Kun YYA-sopimus oli tehty, ja sotakorvaukset kävivät täysillä, alkoi kommunismin uhka laskea, sen ratkaisivat pian monet vaalit. Niinpä Neuvostoliitto ei nähnyt Suomea valloittamisen ja vahingoittamisen arvoiseksi: Suomi oli hyvä tuotantolaitos. Esimerkiksi Stalinin suomalaiset metastaasit Hertta Kuusinen ja Hella Wuolijoki valta-asemistaan huolimatta tulivat huomaamaan, ettei vihankylvöstä ollut hyötyä, siihen kun ei ollut edes pääkonttorin lupaa. Kallinen jätti politiikan, ja muotoutui mietiskelijäksi, jo paljon ennen kuin hänen kirjansa Hälinää ja hiljaisuutta (1958) ilmestyi.


 

Pasifisti joka vastusti oikeudenkäyntiä

sotasyyllisyydestä

 

 

Yrjö Kallinen oli pasifisti, josta ei ollut oikein minkään puolueen käyttöön. Silti hänestä leivottiin puolustusministeri.

 

Elettiin sotien jälkeisten vaaran vuosien aikaa. Mauno Pekkalan (skdl) hallitus istui keväästä 1946 loppukesään 1948. Se kävi haudanvakavia ystävyys, yhteistyö ja avunanto –neuvotteluja Josif Stalininjohtaman Neuvostoliiton kanssa.

Vasemmistoenemmistöisen hallituksen puolustusministeriksi keksittiin Yrjö Kallinen, outo lintu tuona aikana: teosofi, mietiskelijä ja pasifisti, joka vuoden 1917 aikana ehdittiin tuomita useaan otteeseen kuolemaan.

Yrjö Kallinen selvisi Suomenlinnan kuoleman sellistä kuitenkin Tammisaaren vankileirille. Kakkua kesti lähes neljä vuotta. Se ei katkeroittanut. Hänestä tuli jyrkkiä aatteita kaihtava, mutta ihmisen parempaa tavoitteleva puhuja. Muun muassa sosialidemokraatit kutsuivat häntä puhumaan. Vaikka ortodoksi hän ei yhtä ollut SDP:n kanssa ja siirtyikin SKDL:n puolelle.

 

Puhuja joka sai kuulijansa miettimään

Yrjö Kallinen oli monessa mukana, eikä hänen lempiyhteisöjensä luettelo antanut viitteitä kiihkeän puoluepolitikoinnin suuntaan. Intialainen filosofia, teosofia, Ruusu Risti, itämaiset monet kulttuurit, rauhanoppositio olivat muovaamassa hänestä vapaan ajattelun ja sallivuuden edustajaa. Siksi häntä oli vaikeata houkutella barrikadeille:

”En haluaisi uskoa mitään. Todennäköisesti alitajuisesti uskon, mutta se tapahtuu tiedottomasti. En käsitä minkä tähden ihmisen pitäisi uskoa jotakin. Minä kun en usko edes sitä, mitä näen… En minä voi koota maailman kuvaani jonkinlaiseksi kiinteäksi määritelmäksi…”

Yritä nyt houkutella tuollaista keskustelijaa omalle puolellesi, kamppailemaan intohimoisesti jonkin ismin puolesta. Mutta mikä ihme teki Kallisesta tavattoman uskottavan ja kuunnellun? Ensiksikin hän oli loistava esiintyjä, hänellä oli – kuin entisillä suurilla sananjulistajilla – mahtava ääni, ja hän osasi vedota kuulijakuntaansa. Hän jätti kuulijakunnan miettimään sanojaan, vaikka jyrkkiä toimintaohjeita hän ei antanut.

Vapauduttuaan Tammisaaren vankileiriltä 1921 Kallinen yllätti liittymällä kirkkoon. Hän perusteli ratkaisuaan: kirkko ja työväestö löytäisivät toisensa, ja tällä tavalla tämä kansa tulisi yhtenäisemmäksi eikä taistelisi keskenään.

Näin hän asettui osaksi sitä suurta suomalaista muutosta, joka alkoi viedä kohti sovinnollisuutta. Olivathan vasemmistopuolueet menestyneet jo heti sodan jälkeen pidetyissä vaaleissa ja päässeet heti mukaan kunnalliselämään.

Kävipä Kallinen etsimässä Oulun seudulla niitä valkoisten joukoissa olleita, jotka olivat tuominneet hänet neljään kertaan kuolemaan. Hän ei noita miehiä löytänyt, mutta olisi halunnut kertoa heidän jälkeläisilleen, ettei hänellä ole pienintäkään katkeruutta tuomareitansa kohtaan, vaan hän ymmärsi heidän päätöstensä perusteet.

 

Vastarannan kiiski

Kommunistia Kallisesta ei koskaan tullut. Siihen häntä avitti Neuvostoliiton talvisodan hyökkäys ja halu miehittää Suomi. Toisaalta hän moitti osuuskuntatoveri Väinö Tannerin tapaa toimia ulkoministerinä ennen sotia: ”Tässä kohdin Tannerin ainoa virhe oli se, että hän oli huono diplomaatti, koska hän oli mies, joka ei osaa pelätä. Olisi parempi, jos voimakkaan naapurin kanssa neuvoteltaessa osattaisiin hiukan pelätäkin.”

Yrjö Kallinen vastusti asevelisosialismia, mutta suhtautui sotasyyllisyysoikeuden käynteihin kielteisesti. Sen sijaan asekätkijöiden saamia rangaistuksia kohtaan hän oli ymmärtäväisempi. Hän oli mukana presidentti J.K. Paasikiven ja muiden kanssa laatimassa YYA-sopimuksen tekstioveluuksia ennen Moskovassa käytyjä neuvotteluja – itse niille matkoille osallistumatta.

Neuvottelujen päätteeksi Kremlissä oli tapahtunut erikoinen episodi. Josif Stalin oli noussut lasi kädessä paikaltaan – jota hänellä ei ollut tapana tehdä – ja kiertänyt pöytää siellä olleiden suomalaisten sotilasedustajien luokse:

 

”Vaikka en ole varsinaisesti sotilas voin sanoa, että meidät sotilaat rauhanaikana helposti unohdetaan, mutta sodan aikana kaikki riippuu meistä. Sellaista maata, jolla on huono armeija, ei kunnioita kukaan, mutta sellaista maata, jolla on hyvä armeija, kunnioittavat kaikki. Kohotan maljani Suomen armeijalle ja täällä oleville edustajille kenraali (Erik) Heinrichsille ja kenraali (Väinö) Oinoselle.”

Mitä tuon kuultuaan Yrjö Kallinen oli mahtanut miettiä. Sitä Kyösti Suonoja ei kerro. Ainakin se antoi uskoa paremmasta. Kenties Kallinen olisi hyvinkin voinut tuumia, että jos olen sinun kaverisi, sinäkin saatat hyvinkin olla vastavuoroisesti minun kunnioitettu kaverini. Kaikesta huolimatta.

Kallisen ajattelutapa suosi taivaanrannan maalailua. Moni piti hänen hienoja puheitaan niin yleismaailmallisina, ettei niistä oikein tahtonut saada kunnon otetta. Hän oli sovitteleva, eikä hän sortunut solvaamaan eri mieltä olevia, vaan oli yhteenottoja arkaileva, karttava.

 

Vaara ohitse

Kun Kallinen oli vuonna 1967 puhumassa Joutsenossa, hän tapasi presidentti Urho Kekkosen yhdessä entisen maaherra Uuno Hannulan kanssa. Nämä olivat puhuneet tukiaisista maanviljelijöille. Kallinen oli tuppautunut sanomaan, että oli hänelläkin tilus Mölandetissa, mistäs sinne saisi tukiaisista, kantoja kun on kaivettu, ojiakin ja kärsitty katoja. Siihen presidentti oli kylmästi tokaissut: ”Vaihda puoluetta.” Se pani puistattamaan.

 

Kun YYA-sopimus oli tehty, ja sotakorvaukset kävivät täysillä, alkoi kommunismin uhka laskea, sen ratkaisivat pian monet vaalit. Niinpä Neuvostoliitto ei nähnyt Suomea valloittamisen ja vahingoittamisen arvoiseksi: Suomi oli hyvä tuotantolaitos.

Esimerkiksi Stalinin suomalaiset metastaasit Hertta Kuusinen ja Hella Wuolijoki valta-asemistaan huolimatta tulivat huomaamaan, ettei vihankylvöstä ollut hyötyä, siihen kun ei ollut edes pääkonttorin lupaa. Kallinen jätti politiikan, ja muotoutui mietiskelijäksi, jo paljon ennen kuin hänen kirjansa Hälinää ja hiljaisuutta (1958) ilmestyi.

*

Kyösti Suonoja: Yrjö Kallinen. Pasifisti puolustusministerinä. Into 2019.

 


 

Suomalaisten taistelunhalu saksalaisten mukana suuntautui kuitenkin ennen muuta Neuvostoliittoa vastaan, toteaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva tiedotteessa.


 

 

Presidentti Niinistö sai vastauksen:

”Suomalaiset SS-miehet osallistuivat

juutalaisten surmaamisiin hyvin

todennäköisesti”

 
 
 
Luotu: 
8.2.2019 13:43
Päivitetty: 
8.2.2019 14:08

  • Kuva: EPA
    Kuva
    Juutalaisten asiaa ajavan ihmisoikeusjärjestö Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja, "natsijahtaajaksi" kutsuttu Efraim Zuroff vaati Suomelta selvitystä SS-vapaaehtoistensa toiminnasta uusien tutkimustulosten takia. Arkistokuva.
 
|

FAKTAKULMA

 

Yhteensä 1408 suomalaista vapaaehtoista palveli natsi-Saksan Waffen SS:n Wiking-divisioonassa vuosina 1941–1943. Valtioneuvoston kanslia vastaanotti perjantaina 8. helmikuuta Kansallisarkiston toteuttaman arkistoselvityksen suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–1943. Selvitys täydentää olemassa olevaa tietoa siitä, miten juutalaisten ja muiden siviilien surmaaminen oli järjestelmällinen osa Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941.

 

Suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat hyvin todennäköisesti juutalaisten ja muiden siviilien surmaamisiin muiden saksalaisjoukkojen mukana vuosina 1941–1942, todetaan tuoreessa valtioneuvoston kanslian tilaamassa selvityksessä.

Suomalaisessa historiankirjoituksessa on perinteisesti korostettu eroa yleisten, keskitysleirien valvonnasta vastanneiden SS-joukkojen ja suomalaisten vapaaehtoisten yksikköjen välillä. Kansallisarkiston tuoreen selvityksen mukaan tämä näkemys ei ole uskottava.

”Selvityksen perusteella on ilmeistä, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat hyvin todennäköisesti SS-Divisioona Wikingin eri yksiköiden suorittamiin surmaamisiin ja väkivaltaisuuksiin niin juutalaisia kuin siviilejä ja sotavankejakin kohtaan vuosina 1941–1942”, selvityksen tiivistelmässä todetaan.

Selvityksessä käytetyt alkuperäisaineistot ja kansainväliset tutkimukset osoittavat, että SS-Divisioona Wiking, jonka eri osastoissa suomalaisia palveli, ”osallistui muiden saksalaisten divisioonien tavoin tuhoamistoimintaan eikä sen maine ollut tässä suhteessa keskimääräistä parempi”.

 

Suomalaisten taistelunhalu saksalaisten mukana suuntautui kuitenkin ennen muuta Neuvostoliittoa vastaan, toteaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva tiedotteessa.

”Suomalaiset eivät hyökkäyksen alussa tienneet saksalaisten tuhoamistavoitteista. He osallistuivat hyvin todennäköisesti osana saksalaista SS-sotilasjoukko-osastoa juutalaisten, muiden siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Pääsääntöisesti suomalaiset suhtautuivat tähän toimintaan kielteisesti”, Nuorteva sanoo.

Eräässä aikalaiskirjeessä verstaskomppaniaan jumittuneet kuusi suomalaista SS-vapaaehtoista valittavat luutnantti Ensio Pihkalalle asioista, jotka ”jo kauan ovat painaneet mieltämme ja suorastaan kenkuttaneet”. Suomalaiset vaativat pääsyä taistelemaan venäläisiä vastaan ja huomauttavat muun muassa, että ”juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”.

 

Kuva suomalaisvapaaehtoisten roolista juutalaisten joukkotuhossa tulee tarkentumaan myöhemmän tutkimuksen myötä.

”On kuitenkin todettava, että käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi. Päiväkirjoista ja muista asiakirjoista ei yleensä ilmene sitä, kuka toimi käskynantajana eikä liioin sitä, ketkä kaikki osallistuivat surmaamisiin tiedossa olevissa tapauksissa. Selvää on, että käskynantajat olivat kesän 1941 hyökkäyssodan alkuvaiheessa sodassa saksalaisia upseereita, sillä suomalaiset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet saaneet sotilasarvoaan vastaavaa asemaa SS-Divisioona Wikingissä”, selvityksessä todetaan.

 

 

Kysymys suomalaisten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen nousi esille tammikuussa 2018 Simon Wiesenthal-keskuksen johtajan pyydettyä tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä valtiollista selvitystä asiasta. Valtioneuvoston kanslia rahoitti tasavallan presidentin pyynnöstä Kansallisarkiston toteuttaman selvityshankkeen, jonka tulokset on esitetty professori Lars Westerlundin kokoamassa raportissa The Finnish SSvolunteers and atrocities against, Jews, Civilians and Prisoners of War in Ukraine and tha Caucasus Region 1941–1943 (SKS & Kansallisarkisto 2019). LUE LISÄÄ: ”Natsijahtaajan” vaatimus tehosi: Suomi selvittää SS-miestensä osuutta juutalaisten joukkotuhoon – Taustalla kirje kesältä 1941

Selvityksen valmistuessa elossa oli kahdeksan SS-Divisioona Wikingissä palvellutta suomalaista vapaaehtoista. Kenenkään heidän osaltaan lähteissä ei ole mainintoja osallistumisesta väkivaltaisuuksiin.

*

LUE MYÖS: ”Natsijahtaaja” vaatii selvitystä presidentti Niinistöltä: Paljastiko suomalaisen SS-vapaaehtoisen kirje juutalaisten teloitukset 1941?

*


 

 

Uusi diagnoosi: Aleksanteri Suuri oli monta

päivää valekuollut

 

Soturikuninkaan kuolinsyyksi on epäilty myrkytystä, mutta kokeneen lääkärin mukaan oireet todistavat bakteerin aiheuttamasta neurologisesta taudista.

 

Historia
Rikkinäinen mosaiikkikuva ratsastavasta haarniskapukuisesta miehestä.
Aleksanteri Suuri noin vuonna 100 tehdyssä mosaiikkikuvassa, joka on löydetty Pompejista.CC0
 

Uusiseelantilainen tutkija uskoo selvittäneensä Aleksanteri Suuren kuolinsyyn ja samalla sen aikalaisia ällistyttäneen seikan, ettei Aleksanterin ruumiissa näkynyt päiväkausiin mitään merkkejä mädäntymisestä.

 

Otagon yliopiston(siirryt toiseen palveluun) tutkija Katherine Hall on myös lääkäri. Siinä työssä hän on nähnyt neurologisia potilaita. Heidän oireensa veivät hänet myös Aleksanterin kuolinsyyn jäljille.

Hall sai epäilyilleen vahvistusta sekä tämän päivän lääketieteellisistä teoksista että Aleksanterin aikaisista kuvauksista hänen oireistaan.

Aikalaisten mielestä Aleksanterin ruumiin säilyminen ennallaan kuoleman jälkeen oli todiste siitä, että hän oli jumala. Hall tuli siihen tulokseen, että kuoleman merkkejä ei ilmaantunut, koska Aleksanteri ei ollut kuollut.

 

Tauti alkoi yllättäen ja eteni nopeasti

Maailmanhistorian mahtavimpiin kuulunut valloittajakuningas kuoli 32-vuotiaana Babyloniassa. Kuoleman syytä on puntaroitu paljon. Jotkut ovat ehdottaneet lavantautia, toiset myrkytystä, joka saattoi olla joko vahinko tai salamurha.

Aleksanterin oireet alkoivat alkukesäisenä aamuna vuonna 323 ennen ajanlaskumme alkua. Häntä väsytti ja kolotti, mutta siihen tuntui olevan vallan luonnollinen syy: hän oli juonut edellisenä yönä litroittain viiniä.

Seuraavana päivänä oireet pahenivat. Aleksanterin vatsaa viilsi ja hänelle kohosi korkea kuume. Sitten hän menetti vähitellen liikuntakykynsä. Lopulta vain kädet liikahtelivat ja silmäluomet värisivät. Hänen järkensä ei kuitenkaan sumentunut.

Kun oireiden alkamisesta oli kulunut puolitoista viikkoa, Aleksanteri julistettiin kuolleeksi.

Jos kuolema johtui myrkytyksestä, syyksi on arveltu erittäin myrkyllistä kasvia, valkopärskäjuurta. Monet sen aiheuttamista oireista vastaavat niitä, joista aikalaiset kertoivat Aleksanterin kärsineen.

 

Palsamoijat epäröivät

Hallin mukaan valkopärskäjuurimyrkytys tai mikään muukaan tähän saakka esitetty syy ei riitä selittämään kaikkia oireita eikä varsinkaan ruumiin hyvää kuntoa vielä päiviä kuoleman jälkeen.

– Kun egyptiläiset palsamoijat tulivat kuuden päivän päästä käsittelemään ruumista, se ei ollut alkanut lainkaan mädäntyä. He kieltäytyivät aluksi ryhtymästä työhön, koska epäilivät, ettei Aleksanteri ollutkaan vielä kuollut, Hall kertoo Otago Daily Times(siirryt toiseen palveluun) -lehden videouutisessa.

Hän on palsamoijien kanssa samoilla linjoilla: Aleksanteri oli ollut päiviä syvässä koomassa ja kuollut aivan vasta.

 

Aleksanteri Suuresta tuli Makedonian kuningas vuonna 336 ennen ajanlaskumme alkua. Kuollessaan 13 vuotta myöhemmin hän oli valtavien alueiden hallitsija. Hänen mukanaan maailmaa olivat valloittaneet Kreikan kulttuuri ja kieli.

 

Aleksanterin kaikkia oireita selittävä sairaus on Guillain-Barrén oireyhtymä, GBS eli hermojuuritulehdus, Hall sanoo The Ancient History Bulletin(siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistussa artikkelissa. Hän arvelee Aleksanterin saaneen tulehduksen kampylobakteerista.

Kuolinsyytä on yleensä etsitty vatsakivuista ja kuumeesta. Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että Aleksanterin ajatuksenjuoksu säilyi kirkkaana, Hall sanoo.

Sekin sopii hänen mukaansa hyvin yksiin akuutin motorisen aksonaalisen neuropatian kanssa. Se on GBS:n muoto, joka aiheuttaa halvaannuksen mutta ei sekavuutta.

Halvaantuneen ja lopulta koomaan vaipuneen Aleksanterin hengitys heikkeni niin, ettei rinnan kohoilua voinut enää havaita. Lääkäreidensä silmissä hän oli kuollut, sillä pulssia ei tuolloin vielä tunnusteltu, Hall sanoo.

 

Kirjaa lukeva lääkäri puolittain peiton alla makaavan miehen vuoteen ääressä. Tuolilla
 ovat hänen haarniskansa, viittansa, miekkansa ja kilpensä.
Taitelija Henryk Siemiradzkin vuonna 1870 tekemä öljymaalaus Aleksanteri Suuresta sairasvuoteella.Valko-Venäjän kansallinen taidemuseo
 

Hall kertoo haluavansa herättää artikkelillaan keskustelua aiheesta, jota hän kutsuu kaikkien aikojen kuuluisimmaksi virhediagnoosiksi.

Hän uskoo keskustelua syntyvän, koska Aleksanteri Suuri on edelleen kiinnostava niin tutkijoille kuin historian harrastajille.

– Historiankirjat täytyy kirjoittaa uusiksi. Aleksanterin kuolinpäivä on niissä kuusi päivää liian aikaisin, Hall sanoo.

 

Kultainen arkku katosi kauan sitten

Aleksanteri haudattiin ilmeisesti Aleksandriaan Egyptiin, ja hänen haudallaan sanotaan käyneen niin Julius Caesarin kuin Kleopatran.

Aleksanterin kerrotaan saaneen mausoleuminkin, jossa hän lepäsi ensin kultaisessa ja sitten lasisessa sarkofagissa, kun kullalle tuli muuta käyttöä.

Kukaan ei tiedä, minne hauta sittemmin siirrettiin. Muutaman kerran sen löytymisestä on ehditty jo alustavasti riemuita, viimeksi viime kesänä, kun Aleksandriassa paljastui rakennustyömaalta kymmenien tonnien painoinen musta kivisarkofagi.

Arkun kolme vainajaa olivat noin kahden vuosituhannen takaa. Kukaan heistä ei ollut Aleksanteri eikä muutenkaan kuninkaallinen.

Löytö oli silti hyvin kiinnostava, sillä yhdessä kallossa oli harvinaisia jälkiä aivoleikkauksesta. Kalloluuhun tehty reikä oli ehtinyt parantua ennen miehen kuolemaa. Tällaisilla leikkauksilla yritettiin parantaa migreeniä, kouristuksia tai mielisairauksia, tutkijat arvelivat.

 


 


 

 

Tammikuun kihlaus yhdisti Suomen kansaa

mutta ärsytti Neuvostoliittoa

 

 
 
24.1. 2000

Audio: Tänään iltapäivällä: Talvisota ja tammikuun kihlaus yhdistivät kansaa

 
 

Suomen työnantajain keskusliitto STK antoi 23. tammikuuta 1940 julkilausuman, jossa se tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Tammikuun kihlaukseksi myöhemmin nimetty julkilausuma luettiin jo samana iltana Yleisradiossa STT:n uutisissa ja julkaistiin seuraavana päivänä sanomalehdissä. Vuosikymmenten saatossa tammikuun kihlausta on muisteltu juhlapuheissa ja sen on sanottu yhdistäneen kansaa ja luoneen pohjaa hyvinvointivaltiolle. Mutta kritiikkiäkin se on saanut aina Neuvostoliittoa myöten.

 

Historiantutkija Marjaana Valkonen valottaa radion Tänään iltapäivällä -ohjelmassa (2000) tammikuun kihlauksen syntytaustaa. Helsingin Mikonkadulla sijainneessa ravintola Königissä kokoontui tammikuussa vuonna 1940 arvovaltainen joukko miehiä sosiaaliministeri Karl-August Fagerholmin johdolla. Miehet istuivat Helsingin kiivaimpien pommitusten aikana ravintolan kellarissa muotoilemassa sopimusta, jossa työnantaja- ja työntekijäpuoli sitoutuivat neuvottelemaan keskenään yhteisistä asioista. Neuvottelut kestivät viikon. Yhteisymmärrys saavutettiin 23. tammikuuta 1940, ja yhteinen julkilausuma, tammikuun kihlaus luettiin jo samana iltana Yleisradion uutisissa. Sanomalehtiin se ennätti seuraavaksi aamuksi. Historialliseksi mainitun julkilausuman myötä työnantajapuoli tunnusti työntekijäjärjestö SAK:n viralliseksi neuvotteluosapuoleksi. Se ei kuitenkaan vielä merkinnyt varsinaisten työehtosopimusneuvottelujen aloittamista, mutta se loi pohjaa kolmikantayhteistyölle.

 

Talvisota ja tammikuun kihlaus yhdistivät kansalaissodan jakaman kansan

Valkosen mukaan työmarkkinajärjestöjen suhteisiin oli voimakkaasti vaikuttanut kansalaissota, joka jakoi Suomen kahtia. Työmarkkinoilla 1920–1930-luvuilla henkinen ilmapiiri oli sellainen, että vastakkain olivat punaiset ja valkoiset, historiantutkija Valkonen sanoo. Uudistupyrkimyksiä oli ilmassa, mutta erityisesti työnantajapuolella oli Valkosen mukaan vastahankaisuutta yhteistoiminnan aloittamiselle - lähinnä periaatteellisista syistä.

Erimielisyydet kuitenkin väistyivät, kun Suomi joutui talvisotaan. Yhteinen vihollinen ja itsenäisyyden puolustaminen lähensivät suomalaisia ennennäkemättömällä tavalla. SAK tuki voimakkaasti sotaponnisteluja, mikä Valkosen mukaan teki vaikutuksen työnantajiin. Toisaalta sodan aikana työmarkkinajärjestöt joutuivat yhdessä osallistumaan monenlaisiin valtiollisten komiteoiden toimintaan. Tämä osaltaan lähensi niitä ja vaikutti yhteistoiminnan kehittymiseen.

 

Tammikuun kihlausta edelsivät eripuraiset vuodet työmarkkinaosapuolten välillä

SAK:ssa vuonna 1941 työnsä aloittanut Olavi Lindblom muistelee Hannu Sirosen radiohaastattelussa (1980) tammikuun kihlausta edeltäneitä vuosia työmarkkinoilla. Keskusteluja työehtosopimusoikeudesta ja järjestäytymisvapaudesta oli Lindblomin mukaan käyty jo 1930-luvulla – tuloksetta. Erilaisia palkkasopimuksia oli kuitenkin hänen mukaansa ollut jo ennen syksyä 1939. Mutta mitään erityisiä työntekijöiden ja työnantajien välisiä lähentymisiä ei Lindblomin mukaan 1930-luvulla ollut. Työehtosopimusten tekemiselle ei ollut edellytyksiä, koska työnantajien piirissä oli jyrkkää vastustusta työntekijäjärjestöjen tunnustamiseksi. Toisaalta työntekijäpuolella ei ollut edellyksiä viedä asiaa isommin eteenpäin, koska järjestäytymisaste oli melko matala, Lindblom toteaa.

Lindblomin mukaan tammikuun kihlauksen jälkeen varsinaisia sopimusneuvotteluja jouduttiin odottamaan tovi, koska vanhakantaiset patruunat jarruttivat lähentymistä pitkään. Mutta jälleen kerran sota laittoi vauhtia rattaisiin. Sopimusasioita ryhdyttiin kiireellä viemään päätökseen jatkosodan aikana vuonna 1944, "kun neuvostojoukot alkoivat lähestyä Tallinnaa", Lindblom sanoo haastattelussa.

 

23.1. 1980

Audio: Olavi Lindblom kertoo työmarkkinapolitiikasta 1930–1940-luvulla

Julkilausuman 30-vuotisjuhlia protestoitiin, Pravda piti tilaisuutta neuvostovastaisena

 

Vuonna 1970 julkilausuman 30-vuotisjuhlallisuuksia vietettiin näyttävästi Helsingissä hotelli Palacessa. Kutsuvieraiden joukossa oli myös presidentti Urho Kekkonen. Arvovaltaisesta juhlavierasjoukosta huolimatta Palacen ulkopuolella tunteet kävivät kuumina kuten Myöhäisuutisten tallenteesta ilmenee. Pienehkö mielenosoittajien joukko kokoontui Palacen pääoven eteen, ja virkavalta yritti hätistellä liian innokkaita mielenosoittajia kauemmas ovesta. Mielenosoittajien kylttien teksteissä paheksuttiin juhlallisuuksia. Niissä nähtiin merkkejä ammattiyhdistysliikkeen oikeistolaistumisena, ja laskun juhlista maksaisivat lopulta työläiset.

 

24.1.1970

Myöhäisuutiset: Tammikuun kihlauksen 30-vuotisjuhlallisuuksia vastaan osoitettiin mieltä

 
Stalinistien järjestämä mielenosoitus v. 1970
Mielenosoittajat vastustivat juhlallisuuksia Kuva: Yle kuvanauha
 
Mielenosoitus Palacen edessä 1970
Poliisi yritti hillitä kiihkeimpiä mielenosoittajia Kuva: Yle kuvanauha
 

Neuvostoliiton johtava sanomalehti Pravda myös kritisoi tammikuun kihlauksen 30-vuotisjuhlallisuuksia. Sekin piti juhlallisuuksia oikeistolaisten näkemysten kasvamisena SAK:ssa. Lehden mielestä ne olivat sysäämässä suomalaista ammattiyhdistysliikettä Neuvostoliiton vastaiseksi. Pravda näki juhlallisuuksien viettämisessä merkkejä siitä, että Suomessa oltiin menossa kohti luokkasovittelua. Myöhäisuutisten haastattelemat SAK:n Arvo Hautala ja Niilo Hämäläinen kiistivät tämän. Suhteita Neuvostoliittoon pidettiin tärkeinä kuten kansainvälisiä suhteita ylipäätään, eikä juhlallisuuksista kieltäytymistä aiottu edes harkita.

Suomessa kommunistinen Tiedonantaja-lehti myötäili Pravdan näkemyksiä juhlallisuuksista ja tammikuun kihlauksesta. Lehdessä mm. julkaistiin Kemin Kunnantyöntekijäin ammattiosaston lähettämä sähkösanoma, jossa SAK:n puheenjohtajia kehotettiin perumaan "pahamaineinen luokkasovinnon 30-vuotisjuhliminen työnantajaliiton kanssa". Lisäksi kyseisen ammattiosaston mielestä juhliminen loukkasi Neuvostoliittoa.

Tiedonantajan lehtileike vuodelta
 1970
Tiedonantaja kritisoi tammikuun kihlauksen 30-vuotisjuhlia Kuva: Tiedonantaja 1970
Tiedonantajan lehtileike vuodelta 1970
Tiedonantaja-lehti Kuva: Tiedonantaja
 
21.1.1970

SAK vastaa Pravdan arvosteluun tammikuun kihlauksen juhlimisesta

Tammikuun kihlaus loi pohjaa hyvinvointivaltiolle ja työmarkkinaosapuolten välisille neuvotteluille

Tammikuinen julkilausuma on vuosikymmenten saatossa nostettu juhlapuheissa esiin, joskus myös suurieleisesti. Pelkkää sanahelinää ne eivät kuitenkaan ole olleet. Näin vakuuttivat Kukkokiekuussa vuonna 1990 vierailleet STK:n entinen toimitusjohtaja Tapani Kahri ja SAK:n entinen puheenjohtaja Pertti Viinanen. Kahrin mukaan julkilausuma oli sikäli tärkeä, että siitä voidaan katsoa alkaneen työmarkkinatoimintamme työehtosopimusmielessä. Viinanen puolestaan korosti julkilausuman merkityksen olevan juuri siinä, että työväen ja ammattiyhdistysliikkeen ääni pääsi esille.

 

20.1.1990

Kukkokiekuu: Julkilausumasta alkoi työmarkkinatoiminta


 
24.1.2011

TV:uutiset: Halonen pitää tammikuun kihlauksen merkitystä hyvinvointivaltiolle oleellisena

 

Myönteisesti tammikuun kihlausta arvioi myös presidentti Tarja Halonen, joka puhui aiheesta Tammikuun kihlaus -seminaarissa vuonna 2011 Jyväskylässä. Halonen arvioi julkilausuman olevan merkityksellinen koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Hän näki tammikuun kihlauksen luoneen pohjaa hyvinvointivaltiolle. "Sopimisen kulttuuri on mahdollistanut hyvinvointivaltion vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen", Halonen ynnää tammikuun kihlauksen merkityksen.

 


 

Tutkija Jonathan Waterlowin mukaan usein tapauksissa vaikutti enemmän se kuka olit kuin mitä sanoit – toisilla oli etuoikeuksia. Eniten oltiin hyvin koulutettujen vitsien esittäjien perässä. Vangittujen vitsailijoiden yleisimmät ammatit olivat opettaja ja kirjanpitäjä.


 
Bolsevikkijohtajat Lenin (vas.) ja Stalin kuvaväärennöksessä Gorkissa 1922. Wiki Commons Maria Iljinichna Uljanova Library of Congress,LC-USZ62-111092

Neuvostovitsi vei 10 vuodeksi vankilaan

 

 

1930-luvulla vain jotkut Neuvostoliitossa saivat vitsailla maan johtajista.

It is only a joke, comrade! –teoksen mukaan 1930-luvulla uskaliaan vitsin kertominen Neuvostoliitossa huipentui yleensä lopputoteamukseen ”tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen”.

 

Tutkija Jonathan Waterlowin kirjan mukaan neuvostovitsien yksi vetovoiman piirre olikin siinä, että niitä oli vaarallisen kapinallista esittää.

Bolsevikit yrittivät itse valjastaa huumoria virallisesti puolellensa, eikä hallinto ollut tutkijan mukaan suinkaan täysin huumorivapaa. Pravdassa oli vitsipalstoja ja myös tunnettu Krokodil-lehti ajoi tätä asiaa.

Bolsevikit olivat itse käyttäneet vitsejä tsaarin aikaan aseenaan ja tiesivät niiden voiman.

Kriittisiä vitsejä alettiin tarkoituksenmukaisesti pitää 1930-luvulla vastavallankumouksellisina ja niistä rangaistiin rikoslain artikla 58-10 mukaan.

Jonathan Waterlow on käynyt läpi 273 tapausta, joissa neuvostokansalainen vangittiin neuvostovastaisen huumorin vuoksi. Heistä vain 15 oli naisia. Huippuvuosi oli 1937, jolloin vangitsemisia oli sata.

Waterlowin mukaan usein tapauksissa vaikutti enemmän se kuka olit kuin mitä sanoit – toisilla oli etuoikeuksia. Eniten oltiin hyvin koulutettujen vitsien esittäjien perässä. Vangittujen vitsailijoiden yleisimmät ammatit olivat opettaja ja kirjanpitäjä.

20-vuotias saratovilainen Boris Jampolski oli kertonut huoneistossaan vierailleille neuvostovastaiseksi sanotun anekdootin. Virkailijat veivät 1941 hänen kahdeksan vuoden päiväkirjansa, joka Jampolskin mielestä osoitti hänet luita ja ytimiä myöten lojaaliksi neuvostokansalaiseksi. Jampolski oli pitänyt päiväkirjaa 12-vuotiaasta asti. Viranomaisten mielestä päiväkirja toimi peitteenä hänen todellisille mielipiteilleen.

Vitsien esittämisen johtava vastustaja oli kriitikko V.I. Blium. Sensuroitu kirjailija Mihail Bulgakov veti hänen näkemyksensä yhteen näin: ”Neuvostoliitossa jokainen satiirikko pyrkii horjuttamaan neuvostojärjestelmää”. Kiistassa jopa perustettiin komissio, joka sai tehtäväkseen tutkia satiirinen genre koko maailmanhistorian ajalta.

 


 

Kun Jürgen Fuchs 1977 kertoi Der Spiegel lehdessä Zersetzungista, Stasi väitti hänen olevan vainoharhainen ja kärsivän mielenterveyshäiriöistä. Juuri tätä Stasi oli itse asiassa halunnut. Syytöksiä pidettiinkin uskomattomina. Vahvistukset tapahtuneelle saatiin vasta Berliinin muurin sortumisen jälkeen Stasin jäämistöistä.


 
Itä-Saksan valtion turvallisuuselin Stasi oli sosialistimaan miekka ja kilpi.

Diabolisen pahuuden psykoterroria – näin

Stasi ”riisti sielun”

 

 

 

Zersetzung pyrkii hajottamaan ja rikkomaan kohteensa, ihmisen

 

Vuonna 1990 lakanneen Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin työskentelytavoista Zersetzung on jäänyt Suomessa jäänyt verraten tuntemattomaksi. Kyseinen psykologinen terrori yksittäisiä ihmisiä kohtaan oli Stasin järkyttävimpiä toimia, jolla oli ehkä 5000-10000 uhria.

Zersetzung tarkoittaa varsinaisesti biohajoamista, maatumista. Sitä on kuvailtu myös kidutukseksi ilman kosketusta ja hiljaiseksi terroriksi.

 

Stasi käytti Zersetzungia esimerkiksi toisinajattelijoita kohtaan 1970-luvulla, kun vangitsemiset ja muut fyysiset toimenpiteet näyttivät ulkomaailmalle jo liian pahoilta. Operaatiot vaativat paljon työvoimaa ja avustajia, mutta niitä Stasilla oli käytännössä rajattomasti.

Väkivallan käytön sijaan kohde lamaannutettiin henkisesti. Sen mahdollisti valtion kaikkien kansalaistensa pikkuasioistakin urkkima valtava tietovarasto.

 

Stasin direktiivi 1/76 määritteli Zersetzungin olevan ”järjestelmällinen maineen, imagon ja arvostuksen rapauttaminen todellisen, vahvistettavissa olevan, kumoamattoman ja siten myös diskretitoivan tiedon pohjalta; järjestelmällinen sosiaalisten ja ammatillisten epäonnistumisten järjestely yksilöiden itseluottamuksen horjuttamiseksi”.

Stasi teki kohteiden arkielämästä pienillä asioilla helvettiä. Toimien kuvailtiin ”horjuttavan niitä, joilla on ei-toivottuja vakaumuksia, ja jotka ovat sosialismin vastustajia”.

 

Outoja asioita
alkaa tapahtua

Historioitsija Hubertus Knabe on sanonut Zersetzungia diaboliseksi metodiksi: tarkoitus oli tuhota ihmisen itseluottamus hänen maineensa viemällä, työn epäonnistumisia järjestämällä ja ihmissuhteita tuhoamalla.

Kohteen taustat ja yksityiselämä pengottiin ja analysoitiin. Häntä seurattiin sekä näkyvästi että salaa, hänen kirjeensä luettiin ja puhelunsa kuunneltiin, koti ja omaisuus tutkittiin, kulkuvälineitä sabotoitiin ja lääkkeitä vaihdettiin salaa toisiin.

Stasi tilaili kohteensa nimissä tuotteita postista ja soitti hänen nimissään aiheettomia hätäpuheluja, joista seurasi vaikeuksia. Huhuja leviteltiin. Työvaikeuksia alkoi syntyä. Mikään elämän pikkuasiakaan ei onnistunut eikä edistynyt.

 

Häiritäkseen rauhaa perusteellisesti Stasi asettui kohteensa arkielämään ja muutteli sitä. Kohteiden koteihin murtauduttiin rutiininomaisesti. Siellä huonekalujen paikkoja siirreltiin, herätyskellon hälytysaikoja muuteltiin, tauluja laitettiin hieman vinoon, keittiössä jauhoja vaihdettiin toisiksi ja niin edelleen. Jo ulos vietyjä roskia ilmestyi takaisin asuntoon. Jopa hiiriä ja käärmeitä tuotiin kotiin. Työpaikalla ja läheisille leviteltiin teikastuja ikäviä tietoja. Kotona suolapurkkiin vaihdettiin pippuria.

Nimettömiä kirjeitä, puhelinsoittoja ja väärennettyjä valokuvia uskaliaista tilanteista ilmestyi. Tavaroita alkoi katoilla. Lasten ja vanhempien välejä myrkytettiin.

Tarkoituksena oli tietysti saada kohde paineen alle ja tuntemaan, että hän on sekoamassa.

 

Sinähän olet
vainoharhainen

Ehkä kaikkein uskomattominta oli katuteatterin järjestäminen.

Kohde saattoi kadulla kävellessään tulla yhtäkkiä viiden ”satunnaisen” ja muualle katselevan ohikulkijan epämukavasti ympäröimäksi niin, ettei hän päässyt liikkumaan. Liikennevaloissa seisoessaan hän saattoi ”sattumalta” kuulla kahden vieressä seisovan tuntemattoman puhuvan naureskellen – hänestä. Eri paikoissa kohteen eteen kiilattiin ja häntä tuupittiin.

Kadun ihmiset olivat Stasin vapaaehtoisia. Tarkoitus oli jälleen saada kohde tuntemaan olevansa tulossa hulluksi.

 

Zersetzungia tiedetään käytetyn muun muassa DDR:n toisinajattelijoita kuten Jürgen Fuchsia, Gerulf Pannachia, Rudolf Bahroa ja Jehovan todistajia vastaan. Fuchs kuvaili toimintaa ”hyökkäykseksi ihmisen sielua vastaan”.

Kun Jürgen Fuchs 1977 kertoi Der Spiegel lehdessä Zersetzungista, Stasi väitti hänen olevan vainoharhainen ja kärsivän mielenterveyshäiriöistä. Juuri tätä Stasi oli itse asiassa halunnut. Syytöksiä pidettiinkin uskomattomina. Vahvistukset tapahtuneelle saatiin vasta Berliinin muurin sortumisen jälkeen Stasin jäämistöistä.

Zersetzung kehitettiin varsinaisesti Neuvostoliiton alkuvuosina. Netissä sen mainetta pitää tänäkin päivänä yllä joukko ihmisiä, jotka uskovat oman kotimaansa tai jonkun harjoittavan vastaavia toimia itseään kohtaan.


 

 

Rasismin rajut muistot paljastuivat Abraham

Lincolnin kotikaupungin arkeologissa

kaivauksissa

 

Tuhansien valkoisten joukko tuhosi mustien asuin- ja liikerakennuksia ja tappoi niiden omistajia.

 

Arkeologia
Mustavalkoinen valokuva sotilaista rakennuksen hiiltyneiden jäänteiden ääressä.
Mellakassa poltettiin kymmeniä mustien asuin- ja liikerakennuksia.Lincoln Library
 

Yhdysvaltalaiset arkeologit ovat löytäneet Springfieldin kaupungista Illinois'n osavaltiosta raunioita, joiden tarinan kaupunki oli pyrkinyt unohtamaan. Viiden palaneen talon jäänteet todistavat 110 vuoden takaisesta rajusta väkivallasta kaupungin mustaa vähemmistöä vastaan.

 

Valkoisen väkijoukon tuhoamalle mustien asuinalueelle on vuosien varrella rakennettu leveä tieosuus ja uusia taloja. Niiden alla on historiaa, jota ei ennen rakennustöitä tutkittu.

Rautatien laajennustöihin Springfield kuitenkin halusi liittovaltion rahoitusta. Sellainen edellyttää, että arkeologit tutkivat rakennettavan alueen menneisyyden.

 

Kynsilakkapullo jäi kertomaan elämästä

Asiakirjojen perusteella tiedettiin, että parkkipaikaksi päätyneellä alueella oli sijainnut mustien taloja. Arkeologiayritys Fever River Research teki ensimmäiset koekaivaukset muutama vuosi sitten.

Kaivauksissa löytyivät viidet hädin tuskin puolen metrin syvyyteen peitellyt talonperustat. Yrityksen sivuilla(siirryt toiseen palveluun) on kuvitettuja raportteja tutkimuksista.

Tuhkan ja muun palojätteen seassa lojui puisten pöytien säleitä ja keraamisten vessanpönttöjen sirpaleita sekä kuppeja, lautasia ja muita kodin esineitä. Elämästä ennen hyökkäystä kertoivat myös korsetinkappaleet, kynsilakkapullo ja luusta kaiverrettu rukousnauhan risti.

Viime syksynä solmitun sopimuksen mukaan radan linjausta siirretään kuutisenkymmentä metriä, mikä säästää yhden talon rauniot. Muut haudataan uudelleen, kunhan ne on tutkittu kunnolla. Kaivaukset alkavat tänä keväänä.

Illinois'n republikaanisenaattori Rodney Davis esitti viime viikolla lakia(siirryt toiseen palveluun), joka tekisi mellakoissa tuhoutuneesta alueesta kansallisen historiallisen monumentin. Yhdysvalloissa on 130 tällaista suojeltua aluetta(siirryt toiseen palveluun), joita pidetään erityisen merkittävinä muistoina valtion menneisyydestä.

 

Seka-avioliitto lietsoi lynkkaukseen

Tapahtumaketjun pani alulle valkoinen Mabel Hallam, joka elokuun 14. päivänä vuonna 1908 väitti mustan miehen tunkeutuneen yöllä hänen kotiinsa ja raiskanneen hänet. Hän osoitti poliisin pidättämien miesten joukosta tiilenkantaja George Richardsonin.

Ei mennyt tuntejakaan, kun poliisiputkan edustalle alkoi kerääntyä väkijoukkoa, joka vaati lynkkaamaan Richarsonin ja toisen pidätetyn mustan miehen. Häntä syytettiin hatarin perustein valkoisen miehen puukottamisesta.

Springfieldin šeriffi arveli rauhoittavansa väkijoukon salakuljettamalla miehet kaupungista, mutta väki hyökkäsi mustien kortteleihin. Vaikka paikalle kutsuttiin liittovaltion sotilaita, riehunta jatkui myös seuraavana päivänä.

Aikalaisten arvioiden mukaan mellakointiin osallistui jopa viisi tuhatta valkoista. He hävittivät järjestelmällisesti koteja ja liikeyrityksiä ja hakkasivat asukkaat, jotka eivät ehtineet pakenemaan Springfieldistä.

Kaksi miestä lynkattiin ja kolmas ammuttiin, kun hän yritti suojella parturinliikettään.

Toinen lynkatuista oli 84-vuotias entinen suutari. Hänet tapettiin, koska hän oli ollut vuosikymmeniä naimisissa valkoisen naisen kanssa. Jotkin nyt tutkituista raunioista saattoivat olla heidän talonsa, tutkijat päättelevät vanhojen karttojen perusteella.

 

Käsin piirretty kartta ruutukaavaasta, johon on merkitty kuusi
 tuhottua korttelia ja lynkkauspuu.
Illinoisilaisen McHenryn kaupungin sanomalehdessä julkaistiin pian mellakan jälkeen kartta tuhoalueesta The McHenry Plainleader
 

Liikeyritykset erityiskohteena

Valkoisten rotumellakkaan juuri Springfieldissä ei ollut erityisiä syitä. Se oli tavallinen keskikokoinen keskilännen kaupunki, joka eli varsin vauraasti kaivosteollisuudesta.

Mustia asukkaita oli vain viitisen prosenttia. He olivat enimmäkseen sekatyöläisiä. Poliittista valtaa heillä ei ollut. Vain kourallinen oli onnistunut vaurastumaan liiketoiminnalla, mutta heidän asiakaskuntaansa olivat mustat, joten kilpailua valkoisten yrittäjien kanssa ei ollut.

Mellakoijien kohteena olivat kuitenkin ennen muuta nuo harvat liikemiehet. Historioitsija Roberta Senechal on arvioinut, että liikeyritysten tuhoaminen ja kahden yrittäjän tappaminen kertovat riehujien todellisista tarkoitusperistä.

Ilmeisesti nämäkin mustien nousun merkit olivat mellakoijille liikaa, Senechal päättele Illinois Periodicals Online(siirryt toiseen palveluun) -projektin sivulla julkaistussa artikkelissa.

 

"Lincoln vapautti teidät – nyt me näytämme minne te kuulutte!"

Valkoisen väkijoukon huutamaa mustille Springfieldissä elokuussa 1908

Ei tuomioita murhista

Kaksi viikkoa mellakan jälkeen Mabel Hallam myönsi valehdelleensa. Richardson vapautettiin. Toisin kuin monet mellakkaa paenneista, hän palasi kotikaupunkiinsa.

Tuhoista nostettiin syytteitä noin 80 ihmiselle. Tuomioita langetettiin yksi. Se annettiin yhdelle nokkamiehistä varkaudesta. Rangaistus oli kuukausi vankeutta ja 25 dollarin sakko. Murhista ei tuomittu ketään.

Paikalliset lehdet puolustelivat mellakoijia sanomalla, että perussyy oli mustissa ja "heidän sopeutumattomuudessa vapaaseen yhteiskuntaan". Sittemmin myös mellakoijista pyrittiin maalaamaan kuvaa, joka Senechalin tutkimusten mukaan ei pidä paikkaansa.

He eivät olleet humalaisia pikkurikollisia, kuten lehdet kirjoittivat, eivätkä rasistisen asenteen mukanaan tuoneita etelävaltiolaisia muuttajia tai näiden jälkeläisiä tai muita siirtolaisia, kuten historioitsijat myöhemmin esittivät.

Senechalin tutkimusten mukaan tyypillinen tapaus oli parikymppinen, naimaton ja työtön paikallinen mies. Harvoilla oli minkäänlaista rikostaustaa. Mellakka oli kotoperäinen, Senechal summaa.

 

Springfieldiin suunnitellaan muistopuutarhaa

Springfieldin mellakka kannusti ihmisoikeuksien puolustajia järjestäytymään. New Yorkissa perustettiin puoli vuotta myöhemmin NAACP, Kansallinen liitto värillisten oikeuksien ajamiseksi. Se otti ohjelmaansa muun muassa lynkkausten tutkimisen.

NAACP:n perustamispäivä ei ollut sattumalta Abraham Lincolnin syntymäpäivä. Springfield oli ollut Lincolnin pitkäaikainen kotikaupunki. Lincoln ajoi voimakkaasti orjuuden lakkauttamista, ja tavoite toteutui hänen presidenttikaudellaan.

 

Mustavalkoinen kuva kadusta autoineen ja ihmisineen. Ikkunasta liehuu lippu, jossa lukee "A man was lynched yestarday".
NAACP otti tavakseen liputtaa toimistonsa ikkunasta New Yorkissa aina kuultuaan, että joku oli joutunut lynkatuksi. NAACP
 
 

Lincolnin kirjastosäätiön(siirryt toiseen palveluun) sivulta on luettavissa pdf-muodossa 79-sivuinen kirja Something So Horrible: The Springfield Race Riot of 1908. Se ilmestyi mellakan muistonäyttelyn yhteydessä kymmenen vuotta sitten.

Kun mellakasta tuolloin tuli kuluneeksi vuosisata, NAACP tilasi Springfieldiin muistopatsaan. Nyt kaupunkiin suunnitellaan muistopuutarhaa isoine muistomerkkeineen. Hankkeesta voi katsoa videon täältä(siirryt toiseen palveluun).

Muistomerkin osana olisi pronssinen lynkkauspuu. Varsinainen puu hävisi jo elokuussa 110 vuotta sitten. Koko puu päätyi vuorokaudessa palasina matkamuistoja metsästäneiden taskuihin.

Lue myös:

Sata vuotta se kesti: Lynkkaamisesta tuli Yhdysvalloissa laitonta

 


 


 

 

Kauppalehti 100 vuotta sitten: Viro taistelee

itämaista yhteiskuntaruttoa vastaan

 

17.1.2019 17:15 |  Kauppalehti

Viron itsenäisyys puhutti Kauppalehdessä 100 vuotta sitten.

 
 

”Tänään vietämme Viron päivää, jolloin sekä ajatuksin että antimin tahdomme veljeskansaamme tukea sen taistellessa itämaista yhteiskuntaruttoa vastaan.

 

Viron kansa on iänikänsä saanut kärsiä, kärsiä vielä toisenmoisemmin kuin meidän oma, kovaakokenut kansamme. Mutta Viron kansa on ollut katajaista kansaa, jolta ei ole puuttunut elinvoimaa eikä sitkeyttä kestääkseen sisällisen orjuutensa ja ulkonaisen painajaisensa. Oli toiveita, kun se vihdoin oli päässyt viimeksimainitusta pahasta, saada luoduksi uusi, sisäisestikin vapaa Viro, joka voisi kerrankin kohottaa vironkielisen sivistyksen kukoistukseensa.

Uudet olosuhteet eivät kuitenkaan vielä ehtineet olla kyllin suotuisat siihen, kun äkkiä olivat kaikki toiveet raueta. Punainen raakalaislauma 'punaisine kukkoineen' ja murhamiekoin hyökkäsi Viroon tehdäkseen tyhjäksi kaiken sen mitä järjestynyttä yhteiskuntaelämää harrastava väestö suunnitteli ja rakensi.

 

Silloin kuului hätähuuto Suomenlahden eteläpuolelta meidänkin perukoillemme. Oliko Suomi valmis uhraamaan nuoria miehiänsä, osuuttaan viimeisestä saaliista ja ­varoja veljeskansan hätään.

Tosiaankin oli ja on tänäänkin. Miehemme ovat jälleen pukeutuneet sotisopaan, varustautuneina hyvillä aseilla ja heidän ylläpidokseen ja avustuksekseen on koottu varoja. Mutta yhä uusia apujoukkoja on lähdössä ja yhä uusia avustuksia siihen tarvitaan.

Sentähden tänään kurkottavat tuhannet ja kymmentuhannet kädet ottamaan vastaan pienintäkin anninta, jota ei kukaan myös tule kieltämään. Mutta jokainen suomalainen antaessaan roponsa mainittuun tarkoitukseen siunaa sen sillä ajatuksella, että nyt vapautettava Viro tulisi sisäisestikin vapaaksi ja onnelliseksi maaksi, jossa vironkielinen sivistys pääsisi omiin oikeuksiinsa.

 

Eläköön itsenäinen ja vapaa Viro!”

 

Tämä artikkeli liittyy aiheeseen Politiikka | Kauppalehti

 


 

Cold Case Hammarskjöld -dokumentin työryhmään kuuluvan Andreas Rocksénin mukaan belgialaisilla ja briteillä oli merkittäviä taloudellisia kytköksiä Katangan kaivoksiin. Esimerkiksi hän nosti Britannian parlamentissa kokoontuneen oikeistopoliitikkojen ryhmän, joka kutsui itseään nimellä The Monday Club. – He olivat katkeria Britannian dekolonisaatiopolitiikan vastustajia. He ilmaisivat selvää vihaa Hammarskjöldiä kohtaan.


 

 

 

Onko yksi 1900-luvun suurista mysteereistä

ratkeamassa? SVT: Ruotsalaisen YK:n

pääsihteerin Dag Hammarskjöldin kuolemasta

uusia todisteita

 

Dokumenttielokuvaa tekevän ryhmän mukaan palkkasoturi tunnusti Hammarskjöldin murhan ystävälleen. Ryhmä löysi myös asiakirjoja, jotka eivät ole aiemmin olleet julkisuudessa.

 

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri
Dag Hammarskjöld.
Dag Hammarskjöld 1950-luvun lopulla.Everett Collection / AOP
 

Dokumenttielokuvaa työstävä tutkimusryhmä on löytänyt uusia todisteita, joiden mukaan ruotsalainen YK:n toinen pääsihteeri Dag Hammarskjöld joutui salamurhan uhriksi vuonna 1961, kertoo Ruotsin yleisradioyhtiö SVT(siirryt toiseen palveluun).

 

Hammarskjöld kuoli syyskuussa 1961, kun häntä kuljettanut Douglas DC-6 -lentokone syöksyi maahan nykyisessä Sambiassa.

Hammarskjöld oli matkalla Ndolaan tapaamaan Moise Tshombea, joka oli itsenäisyyttä tavoitelleen Katangan tasavallan johtaja. Tapaamisen tarkoituksena oli rauhanneuvottelut niin sanotussa Kongon kriisissä.

 

Ystävän mukaan palkkasoturi tunnusti salamurhan

Vuosikymmenien ajan on epäilty, että kone joko ammuttiin alas tai se joutui Britannian tai Belgian tiedustelupalveluiden sabotaasin kohteeksi. Molemmat maat olivat kytköksissä Katangan kaivosteollisuuteen.

Edesmenneen brittiläis-belgialaisen palkkasoturin Jan van Risseghemin ystävä kertoi dokumenttiryhmälle, että van Risseghem tunnusti hänelle ampuneensa alas Hammarskjöldia kuljettaneen lentokoneen.

 

Cold Case Hammarskjöld -dokumentin työryhmään kuuluvan Andreas Rocksénin mukaan van Risseghemin ystävä kuvaili yksityiskohtaisesti, kuinka van Risseghem toteutti salamurhan.

 

SVT:n mukaan jo varhaisessa vaiheessa epäiltiin, että Jan van Risseghem olisi ampunut koneen alas.

 

Dag Hammarskjöldin perhehauta.
Pelle T. Nilsson / AOP
 

Toinen lentäjä tunnisti van Risseghemin

Rocksénin mukaan työryhmä on myös saanut haltuunsa Yhdysvaltain viranomaisten vuonna 2014 julkaiseman salaisen kaukokirjoitin- eli telexviestin, joka on kirjattu syyskuun 15. päivälle vuonna 1961.

SVT:n julkaiseman asiakirjan mukaan toinen lentäjä oli tunnistanut van Risseghemin lentäneen katangalaista konetta samana päivänä, kun Hammarskjöldin kone putosi maahan.

Eläessään Jan van Risseghem kiisti toistuvasti, että hänellä olisi ollut jotain tekemistä Hammarskjöldin koneen putoamisen kanssa. Hän esitti todisteeksi lokikirjoja, joiden mukaan hän ei ollut Katangassa Hammarskjöldin koneen putoamispäivänä.

Rocksénin mukaan van Risseghemin leski kertoi yhdelle dokumenttiryhmän jäsenelle, että hän oli täyttänyt van Risseghemin lokikirjat.

– Tämä saa meidät epäilemään, että hän yritti salata aviomiehensä osallisuuden tapahtumaan, Rocksén sanoi SVT:lle.

Dokumenttiryhmä löysi myös aiemmin tuntemattomia valokuvia Hammarskjöldia kuljettaneen lentokoneen hylystä. Kuvista selviää, että koneen pyrstössä oli suuri reikä, josta ei aiemmin tiedetty julkisuudessa.

– Olemme näyttäneet kuvaa kahdelle asiantuntijalle. He uskovat, että vaurio on aiheutunut joko ohjuksesta tai kranaattitulesta.

 

Pääsihteerillä oli vihamiehiä

Hammarskjöldin kuolemasta on esitetty runsaasti salaliittoteorioita. SVT:n mukaan monet tahot luultavasti suhtautuvat epäillen dokumenttiryhmän uusiin todisteisiin.

Andreas Rocksén arvioi SVT:lle, että vahvat poliittiset intressit halusivat aikoinaan poistaa pääsihteeri Hammarskjöldin kuvioista, koska hän puolusti YK:n julistusta ja tuki pieniä jäsenvaltioita vastoin suurvaltojen etuja.

Rocksénin mukaan belgialaisilla ja briteillä oli merkittäviä taloudellisia kytköksiä Katangan kaivoksiin. Esimerkiksi hän nosti Britannian parlamentissa kokoontuneen oikeistopoliitikkojen ryhmän, joka kutsui itseään nimellä The Monday Club.

– He olivat katkeria Britannian dekolonisaatiopolitiikan vastustajia. He ilmaisivat selvää vihaa Hammarskjöldiä kohtaan.

SVT on mukana tuottamassa Cold Case Hammarskjöld -dokumenttia. Dokumentti esitetään SVT:llä keväällä.

 


 


 

 

Nälän kasvot

 

 

Miljoonia ihmisiä kuoli Neuvosto-Venäjällä

1921–1922 nälkään. Paperikassista löytyneet

vanhat kuvat kertovat, miltä katastrofi näytti

 

KOTIMAA 11.01.2019 06:00 | Suomen Kuvalehti

 
TEKSTI TUOMO LAPPALAINEN 
 
 
KUVAT GRIGORI ALEKSANDROVIN JÄÄMISTÖSTÄ SK:N KÄYTTÖÖN LUOVUTTANUT MIRJAMI NIINIMÄKI
 

Lenin vastusti aluksi kansainvälistä apua, sillä hän piti sitä ulkomaiden sekaantumisena. Kriisin vakavuus muutti mielen.

 

KARTONGIT olivat suuria, ja ne oli kääritty rullille isoon paperikassiin. Kun rullat kieritti auki, näky oli lohduton: luurangoiksi kuihtuneita ihmisiä, ruumiskasoja, vilua ja nälkää.

Mikä tämä kupruileva, repaleinen valokuvakokoelma oikein oli, ja mitä se teki syrjäisen Ragundan kunnantalolla Jämtlannissa satoja kilometrejä Tukholmasta pohjoiseen?

Ratkaisun jäljille päästiin kuvien mukana löytyneen passin avulla. Se oli vuodelta 1922 ja kuului Grigori Grigorjevitš Aleksandroville (1886–1937).

Hän oli venäläinen vallankumouksellinen, joka kävi koulua Helsingissä, valmistui lääkäriksi Tartossa ja muutti 1910-luvun alussa Tukholmaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän palasi Neuvostoliittoon ja kuoli siellä Stalinin vainoissa.

Sitä ennen hän oli ehtinyt mennä Ruotsissa kahdesti naimisiin. Vaimoista jälkimmäinen – Hulda – oli ollut kotoisin Ragundan läheltä. Torppa, josta valokuvat alun perin löytyivät, oli ollut hänen vanhempiensa koti.

Monet nälän takia kodeistaan lähteneet pakolaiset majoitettiin alkeellisiin telttoihin.

Monet nälän takia kodeistaan lähteneet pakolaiset majoitettiin alkeellisiin telttoihin.

KUVAT päätyivät ensin paikalliselle toimittajalle. Hän arveli niiden olevan Stalinin leireiltä ja tarjosi koko kassillista Expressen-iltapäivälehdelle. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt, ja tarjoajakin menetti sen jälkeen kiinnostuksensa. Kun hän muutti muualle, kuvat jäivät vanhan kodin ulkovajaan.

Toisen kerran ne löydettiin, kun vajaa oltiin purkamassa. Silloin niistä kuuli toinen toimittaja, joka alkoi tosissaan selvittää kuvien alkuperää. Yksi sukulainen löytyi Tukholmasta, ja hänen avullaan muitakin.

Tätä kautta löydöstä kuuli myös Mirjami Niinimäki, helsinkiläinen eläkkeellä oleva saksanopettaja. Grigori Aleksandrov oli hänen isänsä isä.

Niinimäki matkusti Ragundaan, näki valokuvat ja sai ne haltuunsa.

Kuvat on todennäköisesti tarkoitettu näyttelyyn, jolla kerättiin rahaa venäjälle.

Vanhemmat joutuivat seuraamaan voimattomina sivusta, kun heidän lapsensa riutuivat.

Vanhemmat joutuivat seuraamaan voimattomina sivusta, kun heidän lapsensa riutuivat.

Kaupungeissakaan ei säästytty nälänhädän kauheuksilta. Kuva Volgan varrella sijaitsevasta Samarasta.

Kaupungeissakaan ei säästytty nälänhädän kauheuksilta. Kuva Volgan varrella sijaitsevasta Samarasta.

 

Vain osa uhreista
 kuoli suoranaisesti nälkään. Useimmat menehtyivät nälänhätäalueella riehuneisiin tauteihin.

Vain osa uhreista kuoli suoranaisesti nälkään. Useimmat menehtyivät nälänhätäalueella riehuneisiin tauteihin.

 

Talvella kuolleita ei pystytty hautaamaan jäätyneeseen maahan, joten ruumiit vain kuljetettiin hautausmaalle
 ja koottiin pinoihin.

Talvella kuolleita ei pystytty hautaamaan jäätyneeseen maahan, joten ruumiit vain kuljetettiin hautausmaalle ja koottiin pinoihin.

 

Monien viimeinen selviytymiskeino oli ihmissyönti. Kaduilla myös myytiin avoimesti ihmislihaa.

Monien viimeinen selviytymiskeino oli ihmissyönti. Kaduilla myös myytiin avoimesti ihmislihaa.

 

Nälänhädän uhrien määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Yleisin arvio on viitisen miljoonaa, mutta joissakin lähteissä puhutaan jopa kymmenestä miljoonasta.

Nälänhädän uhrien määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Yleisin arvio on viitisen miljoonaa, mutta joissakin lähteissä puhutaan jopa kymmenestä miljoonasta.

Yleisiä kuolinsyitä
 olivat lavantauti, kolera ja erilaiset lastentaudit.

Yleisiä kuolinsyitä olivat lavantauti, kolera ja erilaiset lastentaudit.

 

Kansainvälinen apu ehti perille vasta kun sota, taudit ja kuivuus olivat hävittäneet kokonaisia yhteisöjä.

 

EXPRESSENILLE kuvia tarjonnut toimittaja oli ollut väärässä. Kuvat eivät olleet Stalinin vaan Leninin kaudelta: Volgan aluetta vuosina 1921–1922 koetelleesta suuresta nälänhädästä.

Viisine miljoonine kuolonuhreineen se oli luultavasti pahin Euroopassa siihen mennessä koettu. Kansainvälinen apu ehti perille vasta kun sota, taudit ja kuivuus olivat ehtineet hävittää kokonaisia yhteisöjä.

Aleksandrov oli ollut nälänhätäalueella norjalaisen Fridtjof Nansenin kokoamassa avustusjoukossa. Sen jälkeen hän oli palannut Ruotsiin kertomaan näkemästään ja keräämään lisää lahjoituksia. Ainakin osa kuvista on samaralaisen valokuvaajan I. S. Libermanin ottamia, ja ne oli liimattu kartongeille ehkä jonkinlaista Venäjän hätää esittelevää näyttelyä varten.

Aleksandrovin haltuun jääneet kopiot eivät olleet ainoita. Viitisenkymmentä kuvaa päätyi Nansenin itsensä mukana Norjaan, missä niitä säilytetään kansalliskirjastossa.

Kuvien koko arvoitus ei silti selviä sielläkään. Lähteet eivät kerro, kuinka moni näki ne tuoreeltaan: onnistuivatko niiden esittelijät oikeasti keräämään apua nälänhädästä kärsineille.

 

Lähteenä on käytetty Mirjami Niinimäen kirjaa Kohtalona Moskova. Toisenlainen sukututkimus (Reuna 2016).

 


 

Tiitisen mukaan 1980-luvulla Baltian maiden kohtaloon suhtauduttiin pessimistisesti Suomessa. Neuvostoliiton valtiokoneisto näytti voimakkaalta, ja siltä se näytti aina loppuun asti. Hänen mukaansa Neuvostoliiton nopea romahtaminen tuli yllätyksenä, vaikka ”ystäviltä lännestä” olikin saatu tietoa maan talousjärjestelmän vakavista ongelmista.


 
Suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen työhuoneessaan 1981. LEHTIKUVA / ILKKA RANTA

Seppo Tiitinen: Suhtauduimme pessimistisesti

Baltian tulevaisuuteen

 

Supon ex-päällikön mukaan Ranska oli ainut länsimaa, joka ei paljastanut agenttejaan.

 

Suojelupoliisin entinen päällikkö (1978-1990) Seppo Tiitinen on antanut pitkän haastattelun virolaisen Eesti Päevalehden lauantailiite Laupäevalehdelle.  Haastattelussaan Tiitinen sanoo Suomen olleen kylmän sodan aikaisessa blokkijaossa selvästi lännen puolella, ”mutta meidän tuli säilyttää hyvät naapurisuhteet Neuvostoliiton kanssa”.

 

Tiitinen korostaa, että hänen aikanaan luotiin yhteydet kaikkiin Euroopan Yhteisön jäsenmaiden turvallisuuspalveluihin, Kreikkaa ja Kyprosta lukuun ottamatta. Niiden katsottiin olevan ”Neuvostoliiton taskussa” ja omaavan epäilyttävät suhteet arabimaihin.

Suhteet länsipalveluihin olivat ystävällisen luottamukselliset. Kaikki länsimaat, omiin ulkopoliittisiin syihinsä vedonnutta Ranskaa lukuun ottamatta, paljastivat Suomelle maassa toimivat agenttinsa. Tästä syystä rikkeiden takia ranskalaisagentteja tuli välillä karkottaa Suomesta. Neuvostoliitto lähetti agenttejaan Suomeen ”varsin usein” ja jätti niiden selvittämisen suomalaisille.

Tiitisen mukaan KGB:n kanssa ”yhteistyöstä ei ollut juttua”, mutta korostaa läheisten suhteiden merkitystä KGB:n paikalliseen edustajaan eli residenttiin, muun muassa Viktor Vladimiroviin (1977-1984), mutta myös tämän seuraajaan Felix Karaseviin.

– Sen kanavan kautta Suomi ja Neuvostoliitto kertoivat toisilleen omista edesottamuksistaan. Jos heidän puoleltaan joku jäi kiinni laittomasta tai hyväksymättömästä toiminnasta, annoimme heidän tietää, ettei sellainen ole hyväksytävää ja tiedotimme omista vastatoimistamme. Diplomaattisia kanavia ei käytetty, koska siitä seurasi julkisen huomion vaara. Ja sellaista mainosta ei kumpikaan osapuoli halunnut, Seppo Tiitinen sanoo.

Eniten haastattelussa korostuu läheinen suhde Viktor Vladimiroviin. Kysyttäessä, miten Suomi suhtautui siihen, että Neuvostoliitto miehitti Afganistanin, jonka kanssa sillä oli YYA-sopimus, Tiitinen vastaa:

– Toki otimme sen erittäin vakavasti, mutta saimme KGB-lähteiden kautta perusteelliset selitykset. Kaikkein uskottavin selitys Neuvostoliiton toimintaan tulikin Vladimirovilta. Oli yksinkertaisesti Neuvostoliiton aika mennä sinne – kaikki toiset suurvallat historiassa ovat siellä käyneet ja tulleet takaisin tyhjin käsin. Sama prosessi on nyt käynnissä amerikkalaisilla.

Tiitinen myöntää, että kielletyn rajan määrittely oli vaikeaa. Ensin tuli selvittää, ketkä olivat KGB:n tai sotilastiedustelu GRU:n upseereja, ja asettaa heidät sitten seurantaan. Faktojen keräämisen jälkeen Tiitinen esitteli asiat presidentti Urho Kekkoselle toimenpide-ehdotuksineen, jotka presidentti sitten hyväksyi tai ei. Sen jälkeen asiasta kerrottiin KGB.lle.

Toiminnallisista eroista Kekkosen ja presidentti Mauno Koiviston välillä Tiitinen mainitsee, että Kekkonen halusi kuulla tiedonantoja kommunistien toiminnasta, kun taas Koivistoa kommunistit eivät kiinnostaneet.

Tiitisen mukaan Neuvostoliiton ja KGB:n intressit Suomea kohtaan liittyivät tiede- ja teollisuusvakoiluun. KGB yritti ottaa yhteyttä lähinnä vain huipputieteilijöihin. Supon tärkein tehtävä oli Yhdysvalloille annettujen lupausten mukaisesti estää länsiteknologian leviäminen Neuvostoliittoon. Hänen mukaansa maanpetostapauksia oli erittäin vähän. Esimerkkinä hän mainitsee vain Kemira Kaasun it-johtajan, joka rakkaussyistä oli alkanut yhteistyöhön itätiedustelun kanssa.

 

Yhteydet Neuvosto-Eestiin

Neuvostoliitto ei halunnut Suomella olevan mitään kytköstä Viroon, mutta vuoden 1980 Moskovan olympialaiset muuttivat tilannetta, koska Tallinnassa järjestettiin olympiapurjehduskilpailut. Tuolloin hän tutustui Eestin SNT:n KGB:n johtajaan (1978-1982) August Porkiin, joka vuotta myöhemmin kävi Suomessa. Lämpimästi hän muistelee Eestin SNT:n KGB:n päällikkönä 1982-1989 toiminutta Karl Kortelaista, jonka isä oli Neuvostoliittoon loikannut kotkalaiskommunisti ja äiti siperianvirolainen.

Tiitinen tapasi Kortelaisen ensi kerran 1982 ja isännöi myöhemmin tätä Supon päämajassa Ratakadulla. Kortelainen isännöi viimeisen kerran Tiitistä Tallinnassa vuonna 1989. Vanhoilliskommunisti Kortelaisen aikaa ei Virossa muistella hyvällä. Hänestä Verkkouutiset on kirjoittanut aiemmin täällä.

Kysyttäessä virolaisia edelleen hiertävästä teemasta eli virolaispakolaisten palauttamisesta Suomesta Neuvostoliittoon, varsinkaan kun Suomi ei ollut virallisesti tunnustanut Viron neuvostomiehitystä, vastaa Tiitinen näin:

-Presidentti Kekkosen mukaan Suomen etuja ei saanut asettaa vaaraan neuvostokansalaisten takia, minkä takia Suomen asenne oli alussa varsin jäykkä. Lisäksi tässä oli yksi toinen aspekti: KGB halusi nähdä, kuinka me käyttäydymme ja lähetti pakolaisina omia virkailijoitaan. Tätä tehtiin erityisesti silloin, kun Mauno Koivistosta tuli presidentti. Vuonna 1982 lähetettiin ”pakolaisia” yli itärajan niin paljon, että Koivisto antoi minulle luvan sanoa Vladimiroville, että tällaiset temput loppuisivat.

 


 

Suomeen kulkevan optisen lennättimen linja kulki Grisslehamnista Eckeröhön, sieltä edelleen Uuteenkaupunkiin, ja lopulta Turkuun. Tämän tiedonsiirtomenetelmän aktiivinen käyttö tai ainakin kirjoitettu historia Suomessa päättyi Haminan rauhaan 1809, jolloin Suomi siirtyi Venäjän alaisuuteen. Optisen lennättimen kulta-aika maailmalla oli kuitenkin vielä edessäpäin. Aluksi sotilaskäyttöön varattu Ruotsin lennätinverkosto avattiin myös yleisölle 1837. Suurimmillaan optiset lennätinverkostot olivat vuonna 1852. Ruotsin kuningaskunnan viimeiset optiset lennättimet hylättiin käytöstä vasta vuonna 1881.


 

 

VIESTINTÄTEKNIIKKA

 

Reima Suomi

  • 29.12.2018 klo 10:00 | Tekniikan historia

 

 

Optinen lennätin oli aikansa pikaviestin –

järjestelmä toimi aina kun näkyvyyttä riitti,

koitui 1815 Napoleonin turmioksi

 

Edelcrantzin optisen lennättimen kopio Tukholmassa. Taustalla uudempaa viestintätekniikkaa, Kaknästornet.

Sähköistä tiedonsiirtoa edelsi optinen lennätin, joka päihitti nopeudessa viestin kuljetuksen hevoskyydillä ja purjehtimalla. Menetelmää kehitti Turussa syntynyt Abraham Edelcrantz.

Optinen lennätin perustuu näköhavaintoon. Erilaisia tauluelementtejä yhdistelemällä voidaan tuottaa jopa tuhansia erilaisia merkki- tai fraasiyhdistelmiä.

Viestinnän nopeutta voitiin lisätä korvaamalla kirjaimet ennalta sovituilla pidemmillä vakiosanomilla. Huippuunsa viritetyn optisen lennättimen nopeus oli noin kaksi merkkiyhdistelmää minuutissa.

 
 

Yhtä tauluyhdistelmää pidettiin näkyvillä 20–30 sekuntia. Riippuen taulujen koosta ja maaston muodosta optisen lennättimen asemien väli saattoi olla 1–10 kilometriä. Sää tietysti asetti rajoitteensa viestinnälle.

Turkulainen Tukholmassa

Maailmalla optisesta lennättimestä tunnetaan kaksi pääversiota. Erilaisia vähemmän yleisiä versioita lienee satoja.

Ranskan imperiumissa optista lennätintä kehitteli Claude Chappe. Ensimmäiset viestit hänen kehittämässään järjestelmässä lähtivät matkaan kesällä 1793.

Turussa syntynyt Abraham Edelcrantz, ennen aatelointiaan Abraham Niclas Clewberg, sai pohjoismaisen versionsa käyttökuntoon vain pari vuotta myöhemmin. Ensimmäiset koeviestit lähetettiin Tukholmassa kesäkuussa 1795 kuningas Kustaa III:n todistaessa tapahtumaa.

 

Aluksi lennätinverkko rakennettiin kattamaan linnakkeet Tukholman ympäristössä. Vuonna 1796 sitä laajennettiin Ruotsin Grisslehamnista Signilskärin kautta Eckeröön Ahvenanmaalle.

Edelcrantzin tekniikkaan perustuen ja hänen johdollaan rakennettiin maailman ensimmäinen kansainvälinen tietoliikenneverkko – yhteys Tanskan ja Ruotsin välille.

Tanskalaisten tappio oli Suomen voitto

Ruotsalaisten saamattomuus vuonna 1801 koitui Suomen onneksi optisen lennättimen kehittämisessä.

Englantilaiset hyökkäsivät tuolloin Kööpenhaminaan, eikä Ruotsista onnistuttu lähettämään apujoukkoja, vaikka vasta käyttöön otetun optisen lennätinverkon kautta lähetettiinkin avunpyyntö Tukholmaan.

Ymmärrettävästi tanskalaiset menettivät tämän jälkeen kiinnostuksensa optiseen lennättimeen. Ruotsin kuningaskunnan verkoston kehittämisen painopiste siirtyi Suomen suuntaan.

 

Taustalla sotilaalliset intressit

Sotilaallinen intressi takasi riittävän poliittisen kiinnostuksen optisia lennättimiä kohtaan ja riittävän rahoituksen kalliille asemaverkostolle. Optisen lennättimen juuret ovat siis samankaltaiset kuin nykypäivän internetin.

Tärkeää oli myös tuohon aikaan löytää hankkeelle ”kummisetä”, hankkeen innokas puolestapuhuja ja tukija, jonka roolin edistysmieliset kuninkaat ja hallitsijat mielihyvin omaksuivat.

1700-luvun loppua ja 1800-luvun ensimmäinen puoliskoa leimasi yleensäkin tieteellisen tiedon ihannointi ja teknisen kehityksen riemukulku. Tähän asenneilmastoon optinen lennätin sopi erittäin hyvin.

Optisen lennättimen merkittävimpänä saavutuksena pidetään Napoleonin voittamista Waterloossa 1815.

Optisten lennätinten avulla Napoleonin vastustajat toimijat onnistuivat koordinoimaan joukkojensa liikkeitä aivan uudella tehokkuudella, eikä Napoleonille jäänyt voiton mahdollisuutta ylivoimaisen vihollisen edessä.

Unohdettu suurmies

Manner-Suomessa ei optisesta lennättimestä jostain syystä ole oltu kovin ylpeitä. Sitä vastoin esimerkiksi Tukholman, Kööpenhaminan ja myös Maarianhaminan museot ovat antaneet optisen lennättimen pohjoismaiselle versiolle näyttelytilaa.

Varsinkin Ahvenanmaalla, mutta paikoin myös Turun ja Uudenkaupungin välillä optisen lennättimen vanhoista asemista voi nähdä jäänteitä ja jopa muistolaattoja.

Ruotsin kuningas Kustaa III aateloi Abraham Clewbergin muun muassa tämän optiseen lennättimeen liittyvien ansioiden vuoksi. Vain 35-vuotias tuore aatelismies otti käyttöön nimen Edelcrantz.

Aikaansaapa hän oli jo aikaisemminkin: ennen kuin täytti 19 Edelcrantz ehti tehdä Turussa kaksi väitöskirjaa, toisen optiikasta, toisen kirjallisuudesta.

Maailmanluokan ura aukeni kuitenkin vasta Tukholmassa. Siinä auttoi kuningas Kustaa III:n hänelle osoittama suosiollisuus, jopa pitkämielisyys.

Innovaatioympäristön hyödyntäjä

Edelcrantz tarjoaa kaikille tämänkin päivän innovaatiotutkijoille jännittävän ja arvokkaan esimerkin.

Edelcrantz oli moniosaaja. Hän hallitsi sekä teknisen että humanistisen elämänpiirin. Tällainen laaja-alaisuus oli tuohon aikaan hyvin yleistä.

Hänen innovaationsa eivät rajoittuneet vain optisen lennättimen tekniseen konstruktioon, vaan kattoivat kokonaisen järjestelmän: merkistöt, linjastojen suunnittelun ja operoinnin yksityiskohdat.

Abraham Niklas Edelcrantz

 

Edelcrantz onnistui myös ”kaupallistamaan” keksintönsä hankkimalla sille Ruotsin hovin tuen.

Keksinnön sosiaalinen hyväksyttävyys ja yhteiskunnallinen merkittävyys oli huippuluokkaa. Tietosuojasta ja -turvasta ei tuolloin onneksi tiedetty vielä mitään.

Yksi Edelcrantzin tarinan opetus liittyy resursseihin – menestystä ei luoda tyhjästä. Abraham Clewberg syntyi rikkaaseen turkulaisperheeseen, ja Ruotsin valtio käytti optiseen lennättimeen niin paljon varoja, että valtion kassan pohja irvisteli usein varainhoitajille. Vasta merkittävällä rahallisella panostuksella saatiin tuloksia aikaan.

Telakkateollisuuden eminenssi

Optisen lennättimen lisäksi Edelcrantz ehti paneutua moneen eri tekniikkaan, ja hänestä tuli eräänlainen Ruotsin kuninkaan yleisasiantuntija myös yleisissä teknisissä kysymyksissä.

Ratkaisevana kehitysaskeleena koko Ruotsin tekniselle kehitykselle pidetään sitä, että Ruotsin kuninkaat lähettivät hänet tutustumismatkoille Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin. Hänen tehtävänään oli etsiä ja tuoda Ruotsiin uusia kehittyviä tekniikoita. Teollinen vallankumous oli noihin aikoihin alkukiihdytyksessä, ja maiden väliset erot olivat erittäin suuria.

Englannissa Edelcrantz tutustui vuonna 1803 Samuel Oweniin, aikansa parhaaseen höyrykoneiden rakentajaan. Amerikkaan muuttoa suunnitellut Owen löysikin itsensä pian Ruotsista asentamasta ja ottamassa käyttöön neljää Ruotsiin tilattua höyrykonetta.

Owen jäi Ruotsiin ja hänen ympärilleen kertyi pian opetuslapsien joukko. Heihin kuuluivat muun muassa David Cowie ja Anders Thalus Ericsson, jotka perustivat Turkuun aluksi höyrykoneita valmistavan konepajan, jonka ympärille kasvoi myöhemmin Suomen hyvin tuntema laivatelakka.

Turun telakan varsinaisena kehittäjänä pidetään usein skotlantilaista William Crichtonia. Telakan perustaja hän ei kuitenkaan ollut, vaan saapui David Cowien kutsumana Englannista valmiiksi katettuun pöytään, jatkamaan hyvin käynnistyneen konepajan kehittämistä.

Crichton kiritti telakan kasvuun erityisesti hyvillä Venäjän-suhteillaan – tsaarin laivaston tilaukset olivat Turun telakan leipäpuu vuosikymmenien ajan.

Ei mikään talousnero

Edelcrantz toi höyrykoneet Ruotsi-Suomeen luoden pohjan modernin telakkateollisuuden kehittymiselle. Pikantti yksityiskohta on, että hän ei pelkästään tyytynyt ihailemaan höyrykoneitakaan, vaan kehitti niihin varoventtiilin, joka sai arvostetun tiedepalkinnon Lontoossa vuonna 1803.

Aivan kaikki mihin Edelcrantz tarttui ei muuttunut kultajyviksi.

Kuninkaallisen teatterin johtajana hän turmeli teatterin talouden, vehnämyllybisnekset eivät ottaneet tulta, ja Ruotsin kuninkaalta lahjaksi saatu hulppea puutarha ”Skuggan” Tukholmassa tuotti tosin satoa, mutta sivutuotteena syntyi valitettavasti suuria tappioita.

Edelcrantz on pitkään ollut unohduksissa Ruotsissa. Vuonna 1994 hänet kuitenkin tuotiin taas esiin, kun Ruotsissa vietettiin optisen lennättimen 200-vuotisjuhlia.

Edelcrantzin rehabilitoi myös Malte Perssonin vuonna 2008 ilmestynyt romaani Edelcrantz förbindelser, joka kertoo tositapahtumiin pohjautuvan, mutta kuvitteellisen Edelcrantzin tarinan.

Kymmenen bittiä

Abraham Edelcrantzin lennätinjärjestelmä perustui kymmeneen käännettävään tauluun, joiden avulla voitiin muodostaa 1 024 eri numerosarjaa. Ne piti purkaa kirjaimiksi, sanoiksi tai viesteiksi koodikirjojen avulla.

Lennättimen taulut oli järjestetty 3 x 3 ruudukoksi, jossa jokainen pystysarake muodosti yhden numeron. Näin saatiin kolmenumeroinen luku, joita oli yhteensä 512 erilaista. Ylimmässä rivissä oli yksi ylimääräinen taulu, joka merkitsi kirjainta A, joka käytännössä kaksinkertaisti mahdollisten numerosarjojen lukumäärään.

3 x 3 ruudukon jokaisen sarakkeen ylin taulu merkitsi lukua 1, keskimmäinen lukua 2 ja alin lukua 4. Näillä kolmella taululla kullekin sarakkeelle voitiin muodostaa numero, joka saatiin summaamalla näkyvissä olevien tauljen arvot keskenään. Näin kunkin sarakkeen arvoksi saatiin 0–7.

Edelcrantzin lennätin oli itse asiassa digitaalinen, sillä se jäljitteli kaksiarvoista binäärilogiikkaa avoimilla ja suljetuilla luukuillaan: bitti saa arvon 1 tai 0. Lähes kaikki muut tunnetut optiset lennättimet, joita on ollut kymmeniä eri malleja, ovat perustuneet kirjainten tai muiden merkkien analogiseen jäljittelyyn.

Lennätin työllisti

Lennätinasemien operointiin tarvittiin paljon väkeä. Satojen jatkuvasti auki pidettävien optisten asemien verkosto tarjosi monelle turvallisen, vaikka ehkä huonosti palkatun valtion viran.

Pääsääntöisesti lennätinasemilla lienee ollut kolme miehistöä eli perhettä. Viestiliikenteen oli kuljettava aina sään salliessa – ei siis öiseen aikaan tai sumuisella säällä.

Esimerkiksi Ranskan sisäinen optinen lennätinverkosto työllisti huippuaikana 3 000 lennättimenhoitajaa. Jokaisella asemalla päivysti kuuden hengen miehistö kuudessa työvuorossa, neljä tuntia kerrallaan. Köyhemmässä Ruotsin kuningaskunnassa työpäivät olivat pidempiä.

Suurimpia lennätinaseman hoitajan syntejä oli nukahtaa kesken vartiovuoron tai muuten unohtaa välittää sanoma eteenpäin.

*

Juttu on julkaistu Tekniikan Historiassa 6/2014

 


 

Uuden Suomen johtopaikat jaettiin entisten vanha- ja nuorsuomalaisten kesken tasan. Päätoimittajana jatkoi Uudesta Suomettaresta Artturi H. Virkkunen, mutta jo 1919 häntä seurasi Ernst Nevanlinna, joka oli johtanut myös 1906-13 edeltäjälehteä. Molemmat olivat poliitikkoja ja yliopistomiehiä enemmän kuin journalisteja.


 

 

Uusi Suomi syntyi sata vuotta sitten

 
Luotu: 
1.1.2019 09:05

  • Kuva: Uuden Suomen / Iltalehden kuva-arkisto (kuvaaja tuntematon)
    Kuva
    Uuden Suomen ensimmäistä toimitusta, päätoimittaja Ernst Nevanlinna viides oikealta.
  • Kuva: Kansalliskirjasto
    Kuva
    Uuteen Suomeen tuli ensimmäisenä suomenkielisenä sanomalehtenä näyttävä uutisetusivu. Viron vapaussota oli keskeinen teema tammikuussa 1919.
  • Kuva: Uuden Suomen / Iltalehden kuva-arkisto (kuvaaja tuntematon)
    Kuva
    Päätoimittaja Ernst Nevanlinna työpöytänsä ääressä. Sohvaryhmä on nykyään Iltalehden toimituksessa.
 
|

FAKTAKULMA

Uuden Suomen tie 

-1847 Suometar perustetaan ensimmäisenä myös sivistyneistölle tarkoitettuna suomenkielisenä lehtenä. Levikki 258 kpl.
-1855 Krimin sota nostaa levikin 3 862 kappaleeseen.
-1866 Suometar lopetetaan fennomaanien suuntariitojen takia. 
-1869 Uusi Suometar aloittaa. Levikki 700 kpl. 
-1880 perustetaan Uuden Suomettaren Oy. Osakkaita 11, levikki 4 606 kpl.
-1889 Päivälehti aloittaa, pääkaupungin lehtikilpailu alkaa. US:n levikki 6 100 kpl, kilpailijan 1 965 kpl.
-1904 Helsingin Sanomat Päivälehden seuraajaksi. Sen levikki 5 800 kpl. US:n 11 000 kpl.
-1911 HS ohittaa 15 600 kpl:lla pysyvästi US:n levikin.
-1919 Uusi Suomi aloittaa rinnallaan Iltalehti. US:n levikki 24 114 kpl, HS:n 48 100, IL:n 3 500 kpl.
-1923 US perustaa ensimmäisenä Suomessa viikkoliitteen. Levikkiero HS:n kanssa kaventunut 7 000 kappaleeseen.
-1930 Iltalehti luovutetaan Lapuan liikkeelle, levikki alle 3 000 kpl.
-1939 HS:n levikki 88 303, US:n 63 718 kpl.
-1956 HS:n levikki 255 365, US:n 90 800 kpl.
-1976  HS:n levikki 346 910, US:n 64 919 kpl. Saneeraus alkaa.
-1980 Iltalehti elpyy – ensin US:n 3. painoksena.
-1988 US-yhtiö liitetään Aamulehti-konserniin (nyk. Alma Media).
-1991 HS:n levikki yli 480 000, US:n 92 147 kpl. US lopetetaan.
-2007 Uusi Suomi elpyy verkkolehtenä.

Sanomalehti Uusi Suomi (US) syntyi tasan sata vuotta sitten perinteikkään Uuden Suomettaren ja itsenäisyyslehti Uuden Päivän liittoutuessa. Jälkimmäisestä tuli ensimmäinen pitkäikäinen suomenkielinen iltapäivälehti Iltalehti, jonka ilmestyminen tosin keskeytyi puoleksi vuosisadaksi 1930.

US:n synnyn taustalla oli mediakilpailua, mutta ennen muuta politiikkaa. Itsenäistymisen myllerryksessä niin puolue- kuin lehtikentät muuttuivat perusteellisesti. Sen jälkeen kuvio olikin vuosikymmeniä jokseenkin ennallaan. On paljossa edelleen.

 

Suomenkielinen valtalehti, 1847 startannut Uusi Suometar joutui 1900-luvun alussa vaikeuksiin. Ensin perustuslailliset julistivat myöntyvyyssuunnan lehdet ilmoitusboikottiin. Sitten Eero Erkon johtama Helsingin Sanomat (HS) nousi tarmokkaalla uutistyöllä ja ohitti 1911 levikissä kilpailijansa. Johtopaikkaansa se ei enää menettänyt.

Uuden Suomettaren johtoporras yritti tietenkin vastata HS:n haasteeseen. Investoitiin kirjapainoon, organisoitiin markkinointia ja siirryttiin fraktuurasta antikvaan kymmenisen vuotta ennen kilpailijaa. 1910-luvulla US:lla ehti olla neljä päätoimittajaa, toimitusjohtajakin erotettiin. (Kaikki tällainen toistui 1980-luvulla...) Silti HS:n etumatka levikissä kasvoi 1910-luvulla yli kaksinkertaiseksi.

Jotakin oli siis tehtävä. Ratkaisut saneli kuitenkin politiikka Venäjän vallankumousten jälkeen. Tosin jo sitä ennen oli puhuttu "kansallisesta kokoomuksesta" vanha- ja nuorsuomalaisten kesken – vielä pienin k-kirjaimin. Tässä hengessä mm. Porin ja Jyväskylän porvarilehdet yhdistyivät 1917 Satakunnan Kansaksi ja Keskisuomalaiseksi.

 

Suomi julistautui itsenäiseksi tasavallaksi 6.12.1917. Kansalaissodan järkytysten jälkeen keväällä 1918 alettiin kuitenkin vaatia monarkiaa niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden varmistamiseksi. Tavoitetta ajoi nuoren lääkärin Eino Suolahden organisoima Uuden Suomen Turvaamiskomitea Kansallis-Osake-Pankin rahoittamana. Pääjohtaja J.K. Paasikivestä tuli nykytermein pääministeri.

Saksalaista kuningasta kannatti valtaosa vanhasuomalaisista sekä nuorsuomalaisten oikeisto – mukaan luettuna valtionhoitaja P.E. Svinhufvud ja kaikki puolueen senaattorit. Lopulta jopa nuorsuomalaisten vasemmistoon kuulunut HS:n päätoimittaja Erkko alkoi taipua pohjoismaiseen monarkiaan.

Fredrik Kaarlen tulo Suomeen pysähtyi Saksan tappioon maailmansodassa, mutta tämä ei monarkisteja nujertanut. Turvaamiskomitean mielestä tarvittiin uusi puoluejako ja lehtijärjestely. Joulukuun alussa 1918 syntyivätkin niin Kansallinen Kokoomuspuolue kuin Kansallinen Edistyspuolue. Sitten alettiin toteuttaa kiireellä lehtijärjestelyä, jota oli suunniteltu pitkin syksyä. Tuloksena oli ehkä ensimmäinen tuoteuudistus Suomen mediassa.

 

Syntyneessä Oy Uudessa Suomessa yhdistettiin Uuden Suomettaren Oy, sen tytäryhtiö Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino sekä itsenäisyysmiesten 1917 perustama Kustannus Oy Iltalehti, joka julkaisi Uusi Päivä-lehteä. Sen tehtävä oli täyttynyt itsenäistymisen myötä ja levikki pudonnut. Nykyrahassa miljoonan euron osakepääoma saatiin edeltäjäyhtiöistä, lisäksi toteutettiin 250 000 nykyeuron osakeanti. 

Molemmat edeltäjät siirsivät osan omaisuuttaan edelleen toimiviin Uuden Suomettaren Säätiöön sekä Uuden Päivän rahastoon. Ne olivat samalla Uusi Suomi-yhtiön pääomistajia 1940-luvulle saakka. Muina omistajina oli satoja yksityishenkilöitä.

Aamuisin alkoi ilmestyä 1.1.1919 alkaen Uusi Suomi. Nuorsuomalaisten oikeisto oli ollut suomettarelaisten ”bobrikoffarien” kiivas vastustaja, joten Suometar-nimi oli hylättävä. Iltapäivisin ilmestyi nyt Uuden Päivän seuraajana Iltalehti, joka oli alkuun myös US:n maanantainumero. Toimitukset, kirjapaino ja hallinto olivat US:n perinteisessä talossa Antinkadun (myöhemmän Lönnrotinkadun) ja Yrjönkadun risteyksessä.

Journalistiset esikuvat löydettiin etenkin Ruotsista, jonka lehdet olivat pari vuosikymmentä suomalaisia edellä. Uuteen Suomeen tuli siten ensimmäisenä suomenkielisenä lehtenä näyttävä uutisetusivu. (Pääkilpailijasta se puuttuu edelleen.) Seisovien otsikkojen ("Helsingistä", "Maailmansota") tilalle tulivat modernit, moniriviset otsikot. Haastattelut ja muut nykyaikaiset juttutyypit yleistyivät.

Lehden sisäsivut pysyivät toki kauan harmaana tekstiaavikkona. Sitä piristivät kuitenkin monet pakinoitsijat, joista Olli eli Väinö Nuorteva tuli Iltalehden kautta Uudesta Päivästä. Päivän Matti-piirroksen laati Eric Vasström; siihen liittyi ajankohtainen riimi. 

*

Uuden Suomen johtopaikat jaettiin entisten vanha- ja nuorsuomalaisten kesken tasan. Päätoimittajana jatkoi Uudesta Suomettaresta Artturi H. Virkkunen, mutta jo 1919 häntä seurasi Ernst Nevanlinna, joka oli johtanut myös 1906-13 edeltäjälehteä. Molemmat olivat poliitikkoja ja yliopistomiehiä enemmän kuin journalisteja.  

*

Päätoimittajan rinnalla mainittiin lehden logon alla ”toimitus”, jossa oli alkuun neljä tunnettua nimeä. Heistä tärkein oli nuorsuomalainen professori-poliitikko E.N. Setälä, joka ahkeroi pääkirjoitusten tekijänä. Käytännön työtä pyöritti vuorollaan toimitussihteeri, jotka vaihtuivat melko usein. Iltalehden päätoimittaja Yrjö Koskelainen kuului myös US:n ”toimitukseen”.

Parikymmenpäinen toimittajakunta vaihtui tiuhaan. Ensimmäinen nainen US:n vakinaisena toimittajana oli 1926 legendaarinen Anni Voipio, Iltalehteen tuli vuotta aiemmin Anna Pohjanheimo. Avustajat olivat tuolloin keskeisiä kaikissa lehdissä. US:ssa heistä tärkeimmät olivat V.A. Koskenniemi ja Lauri Ingman.

 

Ajan lehdet olivat vahvasti puoluesidonnaisia. Kun kokoomukseen yhdistyi suomettarelaisten valtaosa ja puolet nuorsuomalaisista, sen pää-äänenkannattaja pääsi hyvään nousuun – varmaan myös modernin ulkoasunsa takia. Ja kun kulttuuriväki oli vieroksunut vanhoillista Uutta Suometarta, sen seuraajasta tuli johtava kulttuurilehti.

Aluksi HS johti levikissä luvuin 48 100–24 114, mutta 1923 US oli kirinyt etumatkaa kiinni lukuihin 37 000–29 670. Tämän kaltaisena tilanne pysyi talvisotaan asti. Sen edellä arkilevikit olivat HS:n hyväksi 88 303–63 718. Molempien sunnuntainumeroita myytiin jonkin verran enemmän.

Vuoteen 1956 saakka HS kasvatti etumatkaansa levikissä hurjasti, sitten US kiri hieman kiinni kilpailijan jäykistyttyä Eljas Erkon loppukaudella. Aatos Erkon uudistusten jälkeen ja ajan hengen käännyttyä vasemmalle US-yhtiö oli 1976 kuitenkin tuhon partaalla. Silloin se pelastettiin Jaakko Lassilan, Johannes Koroman ja Heikki Tavelan johdolla, mutta 30.11.1991 julkaistiin viimeinen painettu Uusi Suomi.

 

Verkkolehtenä Uusi Suomi elvytettiin 10.10.2007. Nykyään sen julkaisija on jälleen Uuden Suomettaren Oy:n perillisiä. Saattaa jollakin Alma Median osakkaalla olla yhtämittainen omistusketjukin siihen tai samassa hengessä samaan aikaan perustettuun Aamulehti-yhtiöön.

*

Kirjoittaja työskenteli sanomalehti Uudessa Suomessa 1964–1978 ja 1983–1991 toimittajana, Saksan-kirjeenvaihtajana, taloustoimituksen päällikkönä, toimituspäällikkönä ja yhtenä päätoimittajista. Hän laatii parhaillaan tutkimusta US:n ja HS:n kilpailusta 1939-75.

*

Muut asiasanat: 

1 400 suomalaisvapaaehtoista palveli niin sanotussa panttipataljoonassa osana SS-divisioona Wikingiä. Kahdeksan suomalaista SS-miestä on vielä elossa. - Näkökulma: Valtioneuvosto tilasi 2018 kansallisarkistolta tutkimustyön asiasta, huomioiden myös muiden keskeisten maiden arkistot Suomen SS joukkojen toiminnasta 1940-luvulla. SS-osaston demografia ja joukko-osastot sekä komentosuhteet rintamilla huomioiden. -KimsBlog

 

Suomalaisia SS-vapaaehtoisia Groß Bornin koulutusleirillä vuonna 1941. / Wikimedia Commons.

Israelilaislehti: Kuinka monta juutalaista

murhattiin suomalaisten takia?

 

 

Suomalaishistorioitsijat käyvät läpi arkistoja Israelin lisäksi muun muassa Saksassa ja Venäjällä.

 

Kansallisarkiston johtaja, professori Jussi Nuorteva johtaa delegaatiota, joka tutkii asiakirjoja Israelin Yad Vashem-arkistossa liittyen väitteisiin suomalaisten SS-miesten osallisuudesta sotarikoksiin holokaustin aikana. Tutkimus alkoi viime toukokuussa ja loppuraportin on tarkoitus valmistua helmikuussa.

Israelilaislehti Haaretz uutisoi hankeesta tässä jutussa.

Haaretz kertoo kysyneensä suoraan professori Nuortevalta Suomen Tel Avivin-suurlähetystössä joulukuussa, ”kuinka monta juutalaista murhattiin suomalaisten osallisuuden takia”.

Nuorteva ei jutun mukaan osannut ”tässä vaiheessa tarkalleen vastata”, mutta sanoi, että suomalaiset palvelivat Ukrainassa, esimerkiksi Lvivin kaupungissa, alueella, jossa kymmeniätuhansia siviilejä, mukaan lukien paljon juutalaisia, surmattiin.

 


 

Ensimmäisten suomalaisten saapumisella oli erityisesti Viron taistelumoraalia kohottava vaikutus. Virolaiset saivat tietää, että he eivät olleet yksin. Tammikuussa saapui Viron etelärintamalle vielä everstiluutnantti Hans Kalmin johtama Pohjan Poikien rykmentti.


 
I Suomalaisen Vapaajoukon 1. komppanian saapuminen Tallinnaan. JOHANNES & PEETER PARIKAS / VIRON KANSALLISARKISTO)

Sata vuotta suomalaisten vapaaehtoisten

saapumisesta Tallinnaan

 

 

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun jäänmurtaja Tarmo toi ensimmäiset suomalaisvapaaehtoiset Viron vapaussotaan.

Viron vapaussota oli alkanut 28. marraskuuta 1918 bolševikkien hyökättyä rajan yli Narvaan. Suomen hallitus oli P. E. Svinhufvudin johdolla päättänyt, että eteläisiä heimoveljiä tulee auttaa.

 

Virolle annettiin ammuksia, aseita ja lainoja, mutta vakinaistä väkeä ei voinut lähettää. Viron auttamista koordinoimaan perustettiin senaattori O. W. Louhiwuoren johtama Viron Avustamisen Päätoimikunta. Majuri Martin Ekström alkoi muodostaa suomalaisvapaaehtoisten I Suomalaista Vapaajoukkoa, jonka tuli olla vahvennettu pataljoona.

Joulun aikaan 1918 virolaisten asema oli tukala ja puna-armeija Tallinnan lähistöllä. Viron pääministeri Konstantin Päts pyysi nopeammin apua. Suomalaisten kun oli pitänyt saapua yhtenä joukko-osastona tammikuun puolivälissä.

Majuri Ekström päätti aikaistaa suomalaisjoukkojen lähettämistä ja matkaan saatiin luutnantti (myöh. kapteeni) Anto Eskolan johtama 1. komppania, yhteensä 140 miestä. Komppania luovutettiin Viron armeijan komentajan eversti Johan Laidonerin alaisuuteen Tallinnan Pietarintorilla eli nykyisellä Vapaudenaukiolla.

 

Martin Ekströmin loput komppaniat saapuivat 3.-5. tammikuuta. Eskola lähti komppaniansa kanssa rintamalle Pohjois-Viroon näytellen merkittävää osaa Rakveren ja Narvan vapauttamisessa.  Eskolan komppania saapui ensimmäisenä Viron armeijan osastona Narvaan uhkarohkean juoksumarssin ansiosta. Itse Konstantin Päts nimesi Eskolan Narvan valloittajajksi (Narva vallutaja).

Eskolan muistoksi järjestetään 9. tammikuuta Eskolan juoksun, jossa osallistujat läpäisevät puolimaratonina 1. komppanian juoksumarssireitin Utria-Laagna-Riigiküla-Narvan Raatihuoneentori. Eskolan juoksun lisäksi järjestetään Ekströmin juoksu 27. tammikuuta.

Torstaina 3. tammikuuta Kuusalussa saa viimein oman hautamuistomerkkinsä ensimmäinen Viron vapaussodassa kaatunut suomalaisvapaaehtoinen Aukusti Tuominen, joka kaatui 5. tammikuuta oltuaan Virossa viikon. Tuominen sai Viron vapaudenristin postuumista vuonna 1923. Yhteensä Viron vapaussotaan vuosina 1918-1920 noin 3700 suomalaisvapaaehtoista.

 


 

Keskustelu on suljettu Ylen kommentointiohjeen rikkomisen vuoksi.



 
 
 

Historiantutkija on kiertänyt puhumassa kuin

matkasaarnaaja – Kuulijoita oli niin paljon,

että tutkija yllättyi itsekin

 

Suomen sisällissodan muistovuosi on osoittanut ihmisten valtavan kiinnostuksen oman maan historiaan. Historiantutkijan mielestä tärkeintä on muistaminen.

 

Suomen sisällissota
Lapsia sotaisassa yhteiskuvassa.
Sisällissota kosketti lapsia monella tapaa. Sota tuli myös leikkeihin: kuvan lapset leikkivät valkokaartilaisia.SA-kuva
 
 

Historiantutkija kertoo tunteneensa itsensä tänä vuonna keikkamuusikoksi tai matkasaarnaajaksi.

Tampereen yliopiston Suomen historian dosentti Marko Tikka on kiertänyt lukuisissa tilaisuuksissa puhumassa Suomen sisällissodasta. (Vapaussodasta 1915-1919)

 

 

Kuulijoita on ollut niin paljon, että ihmisten kiinnostus on yllättänyt tutkijankin.

– Kinnostus historiaa kohtaan on ollut valtaisaa. Minulla on ollut välillä omituinen olo: Oikeastiko tämä kiinnostaa ihmisiä näin paljon?

Vuoden 1918 tapahtumia on muistettu sadoissa tapahtumissa eri puolilla maata.

Muistovuosi on jättänyt jälkensä sekä tieteeseen että taiteeseen. Vuoden aikana aiheesta on järjestetty juhlia, seminaareja, luentoja sekä julkaistu kirjoja ja nähty teatteriesityksiä.

 

Sisällissota, punakaartilaisia Ruovedellä
Punakaartilaisia Ruovedellä.Otava
 

Marko Tikalle pienoinen yllätys on ollut sekin, miten hyvin ihmiset tuntevat Suomen historiaa. Hän on eri tilaisuuksissa huomannut, että halu selvittää oman suvun menneisyyttä on entisestäänkin lisääntynyt.

– Vaikeatkin tapahtumat ovat osa historiaamme ja kyllä muistovuodella on ollut myös ymmärtävä ja meitä lähentävä merkitys.

 

Muistovuosi korosti sovintoa ja eheyttä

Suomen sisällissota oli yhteiskunnallisten ritiriitojen, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen synnyttämä konflikti.

Sota alkoi tammikuun lopulla punaisten vallankumouksella Helsingissä sekä halituksen joukoiksi julistettujen suojeluskuntien operaatiolla venäläisiä varuskuntia vastaan Pohjanmaalla ja Karjalassa.

Sisällissota kesti toukokuun alkuun ja vaati kaikkiaan noin 37 000 ihmisen hengen.

 


 

Punavankeja teloitetaan ampumalla Santahaminassa.
 
Punavankeja teloitettiin ampumalla Santahaminassa vuonna 1918.Yle arkisto
 
 

– Ottaen huomioon, miten valtava tragedia sota ja sen jälkeiset tapahtumat olivat nuorelle Suomelle, on syytä huomioida, että kaari kohti sovintoa ja menestyvää yhteiskuntaa on todella poikkeuksellinen, valtiosihteeri Paula Lehtomäkimuistuttaa.

Lehtomäki on toiminut Muistovuosi 1918:n(siirryt toiseen palveluun) puheenjohtajana.

Hänen mielestä suomalaiset ovat saaneet hankkeen aikana laajalti tietoa sodasta sekä sen jälkeisestä ajasta vankileireineen. Vuosi on osoittanut, että vaikeitakin asioista on pystytty tarkastelemaan yhdessä.

 

"Kunnioitettiin sodan eri puolilla toimineita uhreja."

Paula Lehtomäki

– Koko tässä vuodessa oli sellainen henki, ettei haettu syyllisiä tai vastakkainasetelmaa, vaan kunnioitettiin sodan eri puolilla toimineita uhreja.

Vuoden aikana esille on tuotu yhteiskunnallisen eheyden merkitystä.

– Toivottavasti se, että olemme voineet entistä enemmän yhdessä muistaa molempien osapuolten tapahtumia ja uhrauksia, vie meitä entistä vahvempina ja yhtenäisempinä eteenpäin, Paula Lehtomäki jatkaa.

 

Luokkajaosta "mouhotaan" lähinnä somessa

Historiantutkija Marko Tikan mukaan enää sisällissodasta puhuttaessa ydinkysymys ei liity siihen, kenen joukoissa seisot, punaisten vai valkoisten.

– Mielestäni tänä vuonna näkyi ihan selvästi, että sisällissodan historia on tullut yleiseksi historiaksi. Kuuntelijan ei enää tarvitse ottaa kantaa, kummalla puolella olen, jos menen kuuntelemaan luentoa sisällissodan historiasta tai katsomaan näytelmää.

 


 

Valkoiset vartioivat barrikadia.
Valkoiset vartioivat barrikadia Tampereella 4. huhtikuuta 1918.Krigsarkivet, Ruotsi

Tikka on huomannut, että luokkajaosta mellastetaan lähinnä sosiaalisessa mediassa.

– Mouhoaminen ja värin tunnustaminen ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan. Somessa halutaan tuoda esille oma poliittisesti sitoutunut kanta.

Marko Tikan vuonna 2004 ilmestynyt väitöskirja Kenttäoikeudet käsitteli sisällissodan valkoista ja punaista terroria. Lisäksi häneltä on ilmestynyt aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

 

"On hienoa, että sotaa on voitu käsitellä laajasta ja vapaasti."

Marko Tikka

Historiantutkijan mielestä sisällissota on ollut niin iso asia suomalaiselle yhteiskunnalle, että se on ansainnut kaiken vuoden aikana saamansa huomion ja juhlallisuudet.

– On hienoa, että sotaa on voitu käsitellä laajasti ja vapaasti.

Marko Tikan mielestä tärkeintä on muistaminen. Ei vain Suomessa, vaan koko Euroopassa.

– Meidän ei vieläkään tarvitse olla samaa mieltä, meidän ei tarvitse hyväksyä eikä ymmärtääkään. Tärkeää on, että muistamme historian. Se on tärkeä asia myös tämän päivän Euroopassa.

Lue myös: Rauhantutkija muistuttaa, miten nopeasti Suomi toipui sisällissodasta: "Se on aika suuri ihme"

Suomen sisällisodan teloittajat poseeraavat ruumiiden äärellä - Julma maa -dokumentin kuvat näyttävät sodan raa'an todellisuuden

 

 


 

Filosofian tohtori Tapio Koskimiehen mukaan everstit Aladár Paasonen ja Reino Hallamaa olivat Suomen sotilastiedustelun keskeiset johtajat. Näillä herroilla oli tärkeä rooli radiotiedustelun kehittämässä, joka aloitettiin Suomessa vuonna 1927.


 

 

Punaisten vakoilusta alkanut suomalainen

sotilastiedustelu jalostui talvisodassa –

Ruotsista viime hetkillä hankituilla radioilla

oli tärkeä merkitys

 

Sotilastiedustelu käynnistyi Suomessa jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Vakoojien tuli kerätä kaikki mahdollinen tieto irti, millä tahansa keinoilla.

 

Sotilastiedustelu

Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua
Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua
 

Suomen sotilastiedustelun synnystä on julkaistu kirja, joka avaa vakoilun saloja nykypolville. Toinen kirjan kirjoittajista, filosofian tohtori Tapio Koskimies kertoo Ylen aamu-tv:ssä, että sotilastiedustelu sai alkunsa Suomessa jo vuonna 1915, ensimmäisen maailmansodan aikaan.

 

Vaikka Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan, tiedustelua tehtiin Venäjää vastaan.

– Venäjä oli sodassa Saksaa vastaan. Tiedustelutoiminta perustettiin Saksan ja Ruotsin avulla. Sotilastiedustelu keräsi tietoa Suomessa olevista venäläisistä joukoista sekä punaisista. Tiedot raportoitiin Tukholmaan ja sieltä edelleen Berliiniin Saksan yleisesikuntaan, Koskimies kertoo.

Palvelukseen kaivattiin "rohkeita ja ovelia tiedustelijoita", joiden tehtävänä oli kerätä kaikki saatavilla oleva tieto venäläisistä ja punaisista – kaikilla mahdollisilla keinoilla.

– Piti mennä samoihin kapakoihin, joissa he käyvät, ja kuulostella korvat hörössä, mitä he puhuvat. Täytyi raportoida pienistäkin liikkeistä valkoisen armeijan päämajaan, Koskimies kertoo.

 

Ruotsista hankittiin tärkeitä radioita juuri ennen talvisotaa

Valkoisen armeijan aloittama tiedustelu monipuolistui toisen maailmansodan aikana. Tuolloin ryhdyttiin tekemään kaukopartiointia, jolla haettiin tietoja vihollisen liikkeistä ja tulevista siirroista.

*

Koskimiehen mukaan everstit Aladár Paasonen ja Reino Hallamaa olivat Suomen sotilastiedustelun keskeiset johtajat. Näillä herroilla oli tärkeä rooli radiotiedustelun kehittämässä, joka aloitettiin Suomessa vuonna 1927.

*

Tiedustelu osoittautui sotavuosina kullanarvoiseksi. Eversti Hallamaa onnistui juuri ennen talvisotaa hankkimaan Ruotsista satakunta tuliterää National-kuunteluradiota.

– Siinä kävi hyvä tuuri. Hallamaa käytti maksuvälineenä rahan sijasta salkullista Suomesta siepattuja venäläisten koodeja, Koskimies kertoo.

Hänen mukaansa radioilla Ruotsista hankituilla radioille oli tärkeä merkitys Suomen armeijan menestykseen. Niillä kuunneltiin venäläisten radioliikennettä, tallennettiin keskusteluja ja pyrittiin avaamaan viestien sisältöä.

Sodan jälkeen vuoden 1945 keväällä Paasonen ja Hallamaa lähtivät Suomesta maanpakoon välttääkseen joutumasta Valpon pidättämiksi. He pakenivat Ruotsin kautta Keski-Eurooppaan päätyen Ranskan tiedustelun palvelukseen.

– Vuonna 1946 he olivat Ranskan tiedustelun palveluksessa, kun Neuvostoliitto sai tietoja heistä ja vaati luovutusta syyttääkseen sotarikoksista. Ranska ei kuitenkaan luovuttanut suomalaisia tiedustelujohtajia, sillä he olivat Ranskalle hyödyllisiä, Koskimies kertoo.


 

 

Saksa maksaa korvauksia natseja lapsena

paenneille

 

Korvaukseen oikeutettuja henkilöitä on elossa noin tuhat.

 

Saksa
Itävallasta saapuneita lapsipakolaisia kuvattuna Lontoossa vuonna 1938.
Itävallasta saapuneita lapsipakolaisia kuvattuna Lontoossa vuonna 1938.AOP

Saksa maksaa 2 500 euron kertakorvaukset henkilöille, jotka joutuivat lapsena pakenemaan natsi-Saksasta, kertoo juutalaisjärjestö.

New Yorkista käsin toimivan Jewish Material Claims Against Germany -järjestön mukaan korvauksia maksetaan niille yhä elossa oleville henkilöille, jotka pakenivat Britanniaan natsi-Saksasta ja muualta Euroopasta juutalaisryhmien järjestämien kuljetusten avulla vuosina 1938–1940.

Tänä vuonna on kulunut 80 vuotta siitä, kun lasten evakuoinnit aloitettiin. Monet lapsista eivät enää koskaan nähneet vanhempiaan.

Yhteensä lapsipakolaisia oli 10 000. Heistä noin 7 500 oli juutalaisia. Noin puolet lapsista sijoitettiin Britanniassa sijaisperheisiin ja loput asuivat hostelleissa, kouluissa tai maatiloilla.

Korvausneuvottelija Greg Schneider kertoo, että noin tuhat elossa olevaa ihmistä on oikeutettu korvaukseen. Schneiderin mukaan korvaus on symbolinen tunnustus entisten pakolaisten kärsimykselle.

Lähteet: AP

 


 

– Toisin kuin usein esitetään, sotakorvaukset eivät synnyttäneet Suomen metalliteollisuutta, vaan niiden kautta valtionhallinnon ja teollisuuden 1930-luvun mittaan kriisiin ajautuneet suhteet saivat uuden muodon, toteaa Aaro Sahari väitöstiedotteessaan. Hänen mukaansa laivanrakennusteollisuus oli tämän muutoksen keskiössä, sillä se palveli sekä valtion että ulkomaankaupan tarpeita.

 

Jäänmurtaja Voima. Hietalahden Telakka rakensi 1950-luvulla myös sen sisaraluksen, Odenin, jolla lyhennettiin Suomen velkoja Ruotsille. (Kuva: SMM)

Sotakorvaukset eivät synnyttäneet

metalliteollisuutta

 

 

 

 

Valtio alkoi muokata sotakorvausteollisuutta kohti idänkauppaa pian sodan jälkeen.

*

– Toisin kuin usein esitetään, sotakorvaukset eivät synnyttäneet Suomen metalliteollisuutta, vaan niiden kautta valtionhallinnon ja teollisuuden 1930-luvun mittaan kriisiin ajautuneet suhteet saivat uuden muodon, toteaa Aaro Sahari väitöstiedotteessaan.

Hänen mukaansa laivanrakennusteollisuus oli tämän muutoksen keskiössä, sillä se palveli sekä valtion että ulkomaankaupan tarpeita.

*

Saharin väitöstutkimuksessa sotakorvausten, valtion teollisuuspolitiikan, idänkaupan ja laivanrakennusteollisuuden historiat muodostavat yhden kokonaisuuden. Suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta keskeiset teknologiat ja niiden rakentajat nousevat esiin politiikan ja talouden tuttujen kertomusten takaa.

Saharin mukaan 1920- ja 30-luvuilla liike-elämän toimijat olivat ohjanneet yhteiskunnan teknologiapolitiikkaa, mikä näkyi laivasto- ja jäänmurtajaohjelmissa.

 

– Heikko valtio oli ongelma viranomaisille, ja toinen maailmansota tarjosi keinot aiempaa tiukemman teollisuuspoliittisen kontrollin pystyttämiseen. Seurauksena oli törmäys sotakorvaushankkeen sisällä. Sotakorvaukset eristettiin politiikasta irralliseksi kokonaisuudeksi.

Hänen mukaansa valtataistelut teollisuuden ja valtion välillä käytiin tämän suljetun järjestelmän sisällä, eikä kumpikaan osapuoli selviytynyt muuttumattomana.

– Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva-virasto käytti tarvittaessa kovia keinoja pakottaakseen yritykset pitämään toimitusaikatauluista kiinni, Sahari kertoo.

Suomen suurin metalliteollisuusyritys Wärtsilä, jonka syntyä ei voi ymmärtää ilman valtion ja teollisuuden yhteistoimintaa näissä teknopoliittisissa hankkeissa, kykeni poikkeuksellisen asemansa avulla välttämään riskit ja kehittämään telakoitaan tulevaisuutta varten.

 

– Hietalahden telakan kehitys maailman johtavaksi jäänmurtajien rakentajaksi ei olisi onnistunut ilman valtion tukea. Riskit sen sijaan toteutuivat Valmetin telakoilla, joiden miljarditappiot johtuivat järjestelmän polkuriippuvuuksista, Sahari sanoo.

 

Väittelijän mukaan valtion telakoista rakennettiin poliittisesti jännittyneen idänkaupan varoventtiili. Sotevan järjestelmänrakentajat alkoivat jo vuonna 1947 muuttaa järjestelmää idänkauppaa kohti.

*

FM Aaro Saharin väitöstutkimus Valtio ja suurteollisuuden synty – Laivanrakennusteollisuuden kehittyminen yhteiskunnallisissa teknopoliittisissa järjestelmissä Suomessa 1918-1954 tarkastetaan 15. joulukuuta Helsingin yliopistossa.

 


 

Näkökulma: Jotta ikävä historian totuus ei unohtuisi näin Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12. 2018. - KimsBlog

 

Toimittaja Leena Sharma. LEHTIKUVA/MIKKO STIG

Maamme kommunistinen kulttuuriväki palvoi

Neuvostoliittoa

 

 

Suomen Kuvalehden toimittaja kokosi karmean kokoelman taideväen veljeilystä Neuvostoliiton kanssa

 

Harva on näkyvästi hävennyt toimintaansa kommunismin hyväksi. Leena Sharma olisi voinut hyvin perustein nimetä kirjansa otsakkeella ”Vaikka voissa paistais”. Äärivasemmistolaista, sotien jälkeistä poliittista ystävyystoimintaa Neuvostoliiton kanssa romantisoidaan yhä. Monet ilmiöön läheisissä suhteissa eläneet vähättelevät ns. taistolaisuuden aikaansa.

Sharman Ikuiset ystävät on varmasti kommunismia kaipaavien kielletyllä listalla. Vastaavanlainen musta lista eli aikansa 1970-luvun opiskelupoliittisessa kuohunnassa, jolloin maamme hallitusta muistutettiin Neuvostoliiton kannalta haitallisesta oppimateriaalista.

Vuonna 1974 opetusministeri Ulf Sundqvist (sd.) oli valmis poistamaan ”mädän aineksen” korkeakouluopetuksesta. Vuotta aiemmin Sundqvist yhdessä Erkki Liikasen (sd.) kanssa yrittivät kriminalisoida Neuvostoliiton arvostelun Suomessa. Tarja Halonen (sd.) oli puolestaan DDR:n ystävä.

Sharman keräämät esimerkit kertovat, miten jopa demarit olivat äärivasemmiston panta kaulassa – vaikka Kalevi Sorsa (sd.) muistelmissaan toista väittää. Erittäin aktiivinen oli ennen kaikkea SOL – Sosialistinen opiskelijaliitto (taist.) – jonka vuoden 1975 liittokokouksessa komeili tunnus ”Otto Wille Kuusisenviitoittamalla tiellä”.

 

Sankareita oli harvassa

Kun Neuvostosuhteissa Suomessa pääasiassa vain hyssyteltiin, otsikkoihin pääsivät harvat ja rohkeat. Kalevi Sorsan hallituksen kulttuuriministerinä toiminutta Marjatta Väänästä (kesk.) nimitettiin hallituksen ainoaksi mieheksi. Tämä siksi, että Väänänen pani kapuloita vasemmistolaisten kulttuurijärjestöjen tuelle ja rohkaisi porvareiden oikeutta päätöksentekoon.

Sanomalehti Uusi Suomi sekä osa maakuntalehdistä kävivät omaa sotaansa sosialisointia vastaan. Kullervo Rainio nosti ETYK:n vuonna 1975 eduskunnassa julkisuuteen ns. Pirkkalan monisteet. Siitä tuli Suomen mainetta vahingoittava skandaali. Paljastui, että kouluhallitus kopioi kritiikittä neuvostoliittolaista opintomateriaalia ja pyrki kasvattamaan koululaisista aatteellisesti puhtaita idän opetuslapsia.

Kirjassaan Sherma ei anna edellä mainitun toiminnan kaltaista anteeksi, vaan nostaa suomalaisen taistolaisen seurakunnan ja sitä tukeneet tikun nokkaan. Tuossa suhteessa vanhaa vasenta järjestystä ikävöivä voi perustein syyttää Sharmaa vaikkapa Neuvostovihamieliseksi tai suomettumisen halveksijaksi – siksi rankkoja hänen kuvauksensa ovat suomalaisten kritiikittömyydestä kaikkea mahdollista Neuvostoliiton parasta ajaessaan.

Eino S. Repo Yleisradion vaikuttajahahmona saa kirjassa paljon huomiota osakseen. Hänen toimintansa edisti aatetovereiden taiteellista arvovaltaa ja taloudellista hyvin vointia. Toimillaan Yle pyrki selvästi vaikuttamaan kansalaisten asenteisiin, mutta todellisuus oli toiveita ihmeellisempää: parlamentarismi vei voiton presidentin ja Revon yhteispelistä, valta vaihtui vähitellen Yleisradiossa.

 

Ääliöiden olympialaiset

Varsin paljon Leena Sharma uhraa sivutilaa Renny Harlinin ja Markus Selinin elokuvan Jäätävä poltekäsittelylle. Se juuttui kielletyksi pitkäksi aikaa. Kohtaloksi muodostui käsky Neuvostoliiton Suomen suurlähetystöstä. Presidentti Mauno Koiviston ensimmäinen kausi oli yhä pelon aikaa.

Tätä Sharma kirjassaan ei kerro: Kun Finlandia-talon vihkiäiset olivat vuonna 1971 jo ovella, laitavasemmiston Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen (taist.) löysi onnekseen ilmiselvän yrityksen solvata rauhaa rakastavaa ja maailmaan demokratiaa levittävää Neuvostoliittoa. Avajaisohjelmistoon oli ujutettu salakavalasti tshekkiemigrantti Jan Novakin sävellys Ignis pro Joanne Palach, joka oli omistettu vastalauseena Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitykselle polttoitsemurhan tehneen Jan Palachinmuistolle.

Olisiko vähemmistökommunisti voinut sen arvokkaampaa palvelusta tehdä omalle maineelleen ja kommunistiselle internationaalille!? Eivätkä Finlandia-talon sivustot kerro vielä tänäänkään, mitä avajaisissa olisi pitänyt soittaa, vaan kertoo, mitä soitettiin. Näin meillä vaalitaan jopa rakennusten puhtoisuutta.

 

Harva katuu, moni vähättelee

Suomalaisissa teattereissa kyti vallankumous, jonka hehkuun puhallettiin niin, ettei puheista enää saanut selvää, onko henkilö järjissään. Kaisa Korhonen kuvaili poliittista tiedostamisprosessiaan Kulttuurivihkojen
(taist.) haastattelussa vuonna 1974:

”Teatteriopiskelijana minunkin tieni suuntautui 60-luvun alussa Berliiniin näkemään teatteria. Näin sekä suurenmoista teatteria että sosialistisen maan, jonka ihmisten sosialistisesti turvattu elämä vahvisti jo syntynyttä näkemystäni sosialistisen järjestelmän paremmuudesta”. Tautologiaako?

Ikuiset ystävät vie lokaan monet kirkasotsaiset Neuvostoliiton lumoissa eläneet ja yhä elävät. Noloja henkilöitä näiden vallankumouksellisten listoilta voi poimia joukoittain. Esimerkkinä olkoon vaikkapa suomalaisstalinistien solidaarisuussähke Itä-Saksaan vuodelta 1976. Siinä iloittiin laulaja Wolf BiermanninDDR:sta tapahtuneen karkottamisen puolesta. Allekirjoittajina Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Aulikki OksanenMarja-Leena Mikkola, lauluyhtye Agit-Prop ja KOM-teatteri.

Moni vähättelee osallistumistaan sosialismin palvontaan ja selittää stalinistisen uskon aallon olleen vaikutukseltaan pientä ja lyhytkestoinen. Ilmiöstä puhuminen ja kirjoittaminen herättävät kuitenkin varovaisuutta: olisivatkohan menneisyyteni noloudet jo hautautuneet unholaan?

Yksi pelkääjistä on säveltäjä Kaj Chydenius (taist.), joka toimii Kulttuurityöntekijöiden Liiton (taist.) arkiston portinvartijana. Leena Sharma anoi tutkimuslupaa, ja sai vastaukseksi:

”Hei, vielä ei ole mielestämme aika antaa Kansan Arkistossa olevan Kulttuurityöntekijäin Liiton arkiston tutkimuslupaa, vastuussa olevien puolesta, Kaj Chydenius.”

Hei, mutta sehän on kuin Tiitisen lista!

*

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018.

 


 

Sosialistit saivat 26 paikkaa ja porvarit 16. Vasemmistoenemmistö oli totta, mutta se ei riittänyt määräenemmistöön, jota vaadittiin monessa asiassa. Oli pakko oppia ottamaan kokonaisuus huomioon tärkeimmissä kysymyksissä. Tie demokratiaan löytyi istumalla samaan pöytään, vaikka kiistellen.


 

 

Poikkeuksellinen liputuspäivä juhlistaa

demokratiaa – sisällissodassa hävinneetkin

pääsivät valtaan historiallisissa vaaleissa 100

vuotta sitten

 

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus nosti punaiset valtaan Pohjoismaiden verisimmän kaupunkisodan maisemissa vain puoli vuotta sisällissodan jälkeen.

 

Demokratia
Tampereen valtuusto juhlakokous
Tampereen kaupunginvaltuusto kokoontui 50-vuotisjuhlaistuntoon Raatihuoneen juhlasaliin vuonna 1925. Muita varhaisia valtuuston kokouskuvia Raatihuoeen juhlasalista ei arkistoista löydy.Vapriikin kuva-arkisto
 

Sisällissodan runtelemassa Suomessa siirryttiin uuteen, demokraattiseen järjestykseen, kun vuoden 1918 joulukuussa järjestettiin ensimmäistä kertaa kunnalliset vaalit, joissa kaikki edellisvuonna 20 vuotta täyttäneillä oli äänioikeus.

 

Aiemmin äänimäärä määräytyi veroäyrin mukaan. Kaikilla ei ollut ollenkaan äänioikeutta ja suurimmilla veronmaksajilla oli enemmän äänivaltaa.

Uusien kunnallislakien mukaisia vaaleja järjestettiin 4. joulukuuta alkaen. Tampereen kaupungissa 15 äänestysalueen ovet avattiin äänestäjille 21. joulukuuta poikkeuksellisessa ilmapiirissä. Osittain vaalit järjestettiin vasta vuoden 1919 puolella.

Sata vuotta sitten otettua askelta kohti kunnallista demokratiaa muistetaan tänään tiistaina vetämällä siniristiliput salkoihin.

 

Ilmoitus Aamulehdessä
Pieni ilmoitus, mutta suuri asia. Aamulehdessä kuulutettiin vaalien järjestämisestä Messukylässä. Tampereen kaupungissa vaalit järjestettiin juuri ennen joulua.Aamulehti 30.11.1918
 

Taistelujen jälkeen siirryttiin äänestämään

Vaaliuurnilla käytiin poikkeuksellisissa oloissa. Tampereen taisteluissa ja niiden jälkeen oli kuollut tuhansia ihmisiä. Syy valtaviin uhrimääriin ei ollut tamperelaisten. Tampere joutui Pohjoismaiden suurimman kaupunkitaistelun näyttämöksi, kun valkoisen ja punaisen armeijan taistelu tiivistyi kaupungin piiritykseen.

Taistelujen tauottua huhtikuussa kaupungin johdon aika oli kulunut jälkien siivoamisessa, kapinvahinkojen korvaamisten selvittelyssä ja talojen kunnostuksessa.

Yli 500 perhettä oli jäänyt asunnottomaksi, elintarvikkeista oli pulaa ja Kalevankankaan vankileirillä oli vielä punaisia.

Tampereen valtuusto oli joutunut välillä kokoontumaan tilapäistiloissa. Sodan tuhot oli saatu korjattua Raatihuonella niin, että vanha valtuusto pääsi palaamaan juhlasaliin kesäkuussa.

Kesäkuun 18. päivä koettiin historiallinen hetki. Siniristilippu nousi ensimmäistä kertaa Raatihuoneen lipputankoon. Valtuutetut huusivat torilla kolme kertaa eläköön itsenäiselle Suomelle ja sen uudelle lipulle.

 

Porvarit valmistautuivat huonoon vaalimenestykseen

Kaupungin porvarit uumoilivat ilmeisesti vaalien lopputuloksen kääntyvän sosialistien voitoksi. Valtuusto päätti ennen vaaleja lokakuussa Tampereen valloituksen muistopatsaan toteuttamisesta Esplanadille eli nykyiseen Hämeenpuistoon.

Se oli oikein ennakoitu, sillä keväällä taisteluissa hävinneet punaiset voittivat joulunalusvaalit eikä patsasta olisi tullut.

Äänestysprosentti oli 55,3. Kaikkiaan ääniä annettiin 11 247. Tampereen valtuustoon valittiin 42 edustajaa.

*

Sosialistit saivat 26 paikkaa ja porvarit 16. Vasemmistoenemmistö oli totta, mutta se ei riittänyt määräenemmistöön, jota vaadittiin monessa asiassa.

Oli pakko oppia ottamaan kokonaisuus huomioon tärkeimmissä kysymyksissä. Tie demokratiaan löytyi istumalla samaan pöytään, vaikka kiistellen. *

 

Erotetusta tuli valtuuston puheenjohtaja

Voi vain yrittää kuvitella tunnelmia kaupungissa osien vaihduttua. Mitä lie mielissä liikkunut, kun vanhan valtuuston mielivaltaisesti virastaan erottama kaupungin työnvälitystoimiston johtaja, sosiaalidemokraatti Emil Viljanen valittiin uuden valtuuston puheenjohtajaksi tammikuussa 1919.

 

Emil Viljanen
Vanha valtuusto erotti työnvälitystoimiston johtajan Emil Viljasen, vaikka hänet oli vapautettu kaikista sisällissodanaikaisista syytteistä. Sosiaalidemokraatti Viljasesta tuli valtuuston puheenjohtaja.Vapriikin kuva-arkisto
 
 

Lähivuosien ideologiset erimielisyydet liittyivät sisällissodan muiston vaalimiseen.

Uusi valtuusto päätti äänestyksen jälkeen, että se ei osallistu Tampereen valtauksen yksivuotisjuhlaan.

 

Valtuusto yritti myös estää rahapulaan vedoten vapaudenpatsaan rakentamisen, mutta valitusten jälkeen Korkein hallinto-oikeus määräsi sen tehtäväksi.

Toisin päin vedettiin, kun valtuusto päätti Kalevankankaan punaisten hautojen hoitamisesta kaupungin varoin, mutta se päätös kumottiin porvareiden valituksesta.

– Merkillisen pian Tampere parantui haavoistaan, Väinö Voionmaa kirjoitti Tampereen historiateokseen jo vuonna 1935.

Vaalien voittaminen loi pohjaa luottamukselle lainmukaiseen toimintaan. Voi sitäkin miettiä, miten kehitys olisi Tampereella edennyt, jos porvarit olisivat olleet enemmistönä valtuustossa sisällissodan jälkeen.

Vuonna 1924 Suomen kunnista 424:ssä oli porvarillinen ja 115 kunnassa sosialistinen enemmistö. 32 kunnassa valtuuston voimasuhteet olivat tasan.

*

Lue myös:

Rauhantutkija muistuttaa, miten nopeasti Suomi toipui sisällissodasta: "Se on aika suuri ihme"

"100 vuotta ei ole kovin paljon" – Historia tulee nuorten iholle, kun sisällissodan jäljet näkyvät omassa koulussa

Täpärä äänestystulos syöksi Tampereen Pohjoismaiden verisimpään kaupunkitaisteluun

"Isoisäni aiottiin polttaa elävältä, pelastui viime hetkellä" – Näin suvuissa muistellaan sisällissotaa: 9 tarinaa sadan vuoden takaa

Sisällissodasta kerrotaan suvuissa riipaisevia muistoja: "Jos tapatte minut, tappakaa lapsetkin"

*

Lähteet: JUTIKKALA EINO 1979: TAMPEREEN HISTORIA III. JUVONEN TUOMAS 2012: VALKOISEN SUOMEN MANIFESTI, TAMPEREEN VALLOITUKSEN MUISTOJUHLA 1919. VOIONMAA VÄINÖ 1935: TAMPEREEN KAUPUNGIN HISTORIA IV OSA. KOSKESTA VOIMAA -VERKKOSIVUT


 

 

Marsalkka Mannerheimin johtavat prinsiipit

 

Löysin Mannerheim-aineistoistani tämän jutun.  Se on eräs näkemys marsalkka C.G.E. Mannerheimista ja hänen roolistaan Suomessa, vuodelta 1951, kohta marsalkan edesmenon jälkeen.

(Kirjoitus on tässä sellaisenaan, kaikkine vanhahtavine muotoiluineen, VH).

”MANNERHEIM

 

Muutamia mietteitä Marsalkan muiston aatepiiristä

 

Venäläinen kenraali Dragomirow*), tunnettu sekä rintamaupseerina että Pietarin sota-akatemian johtajana 1880-luvulla, on kerran lausunut seuraavat sanat:

Meidän päivinämme ei pälkähtäisi kenenkään päähän väittää, että olisi olemassa jonkinlainen sodan tiede.  Se olisi samanlaista järjettömyyttä kuin runouden tiede, maalaustaiteen tiede tai musiikin tiede.  Tämä ei sulje pois sitä, että on olemassa sodan teoria samoin kuin on olemassa teoria mainittuja vapaita, rauhanaikaisia taiteita varten.  Mutta Raphaelit, Beethovenit ja Goethet eivät synny tästä teoriasta, se asettaa vain heidän käytettäväkseen tekniikan, jota ilman heidän olisi mahdotonta saavuttaa ne huiput, jotka he saavuttavat.”

*

Alkuun lainattu kuuluisan sotilaskirjailijan lausunto johtuu mieleen miettiessämme Suomen Marsalkka Mannerheimin kehityskulkua sotapäälliköksi.

Mannerheimista voisi ehkä sanoa, että hän, niin kuin suvereeninen orkesterinjohtaja, hallitsi tehtävänsä teknillisen puolen, ja sen ohella myös jotain muuta – jotain paljon harvinaisempaa – jota ilman ei suurta taidetta synny.

Pietarilaisen paashi-koulun, mainehikkaan ratsastuskoulun tai itse shevalieerikaartin ylpeä kasvatti oli tuskin näissä opinahjoissa saanut sellaista kasvatusta tulevia tehtäviään varten, että Mannerheimin oppivuodet kelpaisivat ainoaksi selitykseksi hänen myöhemmälle nousulleen siksi, mitä hän elämänsä puolen päivän jälkeen oli.  Lahjakas nuori upseeri teki silmät auki havaintoja: ehkäpä hän oppi yhtä paljon kielteisten toteamustensa kautta kuin siitä, mitä hänelle positiivisessa tarkoituksessa opetettiin?

 

ITSE Mannerheim hankki itselleen meidän päivinämme harvinaisen laajan käytännöllisen johtajakoulutuksen.  Hän ei tyytynyt kaartin rykmenttien upseeriston tai hovipiirien seuraelämään.  Jos hän oli iloinen, niin oli hän myös ahkera ja yritteliäs.  Hän oli sotilas ja tahtoi kehittää itseänsä sellaisena.  Hän pyrki vapaaehtoisena Japanin sotaan.  Hän johti ensimmäisessä maailmansodassa joukkojaan Puolan, Galitsian ja Rumanian sotanäyttämöillä.  Hänellä oli Suomeen palatessaan sotakokemusta kahdelta mantereelta ja kahdesta raskaasta sodasta.

Vaivannäössä ja vaarassa oli hän sen itselleen hankkinut.  Hän tunsi ammattinsa teknillisen puolen ja hän tunsi ihmisten sydämet.

Harvoin jos milloinkaan sotapäällikkö syntyy kuten kerran Pallas Athene täysimittaisena ja täysin varustettuna jonkun ylijumalan päästä.  Hän on vähitellen kasvanut siksi, mikä hän on.  Paitsi hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa perustuu hänen toimintansa, hänen johtamistaitonsa miltei aina muutamiin opiskelunsa ja ajattelunsa samoin kuin elämän- ja johtajankokemuksensa kirkastamiin johtaviin periaatteisiin.  Näin oli asian laita myös Mannerheimin kohdalla.**)

Noita periaatteita on siis olemassa, mutta yksin eivät nekään saa määrätä ylipäällikön päätöksiä tai operatioiden kulkua, olkoon ne sitten sotilaallisesti arvosteltuina kuinka kiistämättömiä tahansa.  Sota on politiikan välikappale, eikä sitä edes suoritusvaiheessa voida kokonaan eristää politiikan vaatimuksista.  Sodan johtamistaito on kyllä taidetta, mutta se ei ole – eikä saa olla ”taidetta taiteen vuoksi”.  Päätös, joka pelkästään sotilaalliselta kannalta katsottuna voi näyttää kyseenalaiselta tai virheelliseltä, on voinut johtua poliittisista syistä ja näkökohdista, hyväksyttävistä ja ehkä ratkaisevan tärkeistä.  Kriitikon toteama virhe voi, laajemmasta näkökulmasta arvosteltuna, osoittautua täysin ymmärrettäväksi, jopa kiitoksen arvoiseksi teoksi tai passiivisuudeksi.

Kun silloinen kenraaliluutnantti Mannerheim vuosien 1917-1918 vaihteessa oltuaan läsnä muutamissa Sotilaskomitean istunnoissa, selitti, ettei hän voi kantaa osaansa siitä kollektiivisesta vastuusta, mikä hänelle komitean jäsenenä kuului, ilmaisi hän tällä lausunnolla kaikille sotilaille tutun ajatuksen.  Edesvastuuta hän ei pelännyt, mutta hän vaati sitä kokonaan ja oli kohtalon hetkenä valmis yksin kantamaan koko sen vastuun, minkä murto-osa oli äsken tuntunut liian raskaalta.

*

Toistakymmentä vuotta oli Mannerheim poissa julkisesta elämästä.

Sotamarsalkka Mannerheim oli 1930-luvulla Puolustusneuvoston puheenjohtajana, syvästi tietoisena siitä vastuusta, mikä mahdollisen sodan syttyessä odotti häntä puolustusvoimain ylipäällikkönä, tehnyt voitavansa puolustusvalmiutemme tehostamiseksi.  Kun hän ponnistelustaan huolimatta ei saanut aikaan, mitä hän toivoi ja piti välttämättömänä edellytyksenä edes lyhytaikaisen vastarinnan menestykselliselle johtamiselle, oli hän jo enemmän kuin kerran aikonut luopua luottamustehtävästään.  Hän piti vastuutaan ylivoimaisena.

Mutta kun sitten syksyllä 1939 rauenneitten neuvottelujen seurauksena sota syttyi, oli hän, niin kuin kerran yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, valmis kaikesta huolimatta yrittämään sitä, minkä hän arveli mahdottomaksi.  Hän suostui talvisodan ylipäälliköksi.

Sama vastuunaulius tuli aina näkyviin todella suurten ratkaisujen hetkinä.  Hän saattoi arkioloissa olla äärimmäisen varovainen, hän tahtoi mielellään varmistautua eri mahdollisuuksien varalta, saada tukea taholta, jolta aavisti arvostelua.  Mutta koko tämä peli unohtui silloin, kun suuri päätös oli tehtävä. Silloin oli hän valmis panemaan koko arvovaltansa vaakalaudalle ja koko maineensa samoin.  Kun hän talvisodan loppuvaiheessa tuli siihen tulokseen, että laaja alueluovutus oli välttämättömyys, hän ajoi sen läpi vastoin voimakasta yleistä mielipidettä.

On sanottu, että populariteetin ehtona on uskallus asettua alttiiksi paheksumiselle ja vihallekin silloin, kun maan paras niin vaatii.

Ehkä tuossa Mannerheimin uskalluksessa piilee eräs selitys hänen myöhempään populariteettiinsa.

*

Hyvin monessa tilanteessa on luottamus toisiin miehiin, alempaan komentajaan tai johonkin muuhun avustajaan, korvaamaton menestyksen ehto ylimmälle päällikölle.  Tästä johtuu, että ylipäällikön asemassa oleva johtaja joutuu henkilökysymyksissä joskus tekemään päätöksiä, jotka syrjäisistä eivät tunnu täysin ymmärrettäviltä.

Niinkuin vanha käsityöläinen kenties työkalulaatikkoonsa kerää mieluummin vähemmän tehokkaita, mutta käteen sopivia ja kenties ennestään tuttuja työkaluja, luopuen hänelle suositelluista uusaikaisemmista ja ehkä tehokkaammista, niin voi myös ylipäällikkö johtuen työtavoistaan ja luonteestaan, joka viimeksi mainittu etenkin vanhoilla päivillä tuskin enää muuttuu, pitää tarkoituksenmukaisena ja ammattityönsä häiritsemättömälle jatkumiselle parempana käyttää alijohtajina tai ympäristössään esikunnassa henkilöitä, joiden ”terä” ei ole sen merkillisempi kuin niiden, jotka ovat joutuneet siirtymään syrjään, mutta joiden kanssa hänen on helpompi työskennellä.

Jos näin katselee asiaa, on valikoiduilla tuskin aihetta kuvitella liikaa ja poistuneilla tuskin aihetta katkerasti valittaa kohtaloaan.

 

Koko asia rajoittuu tähän.  Ylipäällikkö niin kuin joku muukin ammattimies on oikeutettu käyttämään kädelleen sopivimpia työaseita.***)

 

*

Jo vuonna 1918 oli havaittavissa, että vastikään Venäjältä kotimaahansa siirtynyt kenraali Mannerheim – päinvastoin kuin olisi odottanut – ennakkoluulottomasti keräsi ympärilleen ei vain ammattiupseereja, joita toisin oli niukalti, vaan myöskin avustajia, joiden sotilaallinen koulutus oli vähäinen tai olematon.  Hän käytti, osittain ehkä kyllä olosuhteitten pakosta, erikoistehtäviin ja erittäin vastuunalaisinkin sellaisiin, kansalaisia, joita venäläisen kenraalin olisi luullut pikemminkin oudoksuvan.  Jos tämä silloin vielä ei kenties todistanut muuta kuin mukautumiskykyä olosuhteisin, kävi myöhemmissä sodissamme aivan ilmeiseksi, että Mannerheim TAHTOI käyttää apulaisinaan ei vain ammattiupseereita, vaan sotilaskoulutukseen katsomatta kykeneviä kansalaisia eri aloilta. ****)

 

Talvisodassa, jossa reservin upseeristoamme ensi kerran koko laajuudessaan käytettiin alijohtajina joukko-osastoissa ja toimistoupseereina esikunnissa, milloin heille ei uskottu muunlaisia erikoistehtäviä, esiintyi ylipäällikölle vakuuttavana positiivisena ilmiönä kansanarmeija tämän sanan täydessä merkityksessä.  Kokemukset olivat ylivoimaiselta osalta myönteisiä.  Jos Mannerheim tällöin joskus valitti, ettei aktiiviupseereita ollut suuremmassa määrin käytettävissä niissä alemmissa johtoportaissa, joissa kosketus rintamamiehiin on läheisin, ei tämä suinkaan johtunut puuttuvasta luottamuksesta niihin tuhansiin reserviupseereihin, jotka kunnialla täyttivät tehtävänsä komppanianpäällikköinä, joukkueenjohtajina, tulenjohtajina y.m. ominaisuuksissa.  Hän valitti vain sitä, että – hänelle kyllä ymmärrettävistä ja täysin asiallisiksi tunnustamistaan syistä – ei näihin tehtäviin riittänyt kuin vähäinen määrä aktiiviupseereita ja hän pelkäsi kenties, että tämä seikka voisi olla omiaan jonkin verran loitontamaan ammattiupseeristoa tulilinjojen miehistä ja täten vieroittamaan heidät myös kansan syvistä riveistä.

*

Mannerheim vaati ehdotonta tahtonsa täyttämistä.  Näin yleisin sanoin esitettynä vaatimus tuntuu ehkä selviöltä.  Marsalkka sisällytti siihen – vaikka hän yleensä ei saarnannut – nimenomaan myös henkisen kurin noudattamisen.  Mitä kuri tarkoittaa, on ainakin rivimiehen tai alemman johtajan kohdalta itsestään selvä.  Ylemmissä portaissa asia ei aina ole yhtä yksinkertainen.

Kokonaisen armeijan kaikilta johtajilta ei voida vaatia, että he joka hetkellä omaksuvat varauksetta kaikki ylipäällikön ajatukset.  Yksistään etäisyys olinpaikasta toiseen, aikaero käskyn annon ja käskyn vastaanottamisen tai sen tarkoitetun suorituksen välillä, odottamattomat tapahtumat näitten ajankohtien välisinä aikoina, vihollisen tahdostamme riippumattomat edesottamukset, kaikki nämä seikat tekevät ymmärrettäviksi, että alempi komentaja ajattelevana henkilönä joskus joutuu ajattelemaan toisin ja sen mukaan ehkä toimimaankin toisin kuin saamansa käsky tai ohje edellyttää.

Ranskan marsalkka Foch lausuu eräässä teoksessaan, että katsantokanta, joka kieltää jokaiselta käskynalaiselta kaiken oikeutuksen ajatella ja toimia ilman käskyä, johtaa sokeaan alistuvaisuuteen ja tekee toimettomuudesta ylimmän lain.  https://en.wikipedia.org/wiki/Ferdinand_Foch

 

Mutta tuohon, määrätyissä oloissa kieltämättömästi oikeutettuun oma-aloitteisuuteen, jopa poikkeamiseen käskyistä KÄSKYN ANTAJAN HENGESSÄ JA HÄNEN TAHTONSA TOTEUTTAMISEKSI toisessa muodossa kuin käsky on tarkoittanut, vedotaan kuten sotahistoria osoittaa joskus silloinkin, kun järkevää aihetta siihen ei ole olemassa.  Jos tämä tapahtuu toisen, käskynantajan tahdosta poikkeavan tahdon tai muun pyrkimyksen hyväksi, on kysymyksessä kurittomuus.

Henkinen kuri kaikissa alijohtajissa – eräs menestyksellisen sodankäynnin ensimmäisiä ehtoja – oli Mannerheimin ehdottomia vaatimuksia.  Ylipäällikön tahdon mukainen toiminta, eikä kenenkään muun, olipa se sitten perusteltavissa millä näkökohdilla tahansa, on johdetun sodan korkein laki.  Se on sitä, jota me tarkoitamme termillä HENKINEN KURI.

*

Mannerheim oli, niin kuin hän itse on lausunut, nähnyt liian paljon sodan kauhuja ja kärsimyksiä ollakseen mikään sodan ihailija.

Mutta hän ei uskonut, että meidän päivinämme olisi löytynyt mitään sellaista kansainvälistä järjestöä tai elintä, joka olisi voinut kansoille ja ihmiskunnalle tarjota ehdottomat takeet vapauden ja rauhan säilymisestä rinnan.  Joka pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan voi menettää rauhan, joka kaikissa oloissa tahtoo turvata rauhansa, voi menettää vapautensa.  Niin oli Mannerheim täydestä vakaumuksesta omaksunut tuon Snellmanin lauseen: Aseeton kansa on kelvoton.  Tällä tunnuslauseella hän vuosikausia teki uutteraa ja epäkiitollista työtä Puolustusneuvoston puheenjohtajana.

Kaikenlainen viha taistelutantereitten vastakkain taistelevien sotilaitten välillä oli hänelle käsittämätön.  Olivathan nuo rintamamiehet niin puolelle kuin toisella esivaltansa käskyjen ja siis sotilasvelvollisuutensa täyttäjiä mitä raskaimmissa oloissa, alituisen kuoleman uhan alaisina.  Vangittuja vastustajia hän vaati kohdeltaviksi kovan onnen lapsina eikä vihollisina.

Mannerheim ei ollut haaveilija.  Täysin vakuuttuneena sodan kirouksesta hän katsoi, että kansan, joka tahtoo elää, on oltava valmis puolustautumaan, jos niin tarvitaan, ase kädessä.”

*

Huomautus:

Mietteet marsalkka Mannerheimin aatepiiristä on kirjoittanut jalkaväenkenraali evp. Erik Heinrichs.  Kirjoitusajankohta on pian Marsalkan kuoleman jälkeen 1951.

*

 

Viitteet:

*) Venäjän armeijan kenraali, kenraaliadjutantti Mihail Ivanovits Dragomirov oli kunnostautunut jo Turkin sodassa 1877-1878, ja häntä pidettiin Venäjän armeijan taitavimpana taktikkona.  http://www.wikiwand.com/de/Michail_Iwanowitsch_Dragomirow

Stig Jägerskiöld kertoo Nuori Mannerheim –teoksessa Mannerheimin käsitystä kurista ja siteeraa Mannerheimin kirjettä isälleen Japanin sodan rintamalta 6.4.1905:

Mannerheim oli sitä mieltä, että olisi tarpeen luja kuri, jotta hölläkätisyys loppuisi.  …kirjeessään isälleen hän kirjoittaa: ”…olisi tarpeen raudankova ankaruus, monen miehen pitäisi joutua sotaoikeuteen ja armeijan henki olisi palautettava oikeudenmukaisen, vaikkakin häikäilemättömän kurin avulla.”

(Venäjän Kauko-Idän vakinaisen armeijan komentaja, ja Kuropatkinin eropassien jälkeen tovi sitten koko sodan ylipäälliköksi nimitetty, kenraali Nikolai Petrovits) Linevits osoitti melko arvostelukyvytöntä hyväntahtoisuutta.  https://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Linevich

Hän ”matkustelee joka puolella ja ylistelee ja kiittelee joukkoja, joiden valitettavasti pikemminkin sietäisi kuulla karvaita totuuksia.  Hänen puheistaan ja kunniamerkkisateista voisi päätellä, että armeijamme kulkee voitosta voittoon laakerit otsallaan.  Mielestäni pitäisi Dragomirov iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta lähettää tänne”.” (Jägerskiöld: emt. s. 368).

*


 

– Dromberg kertoo, että Viro-ystävyysryhmän tarkoituksena oli virallisesti Suomen ja Viron suhteiden edistäminen ja tietojen hankinta. Todellisuudessa ryhmään kuuluvat kansanedustajat kannattivat virolaisten itsenäisyyspyrkimyksiä, ja monet olivat tyytymättömiä Suomen valtiojohdon varovaiseen Baltia-politiikkaan, kirjassa todetaan.

 

Kalevi Sorsa eduskunnan puhemiehenä 1989. LEHTIKUVA / HEIKKI SAUKKOMAA

Viro-ystävyysryhmä eduskuntaan kaatui 1989

Kalevi Sorsaan

 

Uutuuskirjan mukaan silloinen puhemies vastusti jyrkästi Viro-ryhmän perustamista.

 

Tuoreessa Jari P. Havian Meidän Viro -kirjassa (Tallinna-kustannus) 15 suomalaista kertoo toiminnastaan ja kokemuksistaan Virossa 1960-luvulta itsenäistymisen alkuaikoihin 1990-luvulle. Yksi haastatelluista on valtiopäiväneuvos ja entinen ministeri Kaarina Dromberg (kok.).

Kirjan mukaan Kaarina Dromberg ”kuuluu niiden suhteellisen harvojen suomalaisten kansanedustajien joukkoon, jotka ottivat Viron-asian omakseen 1980-luvulla”.

Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto oli julistanut marraskuussa 1988 maan suvereeniksi.

– Drombergin johdolla eduskuntaan oltiin perustamassa Viro-ystävyysryhmää syksyllä 1989. Hanke kuitenkin kaatui puhemies Kalevi Sorsan jyrkkään vastustukseen, kirjassa todetaan.

Sdp:n voimahahmo Kalevi Sorsa oli 1989 siirtynyt pääministeriyden ja ulkoministeriyden jälkeen eduskunnan puhemieheksi. Myös pääministeri Harri Holkerista todetaan kirjassa, että hän suhtautui nihkeästi Baltian maihin.

Meidän Viro -kirjan mukaan Viron kansanrintamaan kuuluvia korkeimman neuvoston jäseniä vieraili Suomessa maaliskuussa 1990. Kokoomuksen ryhmässä vieraili Mati Hint. Tämän jälkeen Dromberg päätti ottaa eduskunnassa uudelleen esille Viro-ystävyysryhmän perustamisen. Perustavaan kokoukseen saapui 11 kansanedustajaa.

*

– Dromberg kertoo, että Viro-ystävyysryhmän tarkoituksena oli virallisesti Suomen ja Viron suhteiden edistäminen ja tietojen hankinta. Todellisuudessa ryhmään kuuluvat kansanedustajat kannattivat virolaisten itsenäisyyspyrkimyksiä, ja monet olivat tyytymättömiä Suomen valtiojohdon varovaiseen Baltia-politiikkaan, kirjassa todetaan.

*

Kaarina Dromberg muistelee puhemiehen olleen ”vähän vastaan”, mutta antaneen lopulta periksi.

– Tunnelma oli mitä oli, mutta kyllä se sitten vaan tehtiin. Se oli aika vaikeata siinä vaiheessa, kun eivät päättäjät olleet meidän takana aluksi, Dromberg toteaa.

 


 

Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmima Molotov–Ribbentrop-sopimus oli järkytys äärioikeistolle, mutta šokki se oli myös harvoille Neuvostoliiton ihailijoille. Suurvallat ajattelivat vain itseään, eivät pieniä kansoja, ja vielä vähemmän omia kannattajiaan niissä.


 
Kulttuuri
 
 

”Ohittamaton järkäle” – uusi kirja Suomen ja

Saksan yhteyksistä todistaa, ettei Suomi

kuhissut Hitleriä ihailevia fasisteja ja sotaan

hinkuvia aseveljiä

 

Vesa Vares tarjoilee viileän asiallisen historiantutkimuksen lisäksi eleganttia kielenkäyttöä, hienovaraista sarkasmia ja osuvia ajankuvia.

 


Kuvahaun tulos haulle kuva Silinterihatussa Pehr Evind Svinhufvud mannerheim. (KUVA: MUSEOVIRASTO)

Kenraali Mannerheim tervehtii saksalaista upseeria valkoisten armeijan voitonparaatin jälkeen toukokuussa 1918. Kättelemässä vasemmalla Rüdiger von der Goltz. Silinterihatussa Pehr Evind Svinhufvud. (KUVA: MUSEOVIRASTO)

Historia

Vesa Vares: Viileää veljeyttä. Otava. 544 s.


JOTKUT HISTORIAN tutkijat myyvät edelleen ajatusta, että maailmansotien välinen Suomi suorastaan kuhisi Saksan nerokasta johtajaa ihailevia fasisteja ja sotaan hinkuvia aseveljiä. Siitä olisi johtunut, että Josif Stalinilla oli kuin olikin perusteltu syy käydä Suomen kimppuun 1939.


Näinhän se ei ollenkaan mennyt, Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares todistaa uusimmassa kirjassaan Viileää veljeyttä. Matkalla kuningashankkeesta kansallissosialismiin Saksa oli Suomelle monella tapaa ongelmallinen mallimaa.

VARES tutkii tapahtumia ja virtauksia sen mukaan, millaisessa maailmassa sen ajan ihmiset elivät ja millä tiedoilla he päätöksiään tekivät. Radikaalit niin oikealla kuin vasemmalla olivat vähemmistö, tolkun ihmiset keskellä poliittista kenttää riittävä enemmistö.

Vares ei tarjoile yksittäisiä sensaatioita tai osoittele sormella pahiksia. Tarkkailu on viileän asiallista. Erikseen on kehuttava kirjoittajan eleganttia kielenkäyttöä, hienovaraista sarkasmia ja osuvia ajankuvia.
 

SAKSA otettiin Suomessa sellaisena kuin se oli aikoinaan ollut ja oli kulloisellakin hetkellä. Muutokset Saksassa olivat nopeampia kuin edes paikan päällä saattoi käsittää, syrjäisestä Suomesta puhumattakaan. Toiveita ja pelkoja oli joka makuun.

Saksaan oli yhteiskunnan eri tasoilla monenlaisia yhteyksiä. Luterilaisen Suomen sivistys, tiede ja hengenelämä olivat jo autonomian vuosina nojanneet nimenomaan Saksaan.

Jean Sibelius kävi rakastamassaan Saksassa 28 kertaa, natsiaikaan ei kertaakaan. Väinö Tanner oli hakenut Saksasta osuuskauppaoppinsa ja perusteelliset tietonsa sosialismista. Keisarin Saksa oli ratkaisevasti auttanut Suomea pelastumaan bolševismilta vuonna 1918. Aikansa kehittyneimmälle suurvallalle oli kovin monenlaista velkaa.


Suomalaiset diplomaatit Berliinissä seurustelivat vain sikäläisen herrasväen kanssa. Yhdessä naureskeltiin typerän tuntuiselle mutta harmittomalle nousukkaalle nimeltä Adolf Hitler. Hänestä kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1923.


Kummallinen kirja nimeltä Mein Kampf oli ilmestynyt samana vuonna, mutta ei sitä juuri kukaan jaksanut Saksassakaan lukea. Suomeksi teos ilmestyi vasta vuonna 1941.

Suomessa äärioikeisto oli sisällissodan peruja liikkeellä, mutta lopulta melko pienellä porukalla. Isänmaallinen Kansanliike oli suosittu pienten paikkakuntien pikkuherrojen parissa, innokkaimpina körttitaustaiset papit.
 

Mustissa paidoissa ja sinisissä kravateissa tehtiin natsitervehdyksiä etuviistoon ja ihailtiin Italian ja Saksan uutta meininkiä. Eduskuntaan IKL sai 1930-luvun kaksissa vaaleissa silti vain 14 kansanedustajaa.

KOMMUNISMI kiellettiin Suomessa lailla jo vuonna 1930, Saksassa vasta kolme vuotta myöhemmin. Mäntsälässä yritettiin oikeistokaappausta vuonna 1932. Hitler nousi Saksassa valtaan seuraavana vuonna, kun meillä alettiin jo palata normaalimpaan päiväjärjestykseen. Saksassa kehitys kääntyi diktatuuriksi, meillä ääri-ilmiöt saatiin hallintaan.

Saksan suurlähettiläs Suomessa vuodesta 1935, Wipert von Blücher, ei ollut natsipuolueen jäsen vaikka oli sellaiseksi pyrkinyt. Diplomaattina hän piti yhteyksiä puolueisiin, joilla oli maassa vaikutusvaltaa, eikä IKL kuulunut niihin.

Hitlerin karttapallolla Suomella ei juuri ollut asemaa. Pohjoisen maan vähälukuiset fasistit eivät kiinnostaneet senkään vertaa. Vasta talvisota sai Hitlerin noteeraaman Suomen ja sen sotilaat.

Jos asia olisi ollut niin kuin fasistien jahtaajat yrittävät todistaa, miksi äänestäjät antoivat vuoden 1939 eduskuntavaaleissa vahvan luottamuslauseensa nimenomaan punamultahallitukselle?

IKL kärsi vaalien suurimman tappion, ja sen paikkaluku putosi kahdeksaan.
 
*

Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmima Molotov–Ribbentrop-sopimus oli järkytys äärioikeistolle, mutta šokki se oli myös harvoille Neuvostoliiton ihailijoille. Suurvallat ajattelivat vain itseään, eivät pieniä kansoja, ja vielä vähemmän omia kannattajiaan niissä.
 
*

JOS KAHDESTA diktatuurista oli pakko valita, Saksa oli meille vähemmän kauhea vaihtoehto. Puna-armeijan edessä ”vasallinkin asema alkoi olla houkutteleva”, Vesa Vares kirjoittaa teoksessa Viileää veljeyttä.

Vesa Vareksen tutkimus on syksyn kirjojen joukossa aihepiirinsä ohittamaton järkäle.
 

Eduskunnan ensimmäisessä kokouksessa sisällissodan jälkeen sali oli puolityhjä, sillä SDP:tä edusti vain Matti Paasivuori. Muut edellisissä vaaleissa valitut sosiaalidemokraatit olivat vankilassa, kuolleet tai paenneet Suomesta tai heitä ei ollut päästetty sisään. Museovirasto/Musketti Kansanvaltuuskunnan esitys Suomen valtiosäännöksi jäi sisällisodan jalkoihin. Punaiset hävisivät, esitystä ei koskaan käsitelty ja se jäi myös täydentämättä. – Huhtikuussa valkoiset olivat käytännössä voittaneet, eikä punaisilla ollut enää kuin pakenemisen ja perääntymisen tie, Helsingin yliopiston oikeushistorian professori Jukka Kekkonen muistuttaa.


 

 

Punaisten ajatuksia Suomen perustuslaiksi 

on toteutettu pala palalta –

jopa maakuntauudistusta kaavailtiin jo

vuonna 1918

 

Ytimessä olisi ollut eduskunnan valta ja sen yläpuolella kansanäänestykset.

 

Lainsäädäntö
Valtiosääntöehdotuksen kansilehti, jossa lukee: Suomen kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi. Esitetty työväen pääneuvostolle tarkastettavaksi ja päätettäväksi yleistä
 kansanäänestystä varten.
pd-old-100
 

Yltiödemokraattinen ehdotus, sanoo Helsingin yliopiston oikeushistorian professori Jukka Kekkonen. Kirjaimellisesti toteutettuna se olisi tehnyt Suomesta maailman parhaan maan, arvioi Tampereen yliopiston Suomen historian professori Pertti Haapala.

 

Näin he kommentoivat vasemmiston ehdotusta Suomen valtiosäännöksi. Kansanvaltuuskunta laati sen keskellä sisällissotaa. 83-pykäläinen ehdotus on päivätty 23.2.1918.

Yksitoista kuukautta myöhemmin, juuri näihin aikoihin sata vuotta sitten, ensimmäisen maailmansodan aseet vaikenivat. Sekasortoa kesti vielä, mutta imperiumit olivat kaatuneet. Eurooppaan syntyi 23 uutta kansallisvaltiota.

Osana samaa kuviota itsenäisyytensä oli saanut myös Suomi. Siitä oli jo miltei vuosi. Eduskunta olisi voinut tähän aikaan olla täyttä vauhtia päättämässä valtion rakenteista.

Sisällissota muutti kaiken

Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet syksyllä 1917 enemmistönsä eduskunnassa, mutta puolueella oli yhä miltei puolet kansanedustajapaikoista, lähes kolme kertaa niin paljon kuin suurimmalla porvariryhmällä.

Jos sota ei olisi koskaan puhjennut, olisivatko oppositiossa olleen vasemmiston kannanotot valtiosääntöhankkeeseen olleet toisenlaiset?

Porvareilla oli hallitusvalta, mutta olisivatko porvariryhmät vastustaneet rinta rinnan SDP:n kaikkia ajatuksia?

Tuo on jossittelua. Kun valtiosääntöehdotus tehtiin, sisällissota oli piirtänyt Suomeen syvän jakolinjan. Ehdotusta ei tehnyt eduskuntapuolue SDP, vaan punaisten kansanvaltuuskunta.

Jossittelut sikseen

Lisää "jos"-sanoja tässä jutussa ei ole. Kekkonen ja Haapala eivät ryhdy spekuloimaan asioilla, joita ei ole tapahtunut ja joiden oletetut seuraukset ovat vain arvailua. Usein se on omien asenteiden voimakkaasti värittämää, sanoo Kekkonen.

– Myös historiantutkijoiden ideologiset näkemykset saattavat tulla esille spekulaatioissa, joissa alleviivataan sitä, että poliittisen väkivallan määrä olisi ollut vielä paljon suurempi, jos punaiset olisivat voittaneet.

Se, mitä tapahtui, on eri asia kuin se, mitä olisi voinut tapahtua, muistuttaa myös Haapala.

– On helppoa sanoa, että ”jos olisi tapahtunut asia A, niin olisi tapahtunut myös asia B”. Se on liian yksinkertaista. Siinä unohtuu se, että jos jokin asia menee toisin, niin moni muukin asia menee toisin.

Valtiosääntöehdotus 1918 pykälät 1-4
pd-old-100

Kansanvaltuuskunnan valtiosääntö on ehdotus, jolla on tietty merkitys, mutta historiassa se on toteutumaton juttu, summaa Kekkonen.

Pannaan siis paperi puhtaalle pöydälle ja pyritään katsomaan ehdotuksen pykäliä vuoden 1918 helmikuun silmillä.

Eduskunta oli kaiken perusta

Punaisten kaavailemassa Suomessa valtaa olisi pitänyt ennen muuta eduskunta, tuolloisella termillä kansaneduskunta. Maalla olisi ollut myös hallitus eli kansanvaltuuskunta ja presidentti eli Suomen tasavallan esimies.

Hallitus olisi ollut alisteinen eduskunnalle, ja presidentti olisi ollut hallituksen puheenjohtaja, pääministeri. Myös oikeuslaitos olisi ollut eduskunnan tarkassa valvonnassa.

Ehdotus on vallan kolmijaon standardimallissa erittäin selvästi eduskuntakeskeinen; se on tämän ehdotuksen perusjuttu, sanoo professori Jukka Kekkonen.

Jo aiemmissa korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden lainvalmisteluasiakirjoissa näkyy ihan sama asia, hän kertoo. Tuolloinkin korostettiin kansan suvereniteettia ja eduskunnan asemaa ylivertaisena valtioelimenä.

– Sosiaalidemokraatit olivat vielä vuonna 1917 ja tammikuussa 1918 ennen sodan syttymistä halunneet, että korkeimpien oikeuksien tuomarit olisi nimitetty eduskunnassa ja mandaatit olisivat olleet määräaikaisia.

Valtiosääntöesityksessä mentiin vielä pidemmälle. Vanha epäluottamus virkakuntaan näkyy, Kekkonen sanoo.

Valtiosääntöehdotus
 1918 pykälät 11-12
pd-old-100

Vasemmalla ajateltiin siihen aikaan, että oikeuslaitos voidaan saada herrojen käsistä kansan käsiin vain niin, että sitä valvotaan eikä se valvo itse itseään, sanoo professori Pertti Haapala.

– Eri asia on, että vallan kolmijako-oppi on osoittautunut myöhemmin paremmaksi ideaksi kuin politisoitunut oikeudenkäyttö.

Korkeimpana oli kansa

Kansaneduskunnan yläpuolella olisi esityksen mukaan ollut vielä yksi, itse kansa. Kansanäänestys mainitaan useita kertoja. Se on jo ehdotuksen otsikossa, jonka mukaan esitys olisi käsittelynsä jälkeen alistettu kansanäänestyksellä päätettäväksi.

Onpa ehdotuksessa jopa pykälä, jonka mukaan kansanäänestyksellä olisi voitu kumota mikä tahansa eduskunnan, hallituksen tai oikeuden päätös.

– Tässä on paljon ilmaisuja, jotka nyt kuulostavat populismilta. Kansanvallan korostaminen oli kuitenkin ajan tapa, melkein kuin uskonnollisessa mielessä, Haapala kertoo.

Näin tavoitteita muotoiltiin valtiosääntöluonnoksen johdannossa: "Ainoastaan työväenluokan uudestirakentava työ, sen vallankumouksen siunattujen saavutusten turvaaminen, sen oikeuden ja ihanteiden toteuttaminen voi auttaa kansaamme kauniimpaan tulevaisuuteen."

Valtiosääntöehdotus
 1918 pykälät 14-15
pd-old-100

Kansan välittömän määräysvallan painottaminen oli alkanut Amerikan ja Ranskan vallankumouksista. Niiden julistusten osia päätyi myös Suomen kansanvaltuuskunnan tekstiin.

Jukka Kekkosen mukaan kansanäänestysviittauksia kirjoitettaessa on ajateltu nimenomaan Sveitsin kantoneja ja Yhdysvaltain itsenäistymisjulistusta.

Laatijoilla oli tietoa

Eduskunnan alistaminen kansanäänestyksille osoittaa, että laatijat ovat tunteneet senaikaisen aatehistorian ja valtiosääntökeskustelun, sanoo Kekkonen. Hän kuvaa lopputulosta sanoilla ultra-, ääri- ja yltiödemokraattinen.

– Taustalla on vuodesta 1906 lähtien kasaantunut asiantuntemus. SDP:llä oli yli kymmenen vuoden kokemus parlamentista ja hallitustoiminnasta. Ja olivathan itsensä sivistäminen ja kouluttaminen sosiaalidemokraateille keskeisiä ajatuksia.

Kansanvaltuuskunnassa oli viisitoista jäsentä. Vaikka harvalla oli akateeminen tutkinto, niin monella oli huomattava tietopääoma, Kekkonen sanoo.

– Silti voi sanoa, että oli melkoinen suoritus amatööreiltä tuottaa tuollainen dokumentti niin lyhyessä ajassa. Sisällissota oli jo alkanut. Ehdotus tehtiin muutamassa viikossa.

Valtiosääntöehdotus 1918 pykälät 16-17
pd-old-100

Haapalan mielestä valtiosääntöesityksessä jää hieman epäselväksi, mitä laatijat tarkoittivat kansalla. Kansanvalta on aika mukava asia silloin, kun sitä voi käyttää enemmistön avulla, hän tuumii.

SDP:n enemmistö sodanjälkeisessä eduskunnassa ajateltiin varmistaa laskemalla äänestysikäraja 24 vuodesta 20:een. Käytännössä ikäraja oli 25 vuotta, sillä äänestäminen edellytti, että 24 vuotta oli tullut täyteen jo edellisenä vuonna.

Kansanvaltuuskuntaan kuulunut Edvard Gylling, Helsingin yliopiston tilastotieteen dosentti, oli laskenut, että suomalaisista 62 prosenttia oli työväestöä. Haapalan laskelman mukaan puolet työväestöstä oli alle 25-vuotiaita.

SDP:n kannalta tuollainen ikärakenne näytti oivalliselta.

Valtiosääntöehdotus
 1918 pykälä 40
pd-old-100

Mitä SDP sitten ajatteli tehdä vallalla, jonka se luotti saavansa vaaleissa, kunhan sota olisi ohi? Näkyykö se valtiosääntöluonnoksesta?

Peiteltiinkö siinä todellisia tavoitteita, viime kädessä diktatuuria, kuten jotkut ovat paperia lukeneet?

Esityksessä ei ole varsinaisesti sosialistisia elementtejä, sanoo Kekkonen. Hänen mielestään spekulointi esityksestä puuttuvista kaukotavoitteista menee helposti ylitulkinnan puolelle.

Haapala kuitenkin arvelee, että valtiosääntöluonnoksesta puuttuu tarkoituksella jotakin. Omaisuudensuojaa ei mainita erikseen kansalaisoikeutena.

– Se oli varmaan ihan harkittua. Kansallistamisesta, valtiolle ottamisesta, ei puhuttu, mutta pidettiin ovi sen varalta auki, ettei myöhemmin syntyisi perustuslaillista ristiriitaa. Pankkien haltuunotto oli kuitenkin jo mielessä, Haapala sanoo.

Valtiosääntöehdotus 1918 pykälät 45-46
pd-old-100

Kekkonen muistuttaa, että ennen sisällissotaa sosiaalidemokraattien keskeinen vaatimus oli ollut lisätä yksityisomistusta antamalla maaseudun tilattoman väestön lunastaa itselleen maapaloja.

– Ei heillä kovin pahaa ketunhäntää voinut olla kainalossa, jos oli viisitoista vuotta jumputettu ensin lehdistössä ja sitten valtiopäivillä, että "maattomille maata".

Yksi usein esitetyistä väitteistä on, että vasemmisto ei kannattanut Suomen itsenäisyyttä.

– Ainakaan tuossa vaiheessa suomalaisten päähän ei mahtunut mitään muuta kuvaa kuin se, mihin oli totuttu vuosikymmenien ajan, eli ajatus itsenäisestä tai riippumattomasta Suomesta, sanoo Haapala.

Hän muistuttaa, ettei muuta malliakaan ollut, ei ollut vielä Neuvostoliittoa.

– Lenin siihen uskoi, mutta hänellä oli riittävästi hommia pysyä edes Pietarissa vallankahvassa.

Ei vain sosialistien näkemys

Sellaisenaan luettuna, ilman aavisteluja kaukotavoitteista, kansanvaltuuskunnan valtiosääntöehdotus ei Haapalan mukaan mainittavasti poikkea perustuslaista, joka Suomelle muutenkin oli tekeillä.

– Pääasiat ovat tässäkin vanhaa lainsäädäntöä. Kaikki Suomen laissa jo olleet tai siihen suunnitellut kansalaisoikeudet ovat tallella. Siinä mielessä se ei edusta vain sosialistien näkemystä, vaan yleistä demokraattista ajattelua Suomessa tuohon aikaan.

Valtiosääntöehdotus 1918 pykälät 68-69
pd-old-100

Ehdotuksessa on kuitenkin myös paljon sellaisia ajatuksia, jotka eivät sisällissodan jälkeisille vallanpitäjille kelvanneet, mutta ovat toteutuneet sittemmin.

Ensimmäinen käännös tapahtui jo syksyllä 1918: Suomesta tuli tasavalta, kuten kansanvaltuuskunnan valtiosääntöesityksen ensimmäiseen pykälään oli kirjattu.

Suuri enemmistö eduskunnassa, josta SDP sodan jälkeen puuttui, oli kuningasvallan kannalla, mutta riittävä vähemmistö jarrutti päätöstä.

– Suomesta olisi ilman muuta tullut kuningaskunta, ellei Saksa olisi hävinnyt maailmansodassa. Euroopan poliittinen arkkitehtuuri käänsi asetelman toisenlaiseksi. Suomea on usein katsottu liian ahtaasti nationalistisesta perspektiivistä. Suomi pitää suhteuttaa eurooppalaiseen kuvioon, sanoo Jukka Kekkonen.

Valtiosääntöehdotus 1918 pykälät 79-81
pd-old-100

Kansanvaltuuskunnan ehdottama uskonnonvapauskin toteutui melko nopeasti, vuonna 1923.

– Uskonnonvapauden vaatiminen oli enemmän kirkon kuin uskonnon vastaisuutta. Työväenliike oli vaatinut sitä jo ainakin viisitoista vuotta, koska piti kirkkoa niin työväenliikkeen vastaisena. Työväestön pääosa oli varmasti aivan aidosti uskovaisia, arvelee Pertti Haapala.

Paljon myöhemmin ehdotuksista ovat toteutuneet minimipalkka, virastodemokratia eli kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja presidentin valtaoikeuksien karsiminen.

Silloin oltiin jo 2000-luvun puolella, ja vielä kaksitoista vuotta meni, ennen kuin säädettiin laki kansalaisaloitteesta.

Tuo nykyoikeus tosin on selvästi pienempi kuin kansanvaltuuskunnan ehdotus. Sen mukaan riittävästi allekirjoituksia kerännyt aloite piti käsitellä valtiopäivillä kiireellisenä asiana, laatia lakiehdotukseksi ja antaa kansanäänestyksen päätettäväksi.

– On siellä ehdotuksessa maakuntauudistuskin, itsenäisen väliportaanhallinnon perustaminen, Haapala poimii.

Mustavalkoinen
 kuva eduskunnasta, jonka toisen puolikkaan istuimet ovat tyhjä yhtä miestä lukuun ottamatta.
 
*
 
Eduskunnan ensimmäisessä kokouksessa sisällissodan jälkeen sali oli puolityhjä, sillä SDP:tä edusti vain Matti Paasivuori. Muut edellisissä vaaleissa valitut sosiaalidemokraatit olivat vankilassa, kuolleet tai paenneet Suomesta tai heitä ei ollut päästetty sisään.Museovirasto/Musketti

Kansanvaltuuskunnan esitys Suomen valtiosäännöksi jäi sisällisodan jalkoihin. Punaiset hävisivät, esitystä ei koskaan käsitelty ja se jäi myös täydentämättä.

– Huhtikuussa valkoiset olivat käytännössä voittaneet, eikä punaisilla ollut enää kuin pakenemisen ja perääntymisen tie, Kekkonen muistuttaa.

*

Hän arvelee, että säädöskokonaisuutta olisi laajennettu. Luultavasti siihen olisi otettu myös aikansa mittapuun mukaisia työllisyys- ja muita sosiaalisia pykäliä, jos aikaa olisi ollut enemmän.

Oliko pikaisesti tehty ehdotus siis myös taisteluhuuto sisällissodan keskellä? Ilman muuta, vastaa Jukka Kekkonen.

– Siinä tarjottiin jotakin enemmän kuin olemassa oleva yhteiskunta oli kyennyt tarjoamaan. Oltiin optimistisia, kuten kriisien alussa usein ollaan. Luultiin, että pystytään lisäämään omaa kannatusta järkiperäisillä argumenteilla.

 


 

Voit lukea kansanvaltuuskunnan valtiosääntöehdotuksen kokonaisuudessaan tästä osoitteesta(siirryt toiseen palveluun). Vertailuasi varten tästä aukeaa(siirryt toiseen palveluun) perustuslaki, jonka Suomi sai kesällä 1919.

 


 


 

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2018

Kauko Ollila

  • 29.10. klo 11:41 | Tekniikka & Talous

 

 

Ruotsi kehitti taktista ydinasetta

 

Ydinaseen kehittelyyn länsinaapuria ajoi pelko Neuvostoliiton aggressiosta, jos kylmä sota pääsi repimään avoin maailmanpaluus. Pääministeri Tage Erlanderin mukaan Ruotsin piti olla valmiina puolustautumaan atomiasetta käyttävän vihollista vastaan.

 

Ruotsin ensimmäinen uraanikaivos ja tutkimusreaktori saatiin käynnistykseen vuonna 1954. Suomi arvioi vuonna 1957, että ruotsalaiset saivat ydinaseensa valmiiksi vuonna 1965.

Länsinaapurin tavoitteena oli kehittää noin 500 kilon painoinen taktinen ydinase, jonka maaliin vienti oli tarkoitus hoitaa Saab 37 Viggen -hävittäjällä.

 
 

Raskaan veden puute ei kuitenkaan hidasti projektetta. Lisäksi se jarrutti laskuvirhe: ruotsalaiset olettivat tarvitsevansa tiettyä plutoniumin isotooppia 25-50 kiloa kriittisen massan saavuttamiseksi. Todellisuudessa tarvittiin vain noin kuusi kiloa.

Ajan mittaan hanke politiikkaa ja koko asejärjestelmän vastustus kasvoi kaikkialla maailmassa. Virallisesti Ruotsi irtisanoutui ydinaseesta kehittämästä allekirjoittaessaan ydinsulkusopimusta vuonna 1968. Todennäköisesti aktiivinen kehitystyö päättyi jo vuonna 1963.

Lue perinpohjainen selvitys Ruotsin ydinaseohjelmasta - ja monta muuta kiehtovaa tarinaa Tekniikan Historiasta 4/2018 . 

 


 

LOPULTA sotiminen loppui ja rajat määriteltiin. Syntynyt Euroopan kartta on melkein sama kuin nykyinen. Vanhaan karttaan pitäisi lähinnä lisätä Jugoslaviasta syntyneet pikkuvaltiot, siirtää Puolaa länteen ja kutistaa samalla Saksaa. Saksa on sen jo hyväksynyt. Unkari taas menetti ensimmäisessä maailmansodassa maa-alastaan yli puolet, Venäjä melkein kaikki vanhat alusmaansa Euroopassa. Niillä kummallakin on yhä sopeutumisvaikeuksia.


 
Mielipide    |   Kolumni
 

Sata vuotta sitten ei todellakaan koittanut

rauha

 

Silloin ensimmäinen maailmansota päättyi, mutta sotiminen jatkui ympäri Eurooppaa.

 
SATA VUOTTA ja kuusi päivää sitten ensimmäinen maailmansota päättyi ja Euroopassa koitti rauha.

No ei todellakaan.


Saksassa Elsass-Lothringenissa alkoi saman tien työläisten vallankumous, ja osavaltio julistautui itsenäiseksi neuvostotasavallaksi. Berliinissä puhkesi tammikuussa 1919 kommunistien spartakistikapina, ja Bremenissä työläisneuvostot ottivat vallan.

Maaliskuussa kommunistit ottivat vallan Unkarissa, huhtikuussa Baijerissa. Unkari joutui sotaan Tšekkoslovakiaa ja Romaniaa vastaan, ja kesällä 1919 Romania valtasi Budapestin. Kreikka taas kaappasi luhistuneelta Osmanien valtakunnalta nykyisen Turkin länsirannikon ja soti uutta Turkin tasavaltaa vastaan syksyyn 1922 saakka. Maailmansodan voitonjakoon pettynyt Italia taas miehitti suomalaisturisteille tutun Antalyan.
 

Puola soti ankarasti Neuvosto-Venäjää vastaan. Venäjän sisällissota oli vasta alussa. Anarkistit hallitsivat suuria alueita Ukrainassa, ja Suomen itäpuolella pohjoisessa oli brittiläisiä ja amerikkalaisia joukkoja, jotka tukivat Venäjän valkoisia. Suomenlahden etelärannalla valkoinen kenraali Nikolai Judenitš teki syksyllä 1919 yllätyshyökkäyksen Virosta Petrogradiin eli Pietariin ja melkein valtasi sen.

UUSIA valtioita tai yrityksiä valtioiksi syntyi ja katosi, kuten inkerinsuomalaisten niin sanottu Kirjasalon tasavalta. Se oli pieni kyläryhmä Suomen ja Venäjän vanhan rajajoen tuolla puolella, ja sillä oli Suomen rahoittama pikku armeija ja myös oma postimerkki.

Kirjasalon tasavalta ei ollut juuri hullumpi ajatus kuin italialaisen kirjailijan Gabriele D’Annunzion yksityinen minisota. Hän hyökkäsi nykyisen Kroatian rannikolle ja valtasi Italialle Fiumen kaupungin. Italia ei sitä huolinut, joten D’Annunzio julisti Fiumen itsenäiseksi ja itsensä sen johtajaksi. Parvekkeelta hän teki mustapaitaisille kannattajilleen roomalaistervehdyksiä. Tämän tervehdyksen ottivat pian käyttöön fasistit.
 
***

LOPULTA sotiminen loppui ja rajat määriteltiin. Syntynyt Euroopan kartta on melkein sama kuin nykyinen. Vanhaan karttaan pitäisi lähinnä lisätä Jugoslaviasta syntyneet pikkuvaltiot, siirtää Puolaa länteen ja kutistaa samalla Saksaa.

Saksa on sen jo hyväksynyt. Unkari taas menetti ensimmäisessä maailmansodassa maa-alastaan yli puolet, Venäjä melkein kaikki vanhat alusmaansa Euroopassa. Niillä kummallakin on yhä sopeutumisvaikeuksia.
 
***


Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimitussihteeri.