista valtiomiehistä, mahtavan suurvallan kiistaton johtaja halki vuosikymmenien on päättänyt työnsä”.

 


 

Jukka Tarkan mukaan Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä oli poliittisesti nokkela. Paikalliset komentajat oli velvoitettu puolustamaan aina, jos joku hyökkäisi. Käskyyn ei näin tarvinnut muotoilla poliittisesti arkaluontoista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla.

 

Neuvostojoukkoja massiivisessa Zapad (Länsi) -harjoituksessa vuonna 1981. www.youtube.com

Näin YYA-Suomi varautui ovelasti

Neuvostoliiton hyökkäykseen

 

 

Jukka Tarkan mukaan suunnitelmat Neuvostoliittoa vastaan painettiin muistiin.

 

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan puolustusvoimien juhlakirja paljastaa lopultakin löytyneen asiakirja-aineiston perusteella tiedot ”YYA-Suomen” varautumisesta sotaan siinäkin tapauksessa, jos hyökkääjä oli Neuvostoliitto.

Tarkka toteaa blogissaan, etteivät tiedot yllätä. Hän uumoili aikanaan samaa Karhun kainalossa -kirjassaan. Tukena oli suullista tietoa.

Tarkan mukaan Suomen puolustusopissa puhuttiin jo 1940-luvun lopulta lähtien varautumisesta ”massiivista maahyökkäystä vastaan”. Tällä tarkoitettiin luonnollisesti Neuvostoliittoa.

 

Hän kertoi asiasta kirjassaan seuraavaa:

”On ilmeistä, ja ammatillisesti itse asiassa luontevaa, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi liikekannallepanon ja puolustussuunnitelman myös idästä tulevan hyökkäyksen varalle, mutta voi olla, että sellaisia kaavailuja ei edes pantu paperille. […] Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä koko kylmän sodan ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen on kuitenkin kertonut, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmisteltiin, mutta ei pantu paperille vaan painettiin visusti muistiin. Päävastuussa olleet kenraalit osasivat ne ulkoa vaikka unissaan.”

Tarkka muistelee kuulleensa presidentti Urho Kekkosen esittäneen asiasta seuraavan täsmentävän kysymyksen, kun puolustusjärjestelmään siirtymistä esiteltiin hänelle.

– Suunnilleen näin: Tarkoittaako tämä sitä, että jos Kuopion sotilasläänin komentaja toteaa alueensa joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, hän aloittaa käytössään olevalla voimalla puolustuksen itsenäisesti, vaikka ei saisi yhteyttä esimiehiinsä sotilaslääniä ylemmissä esikunnissa. Hänelle olisi vastattu, että kyllä, herra Presidentti. Ja Kekkonen olisi kuitannut: Tämä on hyvä.

 


 

Professori Kimmo Rentola on kirjoittanut asiasta näin: ”Talvisota meni toisin kuin Moskovassa odotettiin eikä suomalaisia sotavankeja kertynytkään suuria määriä. Mutta puolalaisten upseerivankien kohtalon pyörä oli jo lähtenyt pyörimään eikä se enää seisahtunut, vaan lopullinen teloituspäätös tehtiin Moskovassa maaliskuun alussa 1940, viikkoa ennen talvisodan päättymistä."

 

Katynin "viimeinen todistaja" kertoi odottaneensa suomalaisia sotavankeja. Youtube Momentum Pictures

”Oletin heidät suomalaisiksi”: Järisyttävä

juonne 22000 ihmisen murhassa

 

Uutuustrillerissä Katynin joukkomurhasta on koskettava viittaus Suomeen.

Brittiläis-puolalainen todellisuuteen perustuva uutuuselokuva The Last Witness kertoo brittitoimittajan vaikeuksista saada toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa julki totuus Katynin joukkomurhasta.

Katynissa Neuvostoliitto teloitti 1940 noin 22 000 sotavangeiksi ottamaansa puolalaista upseeria ja korkeasti koulutettua puolalaista. Moskova lavasti teon natsi-Saksan tekemäksi. Hirmutyö peiteltiin ja liittolaisetkin saatiin vaikenemaan. Totuutta Moskova ei suostunut myöntämään ennen vuotta 1990.

 

Uutuuselokuvan keskeisenä hahmona on todellisuudessakin Katynin tapahtumat nähnyt Ivan Kriwoziercow/Michal Loboda, ”viimeinen todistaja”, joka oli paikallisena asukkaana joutunut metsässä kaivamaan hautoja. Hänen roolihahmonsa toteaa haastattelussa ohimennen, etteivät metsään ensin tuodut olleetkaan suomalaisia.

Kriwoziercow todella antoi vastaavan todistuksen. Siitä on kerrottu muun muassa tästä avautuvassa USA:n kongressin kuulemisessa 1952 ja tässä ja tässä puolalaislähteessä.

 

USA:n kongressin kuulemisessa tuolloin jo edesmenneen Ivan Kriwoziercowin tuntenut mies sanoi, että ”hän kertoi että hän jo tiesi Katynin metsän olevan teloitusten paikka, ja kun juna tuli hän oletti talonpoikien tavoin, että lähetetyt ihmiset olivat suomalaisia upseereita; hän ajatteli lähetettyjen olevan suomalaisia, koska oli Suomen kanssa käydyn sodan ajankohta. Mutta seuraavana päivänä hän puhui siellä miehelle joka oli sotinut Puolaa vastaan ensimmäisessä sodassa ja kertoi hänelle: ’Ne eivät ole suomalaisia, ne ovat puolalaisia’.”

Pienessä sananvaihdossa on kyse vasta viime vuosina konstruoidusta selvityksestä. Historioitsijoiden mukaan Katynin murhissa ilmeisesti oli jossain määrin kyse siitä, että Neuvostoliiton piti raivata tilaa olettamalleen suurelle joukolle suomalaisia sotavankeja, upseereita ja muita, joiden saamiseen talvisodasta piti varautua.

Katynin oli ilmeisesti määrä olla suomalaisten upseerien ja ”suojeluskuntalaisten” joukkoteloituspaikka.


 

*Professori Kimmo Rentola on kirjoittanut asiasta näin:

Talvisota meni toisin kuin Moskovassa odotettiin eikä suomalaisia sotavankeja kertynytkään suuria määriä. Mutta puolalaisten upseerivankien kohtalon pyörä oli jo lähtenyt pyörimään eikä se enää seisahtunut, vaan lopullinen teloituspäätös tehtiin Moskovassa maaliskuun alussa 1940, viikkoa ennen talvisodan päättymistä. *

Suomea ei silloin enää mainittu, mutta ajankohdan huomioon ottaen on aihetta päätellä, että raa’an ratkaisun taustalla olivat myös talvisodan päättymisen tunnelmat. Vähän toista kuukautta aikaisemmin Stalin oli vielä lupaillut surmaa Suomen armeijan valiojoukoille niin että vain naiset, lapset ja vanhukset jäisivät jäljelle.

Kun siitä ei tullut mitään, Stalinin viha kohdistui niihin, jotka olivat puolustuskyvyttöminä ulottuvilla, puolalaisiin. Puolan kansalliseen mytologiaan kuuluva käsitys, jonka mukaan Puola on toistenkin puolesta kärsivä Kristus kansojen joukossa, ei ehkä sittenkään ole aivan vailla pohjaa.

 


 

– Suomalainen yhteiskunta kesti demokratian kaventamisen vaatimukset paremmin kuin useimmat muut Euroopan maat. Lapuan liike kukistettiin. Laillisuusrintama voitti. Yhteiskunnallinen Integraatio eteni merkittävästi 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokraattien punamultayhteistyön käynnistymisen myötä.

 

Sisällissodassa pahoin vaurioitunutta Tampereen kaupunkia. Museum of Tampere/Wikimedia Commons.
 
 

Professori: Linja muuttui Suomen

sisällissodan jälkeen häkellyttävän pian

 

 

Jukka Kekkosen mukaan sovintoa pystyttiin rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun suomesta tuli hyvinvointivaltio.

 

On häkellyttävää, kuinka pian yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan linja muuttui Suomessa (sisällis)sodan jälkeen, arvioi Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen.

Vuoden 1918 sisällissodan päättymisestä tulee tiistaina kuluneeksi tasan 100 vuotta.

– Kuningashanke kaatui, kunnallinen demokratia käynnistyi jo vuoden 1918 lopulla, eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1919 ja tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin heinäkuussa (1919). K.J. Ståhlbergistä tuli ensimmäinen tasavallan presidentti, professori Kekkonen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan.

– Eikä tässä kaikki. Demokraattisen oikeusvaltion perustaa turvasi myös riippumaton tuomioistuinlaitos, joka oli KKO:n ja KHO:n perustamisen kautta toteutettu jo syksyllä 1918. Ministerivastuulaki säädettiin 1922. Suomesta tuli ajan mittapuun mukainen oikeusvaltio.

Kekkosen mukaan 1918 muutti aikaisemmin kaavailtua vallanjakoa: kansanvaltaisuuden elementit heikkenivät ja tasavallan presidentin valtasoikeudet säädettiin erittäin vahvoiksi.

Kekkonen korostaa, että yhteiskuntasovun rakentamista ajatellen erityisen tärkeitä olivat myös maanjakolait (Lex-Kallio ja torpparivapautus) ja muu lainsäädäntö, jolla pyrittiin parantamaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olleiden asemaa.

– Mikä käänsi suunnan, kysytään usein? Varsinkin ulkomaalaiset kollegat pitävät suunnan muutosta suoranaisena ihmeenä.

Hänen mukaansa muutoksen syyt olivat sekä maan sisällä että kansainvälisen poliittisen arkkitehtuurin muutoksissa.

– Suomen kansainvälinen maine oli kärsinyt vankileirien kurjuuden tultua ensin pohjoismaiden ja sitten laajemminkin ulkomaiden lehdistön tietoon. Saksan häviö maailmasodassa luhisti kuningashankkeen. Suunnan oli pakko muuttua, jotta nuori valtio saisi maailmansotien voittajavaltioiden hyväksynnän. Politiikan linja siirtyi näissä olosuhteissa kohti maltillista keskustaa.

Demokraattinen oikeusvaltio joutui Suomessa kovalle koetukselle maailmansotien välisenä. Oikeudenkäyttö politisoitui ja demokratiaa rajoitettiin.

Mutta sovintoa vahvassa merkityksessä pystyttiin rakentamaan Kekkosen mukaan vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Suomesta tuli demokraatttinen oikeus- ja hyvinvointivaltio.

– Sovinto edellyttää aitoa demokratiaa, johon kuuluu mahdollisuus keskustelulla kipeistäkin asioista ja olla oikeassa tai väärässä ilman sanktioiden pelkoa.

 


 

– Vastuuton yhtyminen natsien hyökkäykseen Neuvostoliittoon oli se teko, joka vaaransi Suomen kansallisen olemassaolon ja maksoi kymmeniä tuhansia henkiä. Vuosina 1944-45 puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen rankaisematta, mutta Stalin valitsi toisin, lähinnä koska Suomen johtajat myönsivät virheensä ja lupasivat puolueettomuutta ja ystävyyttä Neuvostoliitolle, professori Geoffrey Roberts tulkitsee. -Näkökulma: Kuten tunnettua Neuvostoliiton suurvalta asema oli vahvistettavissa Berliinissä. Ei Helsingissä. Tämä tosiasia ymmärrettiin hirvittävällä riskillä Suomessa. Pienessä piirissä. Marsalkka Mannerheim sai ratkaisevan tiedon elokuussa 1944 Narvan rintamalta Ruotsin tiedustelun kautta. NL siirtää kaikilta rintamilta joukkonsa kohti Berliiniä ja Itä-Eurooppaa. -KimsBlog

 

Josif Stalin (1878-1953). Wikimedia Commons U.S. Signal Corps

Professori The Guardianissa: Ei Stalin

halunnut miehittää Suomea

 

 

Irlantilaishistorioitsijan mukaan puna-armeija olisi voinut miehittää Suomen, mutta Neuvostoliitto leppyi.

 

The Guardian -lehden yleisönosastolla käydään keskustelua Suomen valinnoista toisessa maailmansodassa. National University of Irelandin historian emeritusprofessori Geoffrey Roberts on vastannut kirjoittajalle, jonka mukaan Stalinin tekemä valloitus olisi ollut suomalaisille paljon pahempi vaihtoehto kuin Adolf Hitlerin liittolaisuus.

– Tosiasiassa Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa toisessa maailmansodassa ei estääkseen Neuvostoliiton valloitusta vaan voittaakseen takaisin Neuvostoliitolle talvisodan 1939-40 seurauksena menettämiään alueita. Rauhansopimus joka lopetti sodan maaliskuussa 1940 jätti Suomen itsenäisyyden koskemattomaksi, professori Geoffrey Roberts kirjoittaa.

 

– ”Suomettuminen”, kuten sitä kutsuttiin, salli Suomen pysyä vapaana Neuvostoliiton dominoinnista ja kommunistien haltuunotolta, hän jatkaa.

 


 

Metalliliiton sihteeri teetti päivää ennen SAK:n työvaliokunnalla päätöksen, jolla ammattiyhdistysliike irtisanoutui mielenosoituksesta ja offensiivi kuivui kokoon. Laiton lakkoilu vaaransi ensiarvoisen sotakorvausteollisuuden tuotantoa.

 

Kommunistit eivät onnistuneet kaappamaan SAK:ta kesällä 1946. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO
 
 
 

Uudet työntekijäluokat estivät kommunisteja

kaappaamasta SAK:n

 

 

 

Suomen sotien 1939–1945 aikana aikuistunut metallityöväen uusi työntekijäsukupolvi ratkaisi sen, ettei äärivasemmiston suunnitelmasta siirtyä kansandemokratiaan tullut mitään.

 

Turun yliopistossa tarkastettavassa Risto Reunan väitöstutkimuksessa selvisi, että nuoret työntekijät estivät kommunismin voitolle pääsyn työväestössä tukemalla Suomen Metallityöväen Liiton johtoa. Liiton sodanaikainen johto säilytti asemansa, esti SAK:n valtaamisen ja teki tyhjäksi äärivasemmiston kesäkuun 1946 virkamiespuhdistuksia varten järjestämän ulkoparlamentaarisen mielenosoitusoffensiivin.

 

Jatkosotaan lähetettiin 140 000–150 000 nuorta, joilla ei ollut ammattia, omaa perhettä eikä elämänkokemusta toisin kuin sotaa edeltäneillä ikäpolvilla. Tutkimuksessa kerrotaan, kuinka sodan jälkeen vanhimmat sodasta palaajien ikäluokat vaativat kiivaimmin yhteiskunnan perinpohjaista muuttamista.

– Nuorilla elämä oli vasta edessä ja etuna vanhoihin perheenelättäjäikäpolviin nähden järjestynyt ammattiin koulutus. Kaupunkiin kotiutuneita ongelmat koskettivat enemmän kuin maaseudulle ja kotitiloille palaajia, joita odottivat tekemättömät työt ja joilla oli tilaa käsitellä sotakokemuksensa, Reuna kertoo väitöstiedotteessaan.

Ase- ja sotakorvausteollisuuden metallityöntekijöistä muodostui teollisen työväestön eturyhmä, kun yhteiskunta muuttui työnjakoyhteiskunnaksi. Reuna käy läpi vaiheita, jolloin valtiollisen demokratian rinnalle syntyi työehtosopimusjärjestelmän myötä taloudellinen demokratia, etujärjestövalta.

– Siinä Suomen Metallityöväen Liitolla oli johtava rooli työntekijöiden etummaisena ammattiliittona. Sotakorvauksista tuli kansallisesti yhdistävä projekti, joka esti myös työväenliikettä repeämästä, hän toteaa.

Työntekijäpula helpottui ammattikoulutettujen nuorten täyttäessä työpaikat ja alkuvuonna 1946 maassa vallitsi täystyöllisyys. Työpaikat politisoituivat.

– Äärivasemmiston työpaikkaylivalta kyllästytti uusia työntekijöitä, jotka tunsivat, että heidät syyllistettiin rivimiehinä venäläisten ampumisesta sodassa, Reuna kuvailee.

SAK:sta kasvoi suurin työväen joukkojärjestö, jonka jäsenistä 70 prosenttia oli ensikertalaisjäseniä.

Reunan mukaan Suomen kommunistisella puolueella SKP:llä oli pyrkimyksiä hankkiutua enemmistöasemaan SAK:n johdossa ja sitä kautta kääntää SDP:tä vasemmalle.

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kommunistit voittivatkin enemmistön, mutta yllättäen vastoin ammattiyhdistyskommunistien kantaa SKP:n pääsihteeri Ville Pessi peruutti 30. toukokuuta 1946 pidettäväksi määrätyn edustajakokouksen.

– Peruutuksella SKP vältti työväen yhtenäisyyttä repivän riidan syntymisen ennen SDP:n puoluekokousta kesäkuun puolivälissä. Sosialidemokraattisen opposition oli tällöin määrä syrjäyttää asevelijohto ja SKP:n päästä sen jälkeen neuvottelemaan SDP:n puolueen yhdistämisestä Suomen kansan demokraattiseen liittoon SKDL:oon, Reuna kertoo.

 

Kesäkuun 1946 hyökkäys

Neuvostojohto oli tyytymätön SKP:hen.

– ”Suureksi demokraattiseksi käänteeksi” nimitetty kansandemokratiaprojekti seisoi, kun Moskovan moitteista pelästynyt SKP pani toimeen virkamiesportaiden puhdistuskampanjan, Reuna kertoo.

Maanlaajuinen mielenosoitusoffensiivi huipentui mielenosoitukseen 7.6.1946 eduskuntatalon edessä.

– Offensiivin tarkoituksena oli painostaa eduskunta ja hallitus erottamaan taantumuksellinen virkamieskunta ja korvata se uusilla demokratialle myötämielisillä viranhaltijoilla. Offensiiviin sisältyi piilopyrkimys erottaa sosialidemokraattisen puolueen jäsenkenttä puoluejohdon ohjauksesta, Reuna kertoo.

– Offensiivin jälkeen Hertta Kuusinen, joka uskoi vasemmistolaistumisen jatkuvan, kirjoitti isälleen (Otto Wille Kuusiselle) Moskovaan syntypäiväonnittelun, jossa ilmoitti kommunistien tulevan lahjoittamaan tälle Suomesta kansandemokratian. Etsikkoaika oli kuitenkin ohi. SKP:lle myötäsukaiset voimat kääntyivät vastaisiksi ja SAK jäi lopullisesti sosialidemokraateille metallityöväen vastarinnan ansiosta, Reuna saummaa.

 

FL Risto Reunan väitöskirja ”Ei tullutkaan vallankumousta” – sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Äärivasemmiston kesäkuun 1946 offensiivi ja metallityöväen työpaikkavastarinta tarkastetaan perjantaina 23. helmikuuta Turun yliopistossa.

 


 

Eloonjäämistaistelusta neuvostovankeudessa ja orjatyöleireillä kertova kirja oli aikansa sensaatio Suomessa. Berijan tarhoja on sanottu suomalaisversioksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristosta. Tunnettuudessaan sitä on verrattu myös Arvo Tuomisen Kremlin kellot -teokseen. - Näkökökulma: Blogisti sai tämän kirjan 1964 joululahjaksi perhetuttavalta (Boris Björkelund, joka kirjoitti oman kertomuksensa samalla ryssän seuramatkalla! - Kirja: Stalinille menettämäni vuoteni. ) - Tästä vuodesta ei ollut kuin neljä vuotta Prahan kevääseen ja miehitykseen. - Kirjallisuus avartaa poliitista näkökulmaa elämässä! - KimsBlog


 
 
Berijan tarhoista otettiin 11 painosta. Sen jälkeen noudatettiin Urho Kekkosen pyyntöä, ettei enempää painettaisi.''
 

 
 

”Pysyimme poissa kommunismin orjuudesta”

– Ilkka Suomiselta lukusuositus

 

 

Ministeri löysi uudelleen neuvostotodellisuudesta kertoneen suomalaisklassikon.

 

Ministeri ja kokoomuksen kunniapuheenjohtaja Ilkka Suominen kertoo Facebookissa, että hän luki parina iltayönä uudelleen Unto Parvilahden teoksen Berijan tarhat, jota ei ollut nuoruusvuosiensa jälkeen lukenut.

 

– Suosittelen näin 60 vuotta myöhemmin nykyisille nuorille ja kiitollinen olen kaikille niille toimijoille sodissa tai rauhan töissä joiden ansiosta olemme itsenäinen ja pysyimme poissa kommunismin orjuudesta, Ilkka Suominen kirjoittaa.

 

Unto Parvilahden (Boman) Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954 on kirjoittajan muistelmateos vankeudesta ja karkotuksesta Neuvostoliitossa 1944-54. Nimi tulee Josif Stalinin oikeana kätenä toimineesta NKVD:n johtajasta Lavrenti Berijasta.

 

Unto Parvilahti oli toiminut suomalaisessa Waffen-SS:n vapaaehtoispataljoonassa. Sodan jälkeen hänet pidätettiin. Kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon avulla hänet lennätettiin muiden samalla kaapattujen 18 niin sanotun Leinon vangin kanssa Moskovaan ja vankileireille gulagiin.

Parvilahdelle kerrottiin Neuvostoliitossa 1945 viiden vuoden vankeusrangaistuksesta. Sen päätyttyä 1950 hänet vietiin vapauttamisen sijasta vankijunaan ja karkotettiin Siperiaan. Hän pääsi palaamaan Suomeen joulukuussa 1954.

***

Eloonjäämistaistelusta neuvostovankeudessa ja orjatyöleireillä kertova kirja oli aikansa sensaatio Suomessa.

Berijan tarhoja on sanottu suomalaisversioksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristosta. Tunnettuudessaan sitä on verrattu myös Arvo Tuomisen Kremlin kellot -teokseen.

***

 JK: Suomelta vaadittiin välittömästi n. 24t. n. 60 henkilön pidätykset syksyllä 1944. Heidät Suomen kommunistinen Valpo haki yöllä konepistoolein kotoaan, suoraan Ratakatu 12 osoitteeseen. Täältä heidät siirrettiin tyrmistä Malmin lentokentälle, josta edelleen Leningradin poliittiseen NKVD:n vankilaan; jossa kuukausien poliittiset kuulustelut alkoivat.

Neuvostoliiton näkökulmasta nämä siviilit olivat joko Venäjän kansalaisia, tai neuvosto vastaisia, kuten taistolainen sanonta kuului 60-70 luvuilla Suomessa.

Lähde: Boris Björkelund: Stalinille menettämäni vuoteni.


 

 


 

 

Yksi Matts Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista?

Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

 


 

 

- Näkökulma: Venäjän sotilaat lähtivät Suomesta pääsääntöisesti käskystä. Varsinkin Venäjän merkittävä Helsingin laivastoyksikkö! Tämä pohjautuu historiassa Hangon sopimukseen, joka allekirjoitettiin Hangossa 5.4.1918 kenraali von der Golzin Itämeren laivastoyksikön saavuttua Hankoon.

 

Hangon sopimus oli osapöytäkirja, keisarillisen Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918, jossa Venäjä irtaantui I maailmansodasta ja keisarillinen Saksa saneli pitkälti ehdot vallankumouksen pyörteissä olevalle Leninin Venäjälle.

Huomioitavaa on myös, että keisarillisen Saksan tiedustelu oli rahoittanut Leninin bolshevikkien vallankumousta jo vuosia mm. Sveitsissä ja Pietarissa.

 

Ilman näitä historian sopimuksia Suomen itsenäisyyshistoria olisi kirjoitettu tyystin toisin! - Lisäksi Suomen itsenäisyysprosessiin tosin tarvittiin niittinä, keisarillisen Saksan luhistuminen I maailmansodassa marraskuussa 1918.

 

- Itsenäinen Suomi oli kirjoissa ja kansissa vasta Iso-Britanian ja USA:n hyväksynnällä huhti-toukokuussa 1919. Allekirjoitukset Suomen lopulliselle itsenäisyydelle haki Euroopasta diplomaattisessa prosessissa valtionhoitaja, kenraali, vapaaherra C.G.E. Mannerheim.

- KimsBlog


 
Valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5.1918 Ratsukko kääntyy Pohjoisesplanadilta ylipäällikkö Mannerheimin ohitettuaan. LEHTIKUVA / HANDOUT / GUNNAR LÖNNQVIST

Mannerheimin henki oli monta kertaa

hiuskarvan varassa

 

Minne muualle entinen Venäjän armeijan korkea upseeri olisi edes voinut sijoittua kuin Suomeen?

C.G.E. Mannerheim oli kotoisin Suomesta, ruotsinkielistä yläluokkaa mutta venäläistynyt keisaria ja tämän armeijaa palveltuaan. Siteet Suomeen eivät kuitenkaan katkenneet, koska Mannerheim ja suku olivat yhteydessä toisiinsa. Yksi kenties ratkaisevin kiinnike oli marraskuun 9. päivänä 1917 nimetty valtionhoitajakunta ja sen kolme jäsentä: P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Alexis Gripenberg.

 

Gripenbergillä lienee ollut aavistus pian tarvittavan sotilasjohtajan suhteen. Mene ja tiedä. Hänen poikansa Michael oli naimisissa Mannerheimin nuorimman sisaren Marguériten kanssa. Suomessa tiedettiin Mannerheimin olevan hakemassa töitä. Hän osallistui sotilaskomitean kokouksiin puheenjohtajana jo tammikuun 1918 puolivälissä, jolloin eduskunta oli päättänyt perustaa ”vahvat järjestyksenvalvontajoukot”. Valkoisten joukkojen ylipäällikkö hänestä tuli parin viikon kuluttua.

Noiden vuosien päätökset olivat niukkojen enemmistöjen ratkaisuja. Jo joulukuun 6. päivän 1917-itsenäisyysjulistus oli tehty äänin 100-88. Aseellisten joukkojen perustamiseen tammikuussa 1918 hyväksytty päätös syntyi äänin 97-85. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti marraskuussa kolme kertaa vallankumoukseen ryhtymisestä: ensin 14 puolesta, 11 vastaan, seuraavana aamuna luvut olivat kääntyneet: 12-13, mutta kohta päätös oli olla ryhtymättä kapinaan. Jos vallankumous olisi alkanut marraskuussa tarmolla, Mannerheimille ehkä ei olisi ehtinyt enää olla käyttöä.

 

Toimittaja Matts Dumell on kulkenut Mannerheimin jalanjäljissä ja kuvaillut päähenkilönsä ratkaisuja traumaattisena vuotena 1917. Venäjä oli siirtynyt keisarinvallasta anarkiaan, armeijassa puhkesi ”demokratia”. Mannerheimin matka Odessasta Pietariin piiloutuneena sairaanhoitohenkilökunnan joukkoon on seikkailukertomus. Monen vaiheen ja hengenvaarallisen käänteen kautta hän asettuu lopulta Suomeen tammikuun 1918 alkupäivinä.

 

Näyttävä ura, hankala luonne

Toimittajan kirja Mannerheimista on aivan muuta kuin kuivan tutkijan tekemä. Dumell maalailee erinomaisesti paikkoja ja olettelee tapahtumien yksityiskohtia. Mannerheim tuntee olevansa taas Suomen alamainen, kun velvollisuudet keisarin suhteen ovat loppuneet.

Vaarallisten tilanteiden keskellä Mannerheim paljastuu merkillisellä tarmolla itsestään ja varusteistaan huolehtivaksi pikkusieluksi. Hän kantaa huolta vaatteistaan, tuumailee vaattureiden perään ja onnistuu aina pääsemään notkuvien ruoka- ja juomapöytien vieraaksi. Hän oli oppinut myös siipeilijäksi, jonka rahallinen mukavuus tuli turvatuksi avioliiton kautta – ainakin hetkeksi.

 

Mannerheimia palvova kirjallisuus on korostanut hänen suurenmoista jalouttaan, tyylitajuaan ja esiintymishaluaan. Toisaalta hänen aikalaisensa Venäjän armeijasta, kenraali Ernst Löfström kirjoitteli päiväkirjaansa: ”Mielistelyä, valheita, sairaalloista kunnianhimoa, kas siinä Mannerheimille tyypillisiä ominaisuuksia”.

 

Haminan kadettikoulun ajoilta Mannerheimista osattiin kertoa ilkeitäkin. Hän osasi simputtamisen ja kiduttamisen monin eri tavoin. Mannerheimia kuvailleet ihailijat ovat pitäneet hänen sarkastista huumoriaan hienostuneena, kun samalla se oli usein johonkin pöytäseurueeseen kuulunutta uhria kohtaan sadistista, pilkkaava. Ehkä kaiken takana oli kultalusikka suussa syntyneen mutta hajonneen perheen onneton perillinen, josta suku ei voinut olla ylpeä. Piti päteä.

 

Halusipa itse J.K. Paasikivi kirjoittaa Mannerheimista tämän kuoltua: ”Mannerheim oli toisin kuin moni kuvittelee erittäin kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen. Hänellä ei ollut mitään halua tarttua epämiellyttäviin tehtäviin. Hänellä oli tarve säilyttää kansansuosionsa.”

 

Suomi se oli, joka Mannerheimin valitsi

Suomella olisi ollut Mannerheimille vaihtoehtoja, siksi ei Mannerheim itse ollut se, joka teki valintoja. Toki sitten kun hänestä oli tullut ylipäällikkö, hän uskalsi ottaa riskejä. Sopivissa tulosneuvottelutilanteissa hän saattoi lyödä hansikkaansa tiskiin ja julistaa eroavansa. Urho Kekkosenkin kiukuttelutaktinen valtti oli uhata olla asettumatta ehdolle.

 

Silti tältäkin osin historia on todistanut sattumanvaraisten kohtalon oikkujen määräysvallan. Monta kertaa Mannerheimin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän Odessasta palasi Pietariin ja matkusteli Helsingin ja Pietarin väliä tullakseen lopulta Vaasaan johtamaan valkoisia. Kuolema seurasi kintereillä.

 

Edellä lueteltiin Mannerheimin tunteneiden kriittisiä mietteitä. Dumell latelee myös niitä luonteen piirteitä ja vaikutelmia, jotka Venäjän jättänyt kenraali herätti jo ensitapaamisista lukien. Hän ei tarkoituksellisista syistä puhua pulputtanut, koska hänellä ei ollut lukeneisuutta, eikä hän olisi selvinnyt sanasieppojen kanssa. Hän mieluummin salaperäisesti vaikeni, jollei hän tiennyt olevansa tilanteen herra ja käskyttäjä. Hän inhosi kokouksia ja halusi tuumailla kahden kesken.

 

Mannerheim herätti suomalaisissa valkoista sotavoimaa rakentavissa päättäjissä uteliasta luottamusta: tässä ei ollut tyhjän höpöttäjä, vaan pokerikasvo. Jo istuessaan sotilaskomiteassa häntä inhotti tyhjän puhujat ja turhaan takertujat. Häntä yököttivät jo silloin saamattomat poliitikot.

***

Yksi Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista? Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

***

Dumell olettaa: suomalaisten kuin venäläisten upseerien kesken tehtiin sopimus, nämä pääsisivät kotikonnuilleen vähin vaurioin. Vaasan venäläisten 2 000 miehen varuskunta luovutti aseensa lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, kuten monet muutkin. Mannerheim oli entisenä Venäjän armeijan korkeana upseerina onnistunut juonimaan, kuten kenraali Heinrichs myöhemmin muisteli: ”paikallinen kansannousu Pohjanmaalla vaati enemmän rohkeutta kuin verta”. Tie voittoihin oli avautunut. Suomalaiset punaiset jäivät yksin. 

Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos & Förlaget 2017.

Kommunistien halua liittyä Neuvostoliittoon vähensi se, että Stalin puhdisti 1930-luvulla joukkohautoihin suomalaiset kommunistit, joita oli rakentamassa neuvostososialismia.


  
Tiede
 
 

Historioitsija Kimmo Rentola: Ruotsi pelasti

Suomen Neuvostoliitolta

 

 

Suojelupoliisillakin on ollut käyttöä historiantutkijan ammattitaidolle.

 


 

Kimmo Rentola selkä pesulan seinää vasten vanhalla sukupuolitautien klinikalla. ”Moni vanha
 helsinkiläinen sanoo tietävänsä paikan – ja lisää ettei ole koskaan käynyt täällä.”
KIMMO RENTOLA tekee töitä Helsingin Kruununhaassa entisessä sukupuolitautien klinikassa, jossa nykyisin tutkitaan ja opetetaan poliittista historiaa. 


Rentola etsii vanhassa Kuppalassa selitystä siihen, että Suomi pelastui Neuvostoliiton miehitykseltä ja täydelliseltä alistamiselta. Siihen on muitakin syitä kuin se, jonka kaikki haluamme kuulla: Suomen käsittämätön kyky vastarintaan viime sodissa. 

TALVISODAN hengen synnytti osin Josif Stalin itse nimittämällä sodan alussa Suomelle Otto Ville Kuusisen hallituksen. Varjohallituksen asettaminen osoitti, että Neuvostoliitto halusi hallintaansa koko maan, ei vain kaistaleita Leningradin suojaksi. 


Myös kommunistien halua liittyä Neuvostoliittoon vähensi se, että Stalin puhdisti 1930-luvulla joukkohautoihin suomalaiset kommunistit, joita oli rakentamassa neuvostososialismia. 
 

Puolustustahdon ja -kyvyn lisäksi tärkeä suoja oli Ruotsi

”Ruotsi pelasti Suomen jo olemassaolollaan. Jos Suomen toisella puolen olisi sijainnut Saksa, tilanne olisi ollut toinen”, Rentola sanoo. 

Stalin ei halunnut Ruotsista vihollista. Sodan jälkeisinä vuosina Neuvostoliitossa arvioitiin, että Ruotsi liittyy länsileiriin, jos Suomea painostetaan liikaa. 

”Stalin suhtautui yleensäkin kunnioittavasti Ruotsiin, joka oli entinen suurvalta ja ikiaikainen vihollinen.” 

VIIME aikojen kiinnostavimpiin kuuluvassa Suomen historian teoksessaStalin ja Suomen kohtalo Rentola valottaa, millaisin perustein – ja tiedoin – Stalin teki Suomea koskevia päätöksiä 1939, 1944, 1948 ja 1950. Noina vuosina Suomen säilyminen itsenäisenä oli vaakalaudalla. 


Lähteinä Rentolalla oli neuvostoliittolaista tiedusteluaineistoa ja Stalinin keskusteluista tehtyjä muistiinpanoja. 

Ratkaisevat hetket ja pohdinnat eivät kirjassa huku kattaviin tilanneselostuksiin. Rentola luottaa, että lukijat tietävät, mitä maailmassa silloin tapahtui. 

Riisutussa teoksessa näkyvät kirkas tutkimuskysymys ja lähteet, joista on löydetty vastaus. Ne tekevät tutkimuksen ymmärrettäväksi ja uskottavaksi. 

Historiatieteessä menetelmät usein jäävät näyttämättä. 

”Teoria ja metodi ovat kuin rakennusteline. Kun talo on valmis, se otetaan pois.” 

HISTORIANTUTKIJAN taidoille oli käyttöä myös Suojelupoliisissa, missä Rentola työskenteli 2000-luvun alussa ja kirjoitti muun muassa Supon historian. 

Eri lähteistä saatujen tiedustelutietojen järjellinen käyttö edellyttää, että niitä ei ota suoraan tosiasioina. Ensin pitää arvioida, mistä tiedot ovat peräisin, mitä tiedon tuottajat itse voivat tietää ja mikä on heidän tarkoituksensa. Sitten on paremmat edellytykset päätellä, miten asiat ovat. 

Tiedusteluraporttien laatimisessa ja historian tutkimisessa on kuitenkin yksi valtava ero. 


”Historioitsija tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.” 

Tieto lopputuloksesta myös kahlitsee historiantutkijan ajattelua. On vaikea hahmottaa aikalaisten näköaloja epävarmassa tilanteessa. 

”Ratkaisuja tehdään sokkona. Tavoitellaan yhtä, ja tulos on ihan toista.” 

Sattuman rooli on suuri Suomen kohtaloissa. Aina kun Stalin aikoi tosissaan panna Suomen polvilleen, kansainvälisessä politiikassa tapahtui käänne, joka pakotti hellittämään otetta. 

HERRAONNEAKIN oli. Presidentti J.K. Paasikivi piti myönnytyksiä tehdessäänkin lujasti kiinni olennaisesta. Ja vaikka 1970-luvun poliitikkoja on usein pidetty suomettuneina Neuvostoliiton myötäilijöinä, tosipaikassa suuri naapuri ei saanut tahtoaan läpi. 


Kun presidentti Urho Kekkoselle piti viimein valita seuraaja, yksikään pääpuolueista ei asettanut Neuvostoliitolle mieluisinta ehdokasta. Sdp valitsi Mauno Koiviston eikä Kalevi Sorsaa, keskustapuolue Johannes Virolaisen eikä Ahti Karjalaista, kokoomus Harri Holkerin eikä Ilkka Suomista ja Skdl Kalevi Kivistön eikä Aarne Saarista

Rentola kohtasi Supon historiaa tutkiessaan neuvosto­raportin, joka oli laadittu 1982 Koiviston vaalivoiton jälkeen ja arvioi vaikuttamista Suomessa. 

”Se oli aika masentunut.” 

Jopa SKP:n enemmistö irrottautui Neuvostoliiton ohjauksesta ja toimi tosiasiassa sitä vastaan. Neuvostoliiton taskussa oli vain puolueen taistolaissiipi, johon 1970-luvun alussa liittyi sankoin joukoin yliopisto-opiskelijoita ja oppikoulujen teinikunta-aktivisteja, myös Rentola itse. 

Eduskuntaan taistolaiset saivat kuitenkin enimmillään vain 13 edustajaa. 

SATTUMA vaikutti myös siihen, että Rentola päätyi nykyiselle alalle. Hän valmistui maisteriksi Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselta, kun professorina oli hetkellisesti Keijo Korhonen

”Opiskelijat pitivät Korhosta sadistina. Hän määräsi, ettei voi valmistua, ellei ole suorittanut vähintään Venäjän alkeita.” 

Siksi Rentola osasi auttavasti venäjää, kun Neuvostoliitto romahti ja arkistot avautuivat. 

”Ja pitihän sinne lähteä.” 

Sillä tiellä hän on. Rentola julkaisee kollegoidensa kanssa pian teoksen, joka sisältää Suomea koskevia dokumentteja NL:n kommunistisen puolueen politbyroon arkistosta. Harva länsimainen tutkija on sinne päässyt. 

Rentola väitteli melko kypsällä iällä, 40-vuotiaana, mutta ehti silti professoriksi. 

”Historia ei ole nuorten nerojen laji, kuten luonnontieteet, joissa usein alle 25-vuotiaana keksitään se mitä keksitään. Moni historioitsija tekee parhaan teoksensa vasta eläkkeellä.” 

Kuka

Kommunismin professori


 Kimmo Rentola, 64 

 Poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa vuodesta 2015 

 Poliittisen historian professori Turun yliopistossa 2006–2014 

 Tutkimuskohteet kylmä sota, suomalainen kommunismi, Suomen ja Neuvostoliiton suhteet. 
 

Salainen yhteistyö armeijoiden johtotason kesken alkoi jo vuoden 1940 lopulla. Kesäkuun 1941 alussa, jolloin Erfurth tuli Suomeen, kaikki oli jo valmista yhteisen hyökkäyksen varalta. Suomi ei solminut oikeudellisessa mielessä ( de jure ) sotilasliittoa Saksan kanssa, mutta käytännössä ( de facto) Suomi meni sotilasliittoon.


 
Kulttuuri    |   Kirja-arvostelu
 
 
 
 

Uutuusteos paljastaa, miten Suomi lähti

sotaretkelle yhdessä Saksan kanssa –

Mannerheimin lähipiiriin kuuluneen

saksalaiskenraalin päiväkirja antaa hyytävän

kuvan jatkosodan synnystä

 

 

Mannerheimin päämajassa työskennelleen kenraalin päiväkirja näyttää, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään.

 


 

Marsalkka Mannerheim hyvästelee saksalaisia vieraita. Mikkeli vuonna 1941. Mannerheimin oikealla puolella kenraali Alfred Jodl, vasemmalla kenraali Waldemar Erfurth.
Sotahistoria 

Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo. 375 s. 

 


ITSENÄISEN Suomen historiassa on muutamia vaiheita, jotka herättävät jatkuvasti kiusallisia kysymyksiä. Yksi niistä on Suomen liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa kesällä 1941. Miten se oikein tapahtui? 


Kenraali Waldemar Erfurth tuli Saksan sodanjohdon edustajaksi 13. kesäkuuta 1941 ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin päämajaan ja ryhtyi pitämään analyyttista ja kiihkotonta päiväkirjaa. Vuoden loppuun mennessä hän ennätti kirjoittaa pari sataa liuskaa, jotka nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi. 

Tohtori, eversti Pekka Visuri on kääntänyt kenraalin merkinnät ja kirjoittanut taustoituksen, jossa hän käsittelee Saksan ja Suomen sotilasyhteistyön alkamista vuosina 1940–41 ja kertaa myös sittemmin käydyn historiallisen väittelyn. Kirjan nimi on Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941

NYT suomalainen lukija voi omalla äidinkielellään seurata päivittäin etenevää tarkkaa kuvausta siitä, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään. 

Se on hyytävää tekstiä. Milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut näin hyvää mahdollisuutta tutustua suoraan alkuperäiseen saksalaiseen lähdemateriaaliin jatkosodan synnystä. 

Lukija voi myös etsiä vastauksia niihin kiusallisiin kysymyksiin. 

Pyrkikö Suomi sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa vai ajautuiko Suomi liittoon olosuhteiden pakosta? Oliko Suomi todella sotilasliitossa Saksan kanssa vai kävikö Suomi sittenkin omaa erillissotaansa Saksan rinnalla? 

Kenraali Waldemar
 Erfurth.
ERFURTHIN päiväkirjan pohjalta minulle muotoutui seuraavan kaltainen käsitys. 


Suomi ei ajautunut, vaan pyrki voittajan vankkureille. Valtiojohto ja varsinkin sotilasjohto halusi tietoisesti sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa. 
 
***

Salainen yhteistyö armeijoiden johtotason kesken alkoi jo vuoden 1940 lopulla. Kesäkuun 1941 alussa, jolloin Erfurth tuli Suomeen, kaikki oli jo valmista yhteisen hyökkäyksen varalta. 

Suomi ei solminut oikeudellisessa mielessä ( de jure ) sotilasliittoa Saksan kanssa, mutta käytännössä ( de facto) Suomi meni sotilasliittoon. 
 
***


Erfurthin antaman kuvauksen perusteella yhteistyö oli hyvin tiivistä sodan alusta alkaen. Erfurthin mieleen ei tullut käyttää sellaista sanaa ”erillissota”, kun hän kuvasi vuoden 1941 tapahtumia. 

Toki sekin tulee päiväkirjassa todistetuksi, että Suomella ja Saksalla oli erilaiset sodanpäämäärät. Se aiheutti hankauksia jo kesällä 1941. Suomi ei halunnut hyökkäysvaiheessa niin suurta rintamavastuuta kuin Saksa tahtoi Suomelle antaa. 

VIELÄ syyskuun alussa 1941 aseveljien tunnelma oli korkealla. 

Päiväkirjassa on irvokas kuvaus yhdestä huippuhetkestä, kenraali Jodlinvierailusta Suomessa. Jodl vakuutti pokkana Mannerheimille ja muille isännille, kuinka paha mieli Hitlerille oli muka tullut, kun tämä oli joutunut kesällä 1939 jättämään Suomen Stalinin armoille. 

Päämajassakin uskottiin vielä alkusyksystä 1941, että sota päättyisi nopeasti Saksan (ja Suomen) voittoon Neuvostoliitosta. Kun Saksa olisi vallannut Leningradin, osa suomalaisista sotilaista olisi päästetty reserviin, kaavailtiin. 


Mutta kun Erfurth kysyi lokakuun 15. päivänä Mannerheimilta, pitäisikö hänen varautua olemaan koko talven yli Suomessa, marsalkka vastasi: ”Kyllä, monta talvea, monta talvea.” 


Päämajassa oli siis tehty uusi tilannearvio, jonka mukaan sota jatkuisi luultua pitempään. Eikä Saksan voittoon enää uskottu niin vuorenvarmasti kuin vielä kesällä. 

JOULUKUUN lopulla Mannerheim ihmetteli, miksi saksalaiset eivät olleet osanneet varautua Venäjän talveen, vaan sotilaat palelluttivat jalkansa. 

”Kengän tai saappaan pitää olla niin suuri, että siihen mahtuu kaksi sukkaa ja vielä voi liikuttaa varpaita”, Mannerheim määritteli. 

Kun Saksa vuoden 1942 alussa painosti Suomea hyökkäämään Leningradiin ja katkaiseman Muurmannin radan, Mannerheim ilmoitti melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä. 


PUOLESSA vuodessa Erfurth joutui Mannerheimin taikapiiriin. Hänellä oli pysyvä, arvokkain paikka pöydässä Marsalkan oikealla puolella. Kenraali rupesi liiaksi ymmärtämään suomalaisia, ja siitä seurasi hänelle hankaluuksia oman päämajansa kanssa. 


Sitä vastoin suomalaiset luottivat Erfurthiin. Vaikuttaa siltä, että oli ”yksi meistä”, aseveli, jolle paljastettiin kaikki valtiosalaisuudet ja mitä ei heti kerrottu, sen hän aikaa myöten onki selville. 

Päiväkirjaansa hän kirjasi myös kymmeniä anekdootteja Mannerheimin ja kenraalien elintavoista. Herkullista niitä on lukea. 

 


 



 

Stalinin salattu arkisto aukesi viimein ja

paljasti sensaatiomaista tietoa Suomen

historiasta – Neuvostoliitto suunnitteli

tukikohdan laajentamista Hangosta Saloon

 

 

Syksyllä ilmestyvä kirja näyttää, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä.

 

Tilaajille
Neuvostoarmeijan ylipäällikkö J. V. Stalin työpöytänsä ääressä.


VÄLIRAUHAN AIKANA 1940–41 Neuvostoliitto suunnitteli Hangon tukikohdan laajentamista Saloon saakka.

Tieto hankkeesta löytyy Venäjän federaation presidentin arkistosta eli niin sanotusta Stalinin arkistosta, jonne ulkomaisilla tutkijoilla ei ole ollut pääsyä.
 


Suomessa suunnitelmasta kuullaan vasta nyt.

Professorit Ohto ManninenKimmo Rentola ja Timo Vihavainen ovat saaneet käsiinsä kaikkiaan 1 900 liuskaa asiakirjoja Kremlin huipputason päätöksenteosta. Docendo julkaisee kolmikon kirjan Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot lokakuussa.

”Aineisto ylittää Stalinin kuoleman Hruštšovin aikaan, jolloin Kekkonen tulee aika paljon esiin”, Rentola muotoilee.

Tänne saatu aineisto päättyy vuoteen 1964.

SYKSYN UUTUUDELTA on lupa odottaa runsaasti uutta tietoa Neuvostoliiton Suomen-politiikasta.

”Aiemmin tietoa on saatu vain silloin tällöin ja tipoittain”, Vihavainen luonnehtii. ”Nyt käytössä on täydet sarjat tietyistä asioista.”

Yksi asioista on kysymys maiden välisestä rajasta. Politbyroon papereissa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten vuoden 1918 neuvotteluissa Berliinissä suurlähettiläs Carl Enckellin johtama valtuuskunta vaati Suur-Suomea eli käytännössä Karjalaa ja itärajaa Vienan merelle.

”Lisäksi suomalaiset halusivat sotasaaliina venäläisjoukoilta tänne jääneen omaisuuden, kun taas venäläiset vaativat sitä palautettavaksi”, Vihavainen kertoo. ”Venäjähän ei siinä vaiheessa tunnustanut, että mitään sotaa olisi edes ollut.”


”Tärkeää”, Stalin on kirjoittanut käsin marraskuussa 1939 puna-armeijan poliittiselta päälliköltä saamaansa muistion laitaan. Talvisota on alkamassa, mutta Leningradissa joukot eivät ota tilannetta
 sen edellyttämällä vakavuudella.

Katso asiakirja suuremmassa koossa tästä linkistä.

TÄNNE SAATU AINEISTOkoostuu Suomea koskevien erikoismappien sisällöstä vuonna 1978 otetuista valokuvista.

”Silloin niiden julkaisemista pidettiin mahdottomana, joten sensuroinnilla ei voi olla tässä sijaa”, kustantaja Juha Janhonen sanoo.

Kiintoisaa Vihavaisen mukaan on esimerkiksi se, että 1920–1930-lukujen vaihteessa Lapuan liike ei juuri kiinnostanut naapuria. Siellä Suomen levottomuuksiin suhtauduttiin loikkarikysymyksenä.

”Inkerin kollektivisointi hiersi suomalaisia, ja siitä käytiin aika tiukkaa noottienvaihtoa”, Vihavainen kuvaa.

Täältä siis uskallettiin kovistella Moskovan suuntaan?

”Kyllä, kyllä”, Vihavainen sanoo.

TUHANSIEN SUOMALAISTEN teloitukset Stalinin vainoissa 1930-luvulla eivät nouse esiin professorien aineistossa.

”Politbyroo ei näytä käsitelleen sitä, ei ainakaan tämän aineiston kanssakäymisissä. Stalin päätti paljon ilman politbyroota, omassa pienessä porukassaan”, Vihavainen sanoo. ”Se tiedetään, että Paasikivi esimerkiksi sodan aikana kyseli Neuvostoliittoon lähteneiden suomalaisten kohtaloista.”

Rentolan mukaan aineisto valaisee huipputason päätöksentekoa Neuvostoliitossa.

”Mutta tietysti edelleen jää auki monia asioita”, Rentola toppuuttelee. ”Stalinin kun ei tarvinnut pitää pöytäkirjaa päätöksistään. Se on jälkimaailman kannalta ongelma.”

VENÄJÄN FEDERAATION presidentin arkiston perusti Boris Jeltsin vuonna 1991. Sinne sijoitettiin korkeimman asteen salausluokan aineisto, jota ei haluttu jättää muualle, kuten kommunistisen puolueen terävimmän kärjen eli politbyroon arkiston mapit.

Suomalaisen professorikolmikon mukaan on selvää, ettei politbyroon materiaali sisällä kaikkea Suomea koskevaa aineistoa – mutta ilmeisesti ainakin valtaosan siitä materiaalista, joka oli korkeimman johdon käytössä Stalinin aikana ja hieman sen jälkeenkin.

”Saamamme aineisto poistaa spekulaatioita siitä, miltä pohjalta Kreml teki Suomea koskevia päätöksiä, sekä siitä mitä Kreml tavoitteli ja mihin se uskoi”, kustantaja Janhonen siteeraa professorien yhdessä muotoilemaa lausuntoa.

AIEMMIN VENÄLÄISET tutkijat ovat saaneet Stalinin arkistosta vain yksittäisiä dokumentteja, eivät suuria kokonaisuuksia. Niinpä erikoisaikakauslehdissä ilmestyneissä artikkeleissa on jäänyt kosolti tilaa päättelylle ja arvailulle.

Ulkomaalaisilla ei ole juuri ollut mahdollisuuksia.

Kokonaisuuksien saaminen on edellyttänyt paitsi venäläistä osapuolta myös laajempaa projektia, kuten Olli Vehviläisen ja O. A. Rzesevskin talvisotatutkimus Yksin suurvaltaa vastassa kaksikymmentä vuotta sitten.

”Meilläkin on tässä nyt venäläinen osapuoli mukana. Eräs venäläinen kustantamo julkaisee aineiston siellä”, Janhonen kertoo. ”Lisäksi vielä tänä keväänä Venäjältä saapuu asiantuntijoita suljettuun istuntoon Helsinkiin käsittelemään tätä aineistoa – jos siitä vaikka puuttuisi jotakin olennaista.”

JUHA JANHONEN KIITTÄÄ Wihurin rahastoa ja Emil Aaltosen säätiötä, jotka tukivat hanketta.

”Kansallisarkistoakin kysyimme mukaan, mutta heillä ei ollut rahaa”, Janhonen kertoo. ”Vaikka valtiolliselta kannalta näinkin merkittävästä aineistosta on kysymys!”

Maksetusta summasta hän tyytyy toteamaan, että mistään tolkuttoman merkittävästä ei ollut kyse.

”Luovutamme aineiston joka tapauksessa Kansallisarkistolle myöhemmin syksyllä”, Janhonen kertoo.
 
***

Oikaisu 4.4. kello 12.00: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Suomeen saatu aineisto päättyisi Hruštšovin kuolemaan vuonna 1964. Aineisto päättyy kyllä vuoteen 1964, mutta Hruštšov kuoli vasta vuonna 1971.
 

 

 

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi. Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa. Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.


  

Itsenäisyyden suhteellisuudesta

 

HENRIK MEINANDER - Ulkopolitiikka 4/2016

 

Suomi onnistui luovimaan Saksan ja Venäjän välissä itsenäiseksi valtioksi. Joustavasta ulko­poliittisesta linjasta kannattaa pitää kiinni, kirjoittaa historian professori Henrik Meinander.

 

Historian professori Osmo Jussila on monissa kirjoituksissaan hyvin perustein arvostellut suomalaisten tapaa hahmottaa maansa historia suurena kertomuksena, jossa valtiollinen itsenäisyys oli ennalta määrätty ratkaisu. Näin ei tosiaankaan ollut itsenäisyyden kynnyksellä joulukuussa 1917.

Suomen vasemmisto haki tuolloin tukea tavoitteilleen Venäjän bolševikeilta, oikeisto Saksasta. Todellista valtiollista riippumattomuutta ei niissä oloissa osattu pitää realistisena mahdollisuutena puoluekentän kummallakaan laidalla.

Se oli kaukana tulevaisuudessa häämöttävä määränpää, joka voitaisiin parhaassa tapauksessa saavuttaa sodan ja kaaoksen väistyttyä. Konkreettinen osoitus tästä oli, ettei 6. joulukuuta annettu itsenäisyysjulistus aiheuttanut missään eduskuntaryhmässä karnevaalitunnelmaa.

Suomi oli aina syksyyn 1917 asti sotilaallisesti täysin sidoksissa Venäjän valtakuntaan, vaikka suomalaisuusaate oli kasvanut voimakkaasti 1800-luvulla ja maan poliittinen kulttuuri erosi suuresti Venäjän olosuhteista. 

Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin. 

Varsinainen päätös julistaa Suomi itsenäiseksi valtioksi tehtiin vasta Venäjän kasvavan kaaoksen ja Suomeen leviävän anarkian uhan alla. Marraskuun alussa 1917 bolševikit kaappasivat vallan Petrogradissa ja yllyttivät suomalaisia sosiaalidemokraatteja ryhtymään samaan. Näiden empiessä aloite siirtyi porvaripuolueille, joilla oli lokakuun eduskuntavaalien jälkeen enemmistö kansanedustajan paikoista.

Porvaripuolueet muodostivat senaatin ja ryhtyivät vahvistamaan maan laillista järjestystä kahdella toimenpiteellä. Ensiksi katkaistiin lopullisesti siteet Venäjään julistamalla Suomi itsenäiseksi valtioksi. Sitten Suomen asema vakiinnutettiin hakemalla aseellista tukea Saksasta.

Joulukuun 4. päivänä eduskunnassa luettiin senaatin julistus, jossa määriteltiin Suomi riippumattomaksi tasavallaksi ja luvattiin hakea tälle ulkovaltojen tunnustus. Eduskunta kuitenkin vaati, että julistus käsiteltäisiin sen esittämänä aloitteena. Eduskunnan aloite hyväksyttiin 6. joulukuuta porvaripuolueiden äänten niukalla enemmistöllä (100–88).

Myös sosiaalidemokraattien hävinneessä vastaehdotuksessa tuettiin Suomen pyrkimystä itsenäiseksi tasavallaksi, mutta itsenäisyydestä tuli sopia ennen julistusta Venäjän kanssa. Sosiaalidemokraatit nimittäin ymmärsivät, että nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti pyrki turvaamaan oman valta-asemansa Saksan avulla, mikä olisi heikentänyt merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan rakentaa sosialistinen Suomi Venäjän bolševikkien tuella.

Kumpikin sisäpoliittinen valtaryhmittymä ajoi toisin sanoen pontevasti Suomen itsenäisyyttä, mutta pyrki toteuttamaan sitä niin, että se varmistaisi heidän omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa toteutumisen.

Sekä vasemmiston että oikeiston poliittinen eliitti oli samaistunut 1800-luvun lopulta saakka ensisijaisesti aateveljiinsä Skandinaviassa ja Saksassa. Mitä pidemmälle sodan ja vallankumouksen vaikutukset alkoivat tuntua Suomessa, sitä raadollisemmiksi osapuolten valinnat muuttuivat. Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin.

 

Tätä taustaa vasten oli loogista, että valtioneuvos Edvard Hjelt esitti Saksan sotilasjohdolle kutsun tulla Suomen avuksi Berliinissä jo marraskuun lopussa 1917. Hjelt oli porvarillisten puolueiden itsenäisyyttä ajavien ryhmittymien epävirallinen edustaja.

»Toivottavin vaihtoehto Suomen irrottamiseksi Venäjästä olisi saksalaisten joukkojen maihinnousu. Kansannousu Venäjää vastaan on jo valmisteltu, joten suomalaiset liittyisivät saksalaisiin», Hjelt kirjoitti.

Näköpiirissä olivat jo Saksan ja Venäjän bolševikkihallituksen väliset aseleponeuvottelut. Siksi Hjelt ehdotti, että Saksa vaatisi neuvotteluissa venäläisten joukkojen poistamista Suomesta. Samalla hän kaavaili itsenäisen Suomen tulevaa likeistä liittolaisuutta Saksan kanssa.

Saksalaiset eivät halunneet horjuttaa orastavia suhteitaan bolševikkeihin. He kehottivat suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja vaatimaan itse venäläisten poistumista maasta. Näin myös toimittiin.

Venäjän tunnustettua Suomen uudenvuodenaattona 1917 saatiin kohta Ruotsin, Ranskan ja lopulta myös Saksan tunnustukset. Mutta kuten tunnettua, nämä toimenpiteet eivät estäneet vallankumouksen leviämistä Suomeen. Siinä vaiheessa maan molempia valtaryhmittymiä ohjailtiin jo pitkälti ulkomailta, toista Petrogradista ja toista Berliinistä. Mikään osapuoli ei siinä vaiheessa nähnyt Suomea poliittisena subjektina, ei edes maan oma hallitus, vaikka se siihen tietenkin tarmokkaasti tähtäsi.

Porvarillisen Suomen ja Saksan vajaan vuoden kestänyt liittolaissuhde toteutui täysin saksalaisten ehdoilla, kuten ilmenee Marjaliisa ja Seppo Hentilän tuoreesta tutkimuksesta Saksalainen Suomi 1918. Valtionhoitajaksi noussut Svinhufvud ja vanhasuomalaisen Juho Kusti Paasikiven johtama senaatti hyväksyivät nurisematta saksalaisten vahvan otteen Suomen asevoimista, kun valkoiset olivat voittaneet Suomen sisällissodan saksalaisten avulla. Kaiken kukkuraksi Svinhufvud ja senaatti ryhtyivät yhdessä ajamaan saksalaista prinssiä maan kuninkaaksi.

Paasikiven näkemys valkoisen Suomen tulevaisuudesta ilmenee hyvin hänen kirjeestään ystävälleen Hannes Gebhardille elokuussa 1918, jolloin hän suoraan myönsi, yli puoli vuotta itsenäistymisen jälkeen, ettei Suomi selviäisi ilman Saksan tukea: »Ryssää vastaan tarvitaan aseellista apua, ja sitä voi ainoastaan Saksa antaa. Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaan lyhyt episoodi historiassamme.»

Itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin, kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella.

Identiteettikysymyksiin palattiin vasta myöhemmin, kun oli jälkiselityksien vuoro. Saksa hävisi maailmansodan syksyllä 1918, eikä Paasikivi sen jälkeen halunnut enää pitää esillä inhorealistista näkemystään itsenäisen Suomen riippuvuudesta Saksaan. Tähän vaikutti myös se, ettei Venäjällä ollut sisällissotansa ja tehottoman bolševikkihallintonsa vuoksi kykyä vallata takaisin aikoinaan Pietarin suojaksi hankittua Suomea.

Syksyllä 1939 Paasikivellä oli jälleen syytä tarkastella Itämeren alueen geopoliittista tilannetta samalla synkällä katseella kuin vuonna 1918. Paasikivi oli loka-marraskuussa Suomen pääneuvottelija Moskovassa, jossa hän vastasi Stalinin aluevaatimuksiin. Paasikivi joutui toteamaan runsaan kahden vuosikymmenen suvantovaiheen Suomen historiassa menneen ohi.

Suurvallat olivat taas voimissaan. Saksa ja Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä pyrkivät valloittamaan takaisin edellisessä sodassa menettämiään alueita. Miten ihmeessä Suomi voisi selvitä tästä pudotuspelistä omin eväin?

 

Vastaavia eksistentialistisia mietteitä itsenäisen Suomen ja suomalaisuuden reunaehdoista suurvaltapolitiikan puristuksessa ovat joutuneet pohtimaan käytännössä kaikki Suomen presidentit ja useimmat maan ulkopolitiikasta vastaavat ministerit itsenäisen maan satavuotisen historian aikana. Toisessa maailmansodassa henkiinjäämiseen vaadittiin uusi aseveljeys Saksan kanssa, kylmässä sodassa taas joustoa Neuvostoliiton suuntaan.

EU-jäsenyys vahvisti olennaisesti Suomen länsisuhteita ja niiden myötä suomalaisen poliittisen eliitin eurooppalaista identiteettiä. Samalla se kytki ratkaisevalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesti länsileiriin presidentti Mauno Koiviston  ja silloisen hallituksen tavoitteiden mukaisesti.

***

Mutta kuten tunnettua, EU ei ole osoittanut kovin kehuttavaa kykyä toimia yhteisesti ja voimakkaasti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Unionin suojana toimii edelleen Yhdysvaltojen johtama ja pääosin rahoittama Nato.

Kaikista tärkeistä ulkopoliittisista EU-linjauksista huolimatta Suomen turvallisuuspolitiikan konkreettiseksi ytimeksi on muodostunut puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa. Se muistuttaa Ruotsin jo pitkään ylläpitämää sotilaallista avoliittoa amerikkalaisten kanssa.

 

***

YYA-ajan Suomessa uransa aloittaneiden diplomaattien ja politiikkojen keskuudessa on syntynyt kiinnostava eripura siitä, missä määrin tämä matalalla profiililla etenevä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on Suomen etujen mukaista. Jakolinja Nato-yhteistyön syventämistä kannattavien ja sitä vastustavien välillä seuraa usein melko tarkasti sitä, missä kyseiset diplomaatit ovat palvelleet isänmaataan.

Yhteistä monille heistä näyttää olevan taipumus kuvata Suomen turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja jäykällä joko-tai-asenteella. Väitetään, että Suomi seisoo tienhaarassa, vaikka kaikki tietävät, että puolustusvoimamme on jo 1990-luvun puolivälistä asti kytketty yhä tiiviimmin Yhdysvaltojen asevoimiin teknologian, investointien ja muun yhteensovittamisen avulla.

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi.

Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa.

Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, professori Seikko Eskola päättää.


 

Professori sanoo tämän olleen vuosisadan

suurin virhe Suomen politiikassa

VERKKOUUTISET

 

Professori Seikko Eskolan mukaan vuoden 1918 sota oli vapaussota, mutta toki muutakin.

  • LKS 1995 Caption: ; LK-K, 29.12.1995-HELSINKI // STT:N JUTTUUN 011 4 ko: Sisällissota
 jätti orvoksi 20 000 lasta. Kuvassa Voikkaan punakaartilaisia 1918. LEHTIKUVA/ARKISTO/tt 1995 / LEHTIKUVA

    Voikkaan punakaartilaisia keväällä 1918.

  • Historiantutkija professori Seikko Eskola on kirjoittanut Nykypäivään vastauksena Jyrki Uutelan kirjoitukselle, jossa tämä Eskolan mukaan perusteli hyvin, miksi vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota.

 

-Valkoisten voitto ratkaisi, että itsenäisyysjulistus 6.12.1917 toteutui myös käytännössä. Punaisten voittaessa maamme olisi tullut osaksi Neuvostoliittoa. Mutta reunahuomautuksen ansaitsee Uutelan johtopäätös, että vapaussota on ainoa oikea nimitys tästä sodasta. Se oli myös kapina ja sisällissota, Seikko Eskola kirjoittaa.

Professorin katsaus noiden vuosien tapahtumiin kertoo sekä enemmän että vähemmän historiaa tunteville perusasiat siitä, mistä todella oli kyse.

– Sotahan alkoi siitä, kun sosialidemokraattisessa puolueessa valtaan päässyt punakaartiin nojautuva radikaalisiipi tammikuun lopulla julisti ottaneensa valtiovallan käsiinsä. Koko puolue seurasi mukana. Väkivaltaisesti syrjäytettiin kolme kuukautta aikaisemmin pidetyissä eduskuntavaaleissa saatuun 108 paikan enemmistöön nojaava hallitus, senaatti.

– Tämä oli kapina laillista demokraattista hallitusta vastaan. Uutela toteaa aivan oikein, että Venäjällä Leninin johdolla vallan ottaneet kommunistit kehottivat suomalaisia demareita ottamaan vallan. Lenin tosin tunnusti itsenäisyyden. Mutta sen tehdessään hän uskoi pian toteutuvan vallankumouksen tuovan Suomen takaisin, Seikko Eskola kirjoittaa.

***

Kapinasta kehittyi hänen mukaansa sisällissota, koska laillinen hallitus ei taipunut, vaan aloitti taistelun vallankaappaukseen lähteneitä vastaan. Tässä sodassa kapinallisten joukot olivat suomalaisia, mutta saivat voimakasta tukea venäläisiltä. Kapinan aloittaneet kärsivät lopulta tappion.

***

– Koska nykyinen Sosialidemokraattinen puolue katsoo olevansa suoraa jatkoa Turussa vuonna 1899 perustetulle Suomen työväenpuolueelle (vuodesta 1903 sosialidemokraattiselle), tammikuun 1918 kapinasta seuraa, että se on ainoa puolue Suomen historiassa, joka koskaan on tarttunut aseisiin laillista demokraattista valtiovaltaa vastaan, professori toteaa.

– Päätös ryhtyä kapinaan oli suurin poliittinen virhe, mitä Suomen politiikassa 1900-luvulla tehtiin. Ilman kapinaan nousua näet kaikki sosialidemokraattien yhteiskuntapoliittiset tavoitteet olisi saavutettu laillista tietä. Myös porvarilliset puolueet, maalaisliitto ja kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalainen puolue olivat valmiit pitkälle meneviin uudistuksiin.

Hänen mukaansa Suomen lainsäädäntö oli vuoden 1918 päättyessä, ennen kapinaan nousua, hyvin edistyksellinen. Parlamentarismia noudatettiin. Paitsi valtiollisissa, myös kunnallisvaaleissa oli säädetty yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Syksyllä oli päätetty kahdeksan tunnin työajasta. Näin pitkällä ei oltu Ruotsissa. Svinhufvudin senaatin ohjelmassa oli torpparien vapauttaminen. Esitys siitä oli annettu eduskunnalle ennen kapinaa.

– Kaiken kaikkiaan ilman kapinaan lähtemistään sosiaalidemokraatit olisivat porvarillisen vasemmiston tuella johtaneet Suomen politiikkaa jo 1920-luvulla. Hyvinvointiyhteiskuntaa olisi täällä päästy rakentamaan ennen kuin Ruotsissa. Ruotsin sosialidemokraattinen puolue tuomitsikin jyrkästi suomalaisten puoluetoverien kapinan.

Seikko Eskolan mukaan "oli sosiaalidemokraattienkin onni, että valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se tuli antamaan toimintavapauden myös hävinneille".

– Vasemmistossa on kiinnitetty paljon huomiota sodan jälkiselvittelyihin. Niihin sisältyikin tarpeetonta kostoa. Mutta täytyy todeta, että voittaessaan punaisen Suomen olisi vallassa pysyäkseen pitänyt toimia vielä paljon kovemmin ottein. Se olisi vaatinut heitä eliminoimaan huomattavan osan kapinaa vastustaneista.

– Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää. Tätä historiallista tosiasiaa on vain niin vaikea tunnustaa, koska silloin hävinnyt puoli tuntee olleensa itsenäisyyttä vastaan. Sitä sen enemmistö ei ollut. Sosialidemokraattisen puolueen huono johto vain oli arvioinut tilanteen väärin ja vienyt kannattajansa suuriin kärsimyksiin, hän päättää.


1269 PÄIVÄÄ RAUHAAN

HS muistelee ensimmäistä maailmansotaa

Keväällä 1915 Suomen sivistyneistö

valmistautui suureen riskiin

 


 

Lumi sulaa, rata pettää, ja Pitäjänmäellä kaatuu veturi. Eikä sota ota loppuakseen.

SUNNUNTAI 22.3.2015 22:58
 
KLAUS WELP

 


HS seuraa ensimmäistä maailmansotaa. Sarja jatkuu vuoteen 2018.

Pieni veturi oli kellahtanut kumoon puronotkelmassa, paikassa, jossa nykyisin kulkee Kehä ykkönen.

Kapearaiteinen kenttärata oli vedetty talvella häthätää Munkkiniemen rannasta Pitäjänmäelle ja sieltä Konalan kautta Hämeenkylän kartanoon. Kiireessä ei tehty kunnon perustuksia.

Kun kevätaurinko alkoi paistaa, lumi ja jää sulivat, ja varsinkin noesta mustat pientareet imivät auringonvaloa.

Kiire oli ollut kova. Syksyllä 1914 odotettiin Saksan hyökkäävän Helsinkiin, sillä Katajanokan suojissa oli Venäjän suurin sotasatama.

 

Sotilasosastoja majoitettiin kasarmeihin ja kouluihin, oli tykkejä, hevosia ja kuormastoja.

Kaupunkilaiset pakenivat paniikissa maaseudulle. Zeppeliinien pelossa kaupunki pimennettiin, ja sitä valaisivat ainoastaan harvat siniset katulyhdyt.

Saarten järeät tykit saatiin asemiin, Suomenlahteen oli kylvetty miinoja, mutta saksalaisten pelättiin tulevan maitse.

Syksyllä oli äkkiä kyhätty suojavarustuksia Ruskeasuon, Käpylän ja Herttoniemen kallioille, mutta nopeasti ymmärrettiin, että ne olivat aivan liian kevyitä ja liian lähellä kaupunkia. Linnoitusketju oli rakennettava ulommas, nykyisen Kehä ykkösen tasalle, jotta sotasatama olisi tykkien ulottumattomissa.

Venäläissotilaiden lisäksi palkattiin suomalaisia työmiehiä. Heitä tulvi muutenkin maaseudulta työvoimaksi tehtaisiin, jotka olivat saaneet suuria sotatarviketilauksia. Kaupunki alkoi taas täyttyä. Helsingin linnoitustyöt vaativat tuhansia, noin kymmenentuhatta miestä.

Aluksi oli kaadettava metsää, jotta saatiin ampuma-alaa. Se tarkoitti laajojen alueiden hakkaamista paljaaksi. Maanomistajat olivat raivoissaan. Kenttäratoja rakennettiin puutavaran poiskuljettamiseksi, ja vetureilla siirreltiin työntekijöitä ja tarvikkeita. Kaikki tämä tehtiin salaa. Patterityömaat olivat suljettua sotilasaluetta. Helsingin keskustassa asuvilla ei ollut käsitystä siitä, miten valtavasta rakennustyömaasta oli kysymys. Miehiä, hevosia ja tykkejä kulki Töölön tullilta pohjoiseen, josta kuului räjäytysten ääniä.

Mikäli saksalaiset tulisivat, he tarvitsisivat edetäkseen lujia teitä ja mielellään rautatien. Siksi ne oli tukittava.

Yksi arimmista paikoista oli Leppävaara ja Pitäjänmäen aseman seutu. Myös Malmin suunta oli vaarallinen. Pohjoisessa Pakilan seutua sentään suojasivat nykyisen Keskuspuiston tiettömät suot ja metsät.

Kevätaurinko lämmitti. Sitä oli odotettu, sillä kaupunki oli palellut koko talven. Kivihiiltä ei enää saanut, ja sähköä ja kaasua oli tuotettava puilla. Uuneihin tarvittavia halkoja joutui jonottamaan tuntikaupalla.

Sotatarviketeollisuus kukoisti, töitä oli, mutta inflaatio nosti hintoja. Elämä kaupungissa kävi aina vain kalliimmaksi.

Helsinkiläisten tunnelmat olivat sekavat. Virallinen Suomi, teollisuus ja pankkiväki olivat Venäjän sotaponnistelujen takana, samoin suuri osa suomalaisista piti Venäjän armeijaa "omina". Valtaosa epäilemättä tahtoi pysytellä erossa koko sodasta.

Sivistyneistö uskoi sen sijaan Saksan voittoon ja siinä ohessa irtautumiseen Venäjästä. Oltiin valmiita suureen riskiin – siirtymään vihollisen puolelle.

Maaliskuussa 1915 Lockstedtiin Hampurin lähelle oli livahtanut jo 189 suomalaista "partiolaiskurssille". Tässä vaiheessa viranomaiset eivät vielä epäilleet mitään ja Saksaan pääsi helposti Tukholman kautta.

Ensimmäiset lähtijät olivat ylioppilaita ja maistereita, ja lähes puolet oli ruotsinkielisiä. Leiri oli valtava 10 000 sotilaan varuskunta. Suomalaisia nolotti kantaa oikeitten sotilaitten joukossa partiopukua, johon kuului polvihousut ja hassu hattu.

Vastaanotto ei muutenkaan ollut kovin lämmin. Suomalaisia, varsinkin suomenkielisiä, nimitettiin ryssiksi, koska heillä oli tullessaan karvalakit. Ruotsinkielisiin suhtauduttiin paremmin, ja he saivat nopeasti ylennyksiä. He taas nimittivät suomalaisia jusseiksijompiksi ja jormiksi.

Helsingissä oli paleltu, mutta niin oli itärintamallakin. Karpaattien paksussa lumessa oli käyty todellista talvisotaa. Itävaltalaiset olivat menettäneet siellä vahvuudestaan peräti 800 000 miestä. Kahviloiden ja valssien Wien muuttui lasarettien kaupungiksi, johon tuotiin talvella neljännesmiljoona paleltunutta ja haavoittunutta.

Heitä hoidettiin yliopistossa, parlamentissa, taidemuseoissa, kouluissa. Käytävillä ja halleissa amputoitiin paleltuneita raajoja ja vaihdettiin siteitä.

Venäläiset taas olivat menettäneet Masurian talvitaisteluissa lähes kaksi miljoonaa miestä. Ammuksista oli pulaa, mikä tiesi lisää sotatarviketilauksia suomalaiselle teollisuudelle. Miehetkin alkoivat loppua, ja sotaan haettiin yhä nuorempia ikäluokkia.

Länsirintama seisoi paikallaan mudassa, mutta sielläkin alkoi jo paistaa kevätaurinko.

Ilkka Malmberg HS, teksti
Klaus Welp, kuvitus