Ehrnrooth muistuttaa vuoden 1905 suurlakon perinnöstä. Silloin työväenliike oli keskeisesti mukana tekemässä suuria uudistuksia, minkä seurauksena syntyi kansanvaltainen Suomi, joka sai seuraavana vuonna oman eduskunnan. – Oli hirveä rikos puolueelta, joka oli keskeisesti mukana vuodessa 1905, ryhtyä valtiopetokseen kansanvaltaa vastaan.

 

Saksalaisia sotilaita Helsingissä kaupungin valtauksen jälkeen. Gunnar Lönnqvist/Wikimedia Commons

IS: Dosentti roimii SDP:tä – ”oli hirveä rikos

ryhtyä valtiopetokseen 1918”

 

 

Dosentti kehottaa sosiaalidemokraatteja edes jotenkin pahoittelemaan puolueen ryhtymistä vallankumoukseen tammikuussa 1918.

 

Dosentti, tietokirjailija Jari Ehrnroothin mukaan sisällissota alkoi, kun sosiaalidemokraattisen puolueen radikaali ydin Kullervo Mannerin johdolla julisti aseellisen kapinan alkaneeksi tammikuun lopussa 1918.

 

Suomen sisällissota käytiin keväällä 1918. Sota alkoi 27. tammikuuta ja loppui 15. toukokuuta.

– Jos Sdp:n puoluetoimikunta ei olisi tehnyt päätöstä ryhtyä vallankumoukseen, olisi säästytty noin 60 000 uhrilta, Jari Ehrnrooth sanoi keskiviikkona Ilta-Sanomien 1918 – Sodasta sovintoon -keskustelutilaisuudessa Helsingin Sanomatalossa.

 

Ehrnroothin mainitsema 60 000 uhria koostuu sisällissodassa Suomessa surmansa saaneista noin 37 000 ihmisestä ja Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista, jotka joutuivat Stalinin puhdistusten uhreiksi 1930-luvulla.

– Miksi Sdp ei käytä Antti Rinteen johdolla tilaisuutta hyväkseen ja irtisanoudu vuoden 1918 aseellisesta kapinasta? Olisi korkea aika sanoutua siitä selkeästi irti.

 

***Ehrnrooth muistuttaa vuoden 1905 suurlakon perinnöstä. Silloin työväenliike oli keskeisesti mukana tekemässä suuria uudistuksia, minkä seurauksena syntyi kansanvaltainen Suomi, joka sai seuraavana vuonna oman eduskunnan.

– Oli hirveä rikos puolueelta, joka oli keskeisesti mukana vuodessa 1905, ryhtyä valtiopetokseen kansanvaltaa vastaan.

 


 

Sisällissodan päättymisestä sata vuotta 15.5.2018

Valkoiset valtasivat Inon linnoituksen Karjalan kannaksella 15. toukokuuta 1918

Vielä tuosta sisällissodasta. Vallaton historioitsija ja sanankäyttäjä Teemu Keskisarja käyttäisi tramastamme sanaa vapaussota. Kaikkihan halusivat vapautta, hän on perustellut.

 

Voikkaan punakaartilaisia keväällä 1918. LEHTIKUVA/ARKISTO/tt 1995 / LEHTIKUVA

”Miksi niin vähän kerrotaan äärivasemmiston

hullusta päätöksestä ryhtyä sotaan?”

 

 

Viime vuonna juhlittiin 100-vuotista itsenäisyyttä, nyt kerrataan sekä voittoja että julmuuksia

 

Vuoden 1918 valkoisten voittajien säälimättömyydestä viestitään tänä vuonna ennätyksellisesti. Jopa marsalkka Mannerheim on saanut hetkellisen rauhan, sillä häneen harvassa teoksessa osoitetaan niinkään vihan tunteita. Enemmän mielikuohua ovat herättäneet käsittämättömät joukkokuolemat nälkään ja tauteihin vankileireillä sekä teloittajien edessä. Tekoihin syyllisiä ei koskaan asetettu vastuuseen.

 

Kirjallisuuden tutkijoille sisällissota monia kansakuntia koetelleena ilmiönä tarjoaa suuren joukon tapahtumasarjoja, jotka kertautuvat taiteissa. Vastapainon kustantamassa teoksessa yksi keskeinen teema on luokkajako, sen kokeminen ja sen kautta syntyneen vihanpidon kauheudet. Kirjassa Hanna Kuusela analysoi – nyt jo vuosia sitten ilmestynyttä – kahta elämänkertateosta, joissa hänen mukaansa luokka-käsitettä on vähätelty mutta paljastuu merkittäväksi.

 

Viestinnän konsultti Hannu Saukkomaan kirjoittama ”Mahdoton menestys” (2013) on Nokia-kreivin, Jorma Ollilan elämänkerta. Kirjailija Antti Tuuri kokosi puolestaan teoksen ”Suvipäivänä syntynyt” (2005), joka kuvaa toisen suomalaisen menestystarinan: elinkeinoelämän suurvaikuttaja Tauno Matomäen kasvun valtakunnan huipulle. Molemmat kirjat ovat syntyneet kohteittensa luvalla, yhteistyössä ja sanelun mukaan. Ne kumpainenkin otettiin vastaan kohteliaisuudella, ihastellen.

 

Hanna Kuuselan luku- ja niistä kirjoitustapaa on ilo lukea. Nyt suuret herrat eivät saa osakseen hyminää, ja ikävää onkin se, että nuo iältään jo kovin vanhat kirjat joutuvat peukaloruuviin vasta nyt. Sävyltään kirjat – renkien töinä kun ovat syntyneet – paljastuvat tarmokkaiden, kunnollisten ja ahkerien partiopoikamaisten menestyjien kehityskertomuksiksi. Mieleen tulevat Mannerheimin omahyväiset muistelmat.

 

Sisällissodasta pitkä matka tämän päivän luokkajakoon

Miten kirjojen lukijatutkija nyt vetää punaisen langan sisällissodasta Nokian ja elinkeinoelämän eläkeläismiljonääreihin? Helposti! Sisällissodasta saadaan vaivattomasti luokka-asetelmista syntynyt vihanpito, jonka asetelmat on mahdollista projisoida tämän vuosituhannen vastakohtiin: massat vastaan eliitti.

Hanna Kuusela lukee Saukkomaan ja Tuurin tilausteokset kuin piru raamattua ja hyvin hän sen tekee. Hän herkuttelee kirjoissa pulpahtelevilla itsetyytyväisyyttä kuplivilla menestyksen fraaseilla. Molemmat suuronnistujat kokevat elämänsä asetelmien liittyvän eräänlaiseen paremmuuskilpailuun, jossa heidän valintansa ja perhetaustansa luovat edellytykset avaintehtäviin.

 

Luokka-asetelmat näkyvät molempien – sekä Jorman että Taunon – nuoruudessa. Vertailu muihin perheisiin tiedostetaan, ja vaikka he eivät edustakaan eliittiä – vielä – suunta on selvä. Jorma alkaa pelata tennistä, koska se on ”tuulahdus paremmasta maailmasta”. Muiden paremmuus ja varakkuus antavat potkua eteenpäin.

Kuten isänsäkin, Jorma tähtää ”kohti suurempia haasteita ja vauraampaa elintasoa”. Tunnelma tunkee sivulta sivulle. Ja niin Jorma kehittää itseään ollakseen ”kohtelias, hillitty, hymyilevä ja kunnianhimoinen nuori mies”. Hän työskentelee ”rajun päättäväisesti” ja asettaa itsensä ”ruoskittavaksi”. Siinä missä ikätoverit hurahtavat sosialismiin, siinä hän oppii ajattelemaan omilla aivoillaan lukiessaan Economistia ja Financial Timesia. Silti hän osaa paheksua myöhemmin joidenkin alaistensa ahneutta ja hidastelua.

 

Entä Tauno? Hän on sanakäänteissään lähempänä maan pintaa. Hän kärsii selkäkivuista, mutta parantaa ne veljiensä kanssa metsätöissä. Molemmat ovat oppineet suurten esikuviensa mukaisesti seurustelemaan rahvaan kanssa. Tauno käy metsällä autonkuljettajansa kanssa ja syö lammasmakkaraa neuvostoliittolaisten vartijoiden kanssa. Herroilla voi olla rivi-ihmisten kanssa hauskaa. Pinttyneellä porvarilla on oikeastaan hauskaa tätä lukiessa. Kaiken tavoittaneet kaipaavat hekin vielä enemmän ja lisää: kunniaa, palvovia kertomuksia.

Hanna Kuusela lukee rivien välistä, että luokkajako on jyrkkä, olemassa. Ja tuo jako – kuten sekä Jorma että Tauno tietävät, kannattaa käyttää oman profiilin muokkaukseen: seurustele myös jätkien kanssa. Kuuselan olisi pitänyt päästää kirjoittamaan noista kirjoista silloin, kun ne olivat tuoreita ja monien hymisteltävinä.

 

Tuntematon sotilas – pinnan alla kytee

Kirjan toimittajat – Melkas ja Löytty – löytävät Tuntemattomasta sotilaasta yhteisen sotamme kuvattuna, mutta tuon sodan käynnin pinnan alla kytee eripura. Talvisotahan oli jotakin ihan muuta kuin jatkosota. Heidän mukaansa Väinö Linnan kirja kertoo samalla jotakin myös aina sisällissodasta saakka, koska kirjan sisältämät suomalaisten keskinäiset yhteenotot ilmentävät luokkaeroja ja kuvaavat sotaa sodan sisällä.

Sotien traumat kestävät vuosikymmeniä. Kansakuntien sisäiset sodat elävät seurauksineen vielä pitempään, sen todistavat tämän päivän uutisoinnit tapahtumista sadan vuoden takaa. Siis kolmen, neljän sukupolvenkin kuluttua katkeruus ja traumat ovat yhä keskuudessamme. Mieli tekee kuitenkin kysyä, miksi niin vähän kerrotaan sotaan todella syyllistyneitten äärivasemmistolaisten hullusta päätöksestä ryhtyä sotaan.

 

Ja kuten professori Seikko Eskola kirjoitti Kanavassa (2/2018): ”Kapinaan lähteneiden muistolle täytyy valitettavasti todeta: te turhaan taistelitte, te turhaan kaaduitte. Kaikki tavoiteltu olisi saavutettu kivääriin tarttumatta”.

 

Toistemme viholliset? Kirjallisuus kohtaa sisällissodan. Toimittaneet Kukku Melkas & Olli Löytty. Vastapaino 2018.

 


 

– Varatuomari Toivo Tapanainen kävi istumassa yhden päivän kenttäoikeutta Viipurissa, mutta ehti tänä aikana tuomita kaksi sosialidemokraattista kansanedustajaa, jotka ammuttiin Viipurissa. Myös Lappeenrannassa tehokkuus oli huippuluokkaa. Parin viikon aikana valtauksen jälkeen Lappeenrannassa teloitettiin vankien määrään suhteutettuna huomattavasti enemmän ihmisiä kuin esimerkiksi Viipurissa. Lappeenrannassa vankeja kuulusteltiin tänä aikana runsas 500 ja näistä teloitettiin 178. Viipurissa vankeja oli noin 11 000, mutta teloitettuja oli vain noin 300. Tutkija Marko Tikan mukaan tilastoluvut kuvaavat yleisempääkin tilannetta rankaisutoimien ankaruuden suhteen suurempien ja pienempien paikkakuntien välillä.


 

 

Terrorin kaksi kasvoa – toinen tappoi

humalassa kädet veressä, toinen

byrokraattina työpöydän takaa

 

Huhtikuussa 1918 valkoiset valloittivat Lappeenrannan käytännössä ilman taisteluita. Rankaisutoimet kaupungissa olivat kuitenkin ankarat.

 

Suomen sisällissota
k1923 Punaisten tykistön ryhmäkuva
Punaisten tykistöä Lappeenrannan linnoituksessa.Etelä-Karjalan museo/kaupunginarkisto, Mauri Salinin kokoelma

Huhtikuun 26. päivä 1918 valkoiset juhlivat Lappeenrannan valtausta hotelli Patriassa, jossa vielä pari päivää aiemmin olivat istuneet Lappeenrannan punaisten johtomiehet.

 

Nyt siellä istuivat jääkäri Väinö Strömberg ja hotellinpitäjä Uno Serenius. Iltapäivällä miehet ilmaantuivat humalassa Lappeenrannan poliisikamarille, jonne oli koottu punaisia vankeja.

Miehet olivat nähneet ne valkoiset vangit, jotka punaiset olivat perääntyessään teloittaneet Lappeenrannan edustan jäälle. Patriassa juotu viina oli lietsonut vihaa entisestään.

 

Hotelli Patria Lappeenrannassa 1900-luvun alussa.
Hotelli Patria Lappeenrannassa 1900-luvun alussa.Lappeenrannan museot.

Miehet etsivät punaisten järjestyskomissaarina talven aikana Lappeenrannassa toiminutta Mikko Jakowleffia. Valkoisten kuulustelijoiden estelyt eivät miehiä pysäyttäneet.

Jakowleff revittiin ulos sellistä poliisikamarin pihalle ja Strömberg ampui miestä kolmasti selkään.

 

Sama meno olisi nähtävästi jatkunut myös muiden punaisten vankien osalta, jos yksi punaisista ei olisi noussut esiin. Vankina oli punaisten riveissä taistellut Lappeenrannan suojeluskunnan johtajan Matti Vihelän poika Eeli.

Isä ja poika olivat siis vastakkaisilla puolilla.

Eeli ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuolemaan, jos muut punaiset säästetään. ”Eläköön köyhälistön vallankumous”, miehen kerrotaan sanoneen viimeisinä sanoinaan.

 


Snellmanin päiväkodin rakennus toimi poliisikammarina 1918
Lappeenrannan poliisikamari toimii nykyään päiväkotina.Mikko Savolainen / Yle

Historiantutkija Marko Tikka ja Antti O. Arponen kertovat Koston kevät -kirjassaan poliisikamarin dramaattisista tapahtumista.

 

Verenhuuruinen Serenius

Pitkän linjan itsenäisyysaktivisti ja hotellinpitäjä Uno Serenius nousee Koston kevät -kirjan sivuilla esille valkoisten verenhuuruisena hahmona, joka jakaa kännipäissään pikakuolemantuomioita ja pistää ne itse myös toimeen.

Lappeenrannan poliisikamarin tapaus ei ollut ainoa.

Imatran Vuoksenniskan valtauksen yhteydessä Serenius oli samaan tapaan ”jakamassa oikeutta” voitonjuhlien tuoksinassa.

Valtausta juhlittiin Imatran Cascad- hotellissa. Serenius lähti sieltä keskellä yötä valkoisten Joutsenon rintaman päällikön Aito Husson kanssa katsomaan vangittuja punikkeja. Yksi vangeista otettiin mukaan ja ammuttiin Imatrankosken sillalla.

Ruumis heitettiin Vuokseen.

 

Sopiva syntipukki

Tampereen yliopiston historiantutkija Marko Tikka näkee hotellinpitäjä Uno Sereniuksen hahmona, jollaisia nousi esiin sisällissodassa sekä punaisten että valkoisten joukoissa.

– Kummallakin puolella oli näitä tyyppejä, jotka olivat jonkinlaisia ikävän työn työrukkasia. Miehiä, jotka sotkivat kätensä kyynärpäitä myöten vereen, Tikka sanoo.

Tällaiset henkilöt herättivät holtittomuudellaan ja raakuudellaan kysymyksiä jopa omalla puolella toimintatapojen oikeutuksesta.

Toisaalta Tikan mukaan molemmilla puolilla pyrittiin myös käyttämään Sereniuksen tapaisia henkilöitä hyväkseen ja samalla syntipukkeina. Heidän avullaan voitiin varsinkin jälkikäteen valkopestä omaa puolta ainakin suurimmista ylilyönneistä.

– Armeijat pyrkivät näin vetäytymään vastuusta sanomalla, että emme me olisi näin toimineet, mutta tämä yksi häiriintynyt yksilö toimi näin, Tikka sanoo.

 

Tikka näkee, että sodassa Sereniuksen tapaisia henkilöitä käytettiin kuitenkin tietoisesti.

– He olivat juuri sellaisia, joita armeijat tarvitsivat ja sen vuoksi myös käyttivät, Tikka korostaa.

Tästä kertoo sekin, että Sereniuksen toiminnan annettiin jatkua. Hän toimi Lappeenrannassa sotatuomarina vielä parin viikon ajan kaupungin valtauksen jälkeen.

Sereniuksen toimia tutkittiin sisällissodan jälkeen. Lenni Vihelän ja Mikko Jakowleffin surmista hän selvisi vuoden 1918 lopulla annetun armahduslain nojalla.

Vuoksenniskalla tapahtuneesta Toivo Loikalan surmasta Serenius joutui osittain vastuuseen. Kahden kuukauden vankeusrangaistus ei tullut kuitenkaan itse surmasta, vaan tapauksesta annetusta valheellisesta raportista ja juovuksissa esiintymisestä palveluksessa.

 

Punaisten hirmutyöt

Lappeenranta oli punaisten vallassa sisällissodan alusta lähtien. Valkoiset joukot marssivat kaupunkiin huhtikuun 25. päivän aamulla. Valkoiset valtasivat kaupungin käytännössä taisteluitta.

Seuraavana aamuna kaupungin edustalta jään alta löydettiin punaisten teloittamia valkoisia. Kaikkiaan Rapasaaren edustalle oli teloitettu 16 valkoista vankia punaisten perääntyessä kaupungista.

 


Lappeenranta,
 Keskuspuisto, sankarihautajaiset 1918; hautakumpu Lappeen kirkon tapulin edessä, väkeä haudalla
Valkoisten sankarihautajaiset Lappeenrannan keskuspuistossa vuonna 1918.Lappeenrannan museot

Teloitettujen ruumiit oli survottu jään alle. Joitain heistä oli vielä tökitty useita kertoja pistimellä. Rautatieaseman läheltä löytyi vielä seitsemän teloitettua valkoista vankia.

Tieto punaisten tappamista valkoisista vangeista ja muista punaisten vetäytyessä tekemistä tihutöistä kaupungissa lisäsivät valkoisten vihaa.

 

Tapanainen johtaa puhdistuksia

Kaupungin puhdistaminen punaisista alkoi heti. Rankaisutoimien linjat lyötiin lukkoon valtauspäivän iltana hotelli Patriassa, jonne valkoisten johto kokoontui. Puhdistuksen johtoon määrättiin varatuomari Toivo Tapanainen. Illalla poliisikamarille oli jo kerätty punaisia vankeja.

Tutkija Marko Tikka korostaa, että toisin kuin Serenius, Tapanainen ei kuolemantuomioita määrätessään toiminut hetken mielijohteesta, vaan selkeästi ylhäältä annetun suunnitelman mukaan. Kylmän tehokkaasti.

– Hän toimi käskystä ja teki niin kuin sanottiin, tutkija Marko Tikka sanoo.

Tapanaista voisikin luonnehtia jonkinlaiseksi kuoleman byrokraatiksi, jonka toiminta oli vielä erittäin tehokasta.

 


Toivo Tapanainen
Lappeenrannan Säästöpankin johtokunta maaliskuussa 1919. Etualalla keskellä Toivo Tapanainen.Etelä-Karjalan museo

Tikka ottaa esille yhden esimerkiksi Tapanaisen toimintakyvystä.

– Tämä ero on hyvin tyypillinen. Paikallisten suojeluskuntien vetämät kenttäoikeudet olivat paljon ankarampia kuin suuremmilla paikkakunnilla, kuten Viipurissa, toimineet armeijan vetämät kenttäoikeudet, historiantutkija Marko Tikka sanoo.

 


 

–Eino Bergius asui Commercen talossa, ja hän on oman asuntonsa ikkunasta ottanut näitä kuvia, jotka kuuluvat ilman muuta Suomen sisällissodan tunnetuimpiin valokuviin.


 

 

Vuosi 1918 väreissä: Sisällissodan kuuluisa

kuva sisältää erikoisen yksityiskohdan – mikä

lippu liehuu Tampereen Keskustorilla?

 

Aamulehti julkaisee tällä viikolla viisi väritettyä kuvaa sisällissodasta.

 

VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Vuosi 1918 väreissä: Sisällissodan
 kuuluisa kuva sisältää erikoisen yksityiskohdan – mikä lippu liehuu Tampereen Keskustorilla?

Punavankeja seisotettiin Tampereen Keskustorilla 6.4.1918. Kuvan väritys: Jussi Luostarinen

Tuukka Välimäki, Ossi AholaAamulehti

Insinööri Eino Bergius otti huhtikuussa 1918 kuvia Keskustorilla seisseistä punavangeista. Kuvat ovat sittemmin nousseet sisällissodan tunnetuimpien valokuvien joukkoon.

Aamulehti julkaisee nyt yhdestä valokuvasta väritetyn version.

 

VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Punavankeja seisoi jonoissa Tampereen Keskustorilla huhtikuussa 1918. Taustalla Sumeliuksen talon katolla liehuu Ruotsin lippu,
 jota voisi erehtyä luulemaan siniristilipuksi.

 

Punavankeja seisoi jonoissa Tampereen Keskustorilla huhtikuussa 1918. Taustalla Sumeliuksen talon katolla liehuu Ruotsin lippu, jota voisi erehtyä luulemaan siniristilipuksi.

VAPRIIKKI KUVA-ARKISTO

Kuvan väritys: Jussi Luostarinen

Kuvan väritys: Jussi Luostarinen

 

Museokeskus Vapriikin tutkija Antti Liuttunen kertoo, että kuva on otettu 6. huhtikuuta, jolloin noin 10 000 punavankia kerättiin Keskustorille, silloiselle Kauppatorille. He joutuivat seisomaan siellä koko päivän.

 

Liuttunen sanoo, että kuva on teknisesti erittäin korkeatasoinen. Varsinkin suuressa koossa kuvasta erottuu paljon kiinnostavia yksityiskohtia ja erilaisia persoonia punavankien joukosta.

Kuva on esillä myös Vapriikin Tampere 1918 -näyttelyssä. Liuttunen kertoo, että tästä kuvasta on tullut hänelle viimeisen kymmenen vuoden aikana eniten kysymyksiä. Kysymykset liittyvät keskellä kuvaa olevan Sumeliuksen talon katolla liehuvaan lippuun. Lippu ei nimittäin ole Suomen lippu, vaikka niin voisi mustavalkokuvasta luulla, vaan Ruotsin.

Siniristilippua ei ollut vielä kuvaa otettaessa vahvistettu Suomen lipuksi. Ruotsin lippu oli vedetty Sumeliuksen talon lipputankoon mielenkiintoisista syistä.

 


 

 
 

Eräänlaisena punaisten kauden huipentumana Kouvolassa teloitettiin viisi pappismiestä. Neljä heistä ammuttiin yöllä 20. huhtikuuta 1918 – kun punaiset olivat jo hävinneet sodan – niin sanotulla Tommolan veripellolla. Siellä heidät haudattiin soiseen maahan muiden joukkoon. Viides pappi teloitettiin erikseen.

 

Gustaf Taube oli kirkkoherra Haminan Marian kirkossa, jota tuolloin kutsuttiin Vehkalahden kirkoksi. Wikimedia Commons Clemensfranz

Tasan sata vuotta sitten viisi pappia

teloitettiin veripellolle

 

 

Vuoden 1918 sodassa punaiset teloittivat Kouvolassa 125 henkilöä

 

Kouvola oli alkuvuoden ja kevään 1918 suuria tapahtumapaikkoja, vaikka paikkakunnan rooli sotakeskuksena on jäänyt hieman tuntemattomaksi. Tärkeä rautatieristeys jäi punaisten haltuun lähimmäksi keskukseksi hallituksen joukkojen Mikkeliä vastaan. Keväällä Kouvolan merkitys korostui, kun punaiset pakenivat kohti itää ja Kymenlaakso jäi heidän viimeiseksi alueekseen.

 

Kouvola-Koria oli myös eräänlainen punaisten oikeudenkäyttökeskus, ”Suomen ylin sotaoikeus” – tai teloitustuomioistuin. Mirja Turusen Veripellot-kirjan (Atena 2005) siellä teloitettiin sodan aikana 125 henkilöä. Se oli enemmän kuin millään muulla paikkakunnalla.

 

Kouvolassa tapetut papit olivat Vehkalahden kirkkoherra rovasti Gustaf Taube, 54, Vehkalahden kappalalnen Adolf Manninen, 49, Haminan kirkkoherra Uuno Renvall, 40, Luumäen kappalainen Otto Päiviö, 49, ja Sippolan kansanopiston johtaja Sulo Söyrinki, 29. Suomen sotasurmat -sivustolla kaikkien kuolinsyynä lukee ”murhattu”. Renvallin veli Heikki Renvall oli itsenäisyyssenaatin jäsen.

 

Punaiset olivat hakeneet rovasti Tauben pappilasta mukaansa jo useita kertoja. Häntä oli vaadittu tunnustamaan kansanvaltuuskunta. Papit oli laitettu siivoamaan esikunnan tiloja, kuorimaan perunoita, nöyryytyksenä tanssimaan ja lumitöihin ihmisten edessä.

Viimeisen kerran Gustaf Taube haettiin 17.-18. huhtikuuta 1918 välisenä yönä. Rohkeana ja lahjakkaana saarnamiehenä pidetty Taube vietiin useiden vangittujen virkamiesten ja muiden kansalaisten kanssa junalla Kouvolaan, jossa he joutuivat pimeään poliisivankilaan. Kopista kerrotaan kuuluneen virren veisuuta ja rukouksia. Illalla vangeilta vietiin rahat ja arvokkaat esineet ja heitä alettiin kuljettaa veripellolle.

Taube oli sanonut menevänsä ilolla kuolemaan, mutta varoittanut punaisia heidän teoistaan. Tarinan mukaan hän oli alkanut puhua rauhoittavasti neljälle teloittajalle, jotka eivät lopulta itkultaan pystyneet ampumaan. Siihen kykeni vasta kolmas ryhmä, joka oli juotettu humalaan.

 


 

– Suomettunut Suomi kiitti itsenäisyydestään Leniniä. Nyt uskallamme jo sanoa, että bolshevikkijohtajalla oli tuuhea ketunhäntä kainalossaan. Ennen kaikkea hän yllytti suomalaiset sosialistit aseisiin. Tartunnan saaneiden kiihottajien puheet johtivat punakapinaan, joka puolestaan sytytti sisällissodan, Lasse Lehtinen toteaa.

 

- Herra kenraali, Helsingin kadut ovat teidän! Pormestari von Haartman tervehti tulevalla Paasikiven aukiolla ylipäällikköä talonpoikaisarmeijan suuressa voitonparaatissa 14.5.1918. Gunnar Lönnqvist

Lasse Lehtinen: Nyt se uskalletaan sanoa –

Lenin yllytti Suomen sosialistit aseisiin

 

Suomen itsenäistymisellä oli kolme kovaa ehtoa.

Historiantutkija ja Sdp-politikko Lasse Lehtinen kirjoittaa Ilta-Sanomissa historian valkoisista laikuista. Hän ihmettelee, että historian tutkimuksen preesens näyttää olevan sata vuotta – niin pitkä aika tarvittiin, että tutkijoiden enemmistö nyt on koko lailla yhtä mieltä itsenäisyytemme alkuvuosien tapahtumista.

 

– Valkoisen Suomen ikuiseksi häpeäksi jää sisällissodan verinen ja osin mielivaltainen jälkiselvittely. SDP:n pitää hävetä sitä, että sen oppineet radikaalit kaappasivat puolueen ja yllyttivät rahvaan kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Johtajat pakenivat ulkomaille, useimmat Venäjälle. Siellä vallankumous tavan mukaan söi lapsensa.

 

Lasse Lehtisen mukaan ”Väinö Linnan nerokas kertomus Pentinkulmasta synnytti myytin torppareiden oikeutetusta noususta maata omistavaa luokkaa vastaan”.

– Tosiasiassa Suomessa oli yli 50 000 torpparia, jotka pysyttelivät enimmäkseen syrjässä. Punaisten puolella heitä kaatui parikymmentä, vain yksi sadasta. Valkoisten puolella kaatui lähes yhtä monta torpparia.

Lasse Lehtisen mukaan Suomen tulevalla onnella oli kolme kovaa ehtoa. Saksan piti hävitä ensimmäinen maailmansota, bolshevikkien piti säilyttää valtansa Venäjällä ja valkoisten piti voittaa sisällissota Suomessa.

– Jos yksikin näistä kolmesta olisi mennyt toisin, itsenäisen Suomen historia olisi saanut toisen käänteen.

 


 

Sadan vuoden taakse peilaten tätä yhteiskuntapolitiikan käännettä voisi sanoa valkoisen Suomen ja voittajien perinnöksi. Liberaaliin yksilön vapauteen ja vastuuseen nojaava ajatussuunta ei enää koe tarpeelliseksi lepytellä sosialisteja kantamalla syyllisyyttä punakapinan kukistamisesta ja neuvostovallan uhkan torjumisesta siinä kevään 1918 sodassa, jota suomettuneen 1970-luvun pakkokonsensuksen vaalijat yhä yrittävät estää kutsumasta vapaussodaksi.


  

 

1918-kolumni – Jari Ehrnrooth: Punaisen

Suomen pitkä varjo

 

Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

 

Suomen sisällissota
Kolumnisti Jari Ehrnrooth
Kolumnisti Jari EhrnroothTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

Kolme kolumnia, kolme kertaa 1918

 

1918-kolumnikokonaisuus
Tanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka

 

Sisällissodasta on sata vuotta, mutta ei vieläkään yhtä totuutta. Tässä kolme kantaa aiheeseen Ylen kolumnistien kertomana:

 

> Jukka Relander: Sisällissodasta voisi vaikka oppia jotain

> Jari Ehrnrooth: Punaisen Suomen pitkä varjo

> Tuija Siltamäki: Sisällissodasta ei tarvitse olla mitään mieltä

//

Lue täältä Ylen laaja juttukokoelma sisällisodasta

Sadan vuoden takainen siviilien kahakointi voitaisiin jo unohtaa, ellei punaisen Suomen pitkä varjo yhä heittyisi vapautemme ylle.

Muistan tarkalleen sen päivän, jona aloin arvostaa Mauno Koivistoa. Hän oli antanut 80-vuotishaastattelun ja arvioi siinä, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918, Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa.

 

Se oli selväjärkinen lausunto, josta seuraa loogisesti, että alkuperäistä nimeään nyt arkaileva kapinankukistussota oli kuin olikin kansallisen itsenäistymisemme ja yhteiskunnallisen vapautemme turvannut vapaussota.

Ensinnäkin, venäläiset sotilaat karkotettiin maasta, ja toiseksi, kukistettiin sosialistinen vallankumous, joka olisi kytkenyt Suomen bolsevistiseen Venäjään, missä proletariaatin diktatuuri, kommunistinen puolue ja valtio hävittivät kaikki yksilön vapaudet ja tekivät ihmisistä tasapäistävän koneiston osia.

Historiantutkimuksessa jälkikäteismoralisointi haiskahtaa typerältä idealismilta, mutta katsoessamme menneisyyteen meidän on eettisinä yksilöinä otettava kantaa siihen, onko kehityssuunta ollut oikea vai väärä.

 

Tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.

 

Taistelu eurooppalaisten yhteiskuntien suunnasta 1900-luvulla käytiin kolmen suuren aatteen, liberalismin, sosialismin ja fasismin kesken.

Pitkään näytti siltä, että kaksi kollektivistista ja autoritääristä oppia, nationalistinen fasismi ja marxilainen sosialismi, olivat elinvoimaisia ja vahvoja, siinä missä individualistinen ja vapaamielinen liberalismi oli väsynyt ja voimaton.

Vuosisadan loppua kohden taistelu kuitenkin kääntyi liberalismin hyväksi ja tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.

Karl Marxin sosialismi lähtee siitä, että olemassaolo määrää tietoisuutta ja siksi olosuhteet tasaamalla voidaan taata sama hyvinvointi kaikille. Lopputuloksena on kaikkitietävä ja elämää standardoiva valtio, jota ihmiset palvelevat mykkien rakenteiden tahdottomina tulkkeina. Kylmäävän esimerkin autoritäärisestä kollektivismista tarjoaa Xi Jinpingin Kiina, jossa kommunistinen puolue valvoo ja pisteyttää kansalaisia miljoonien kameroiden ja kasvotunnistuksen avulla.

 

Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?

 

Liberalismi lähtee siitä, että tietoisuus on vapaata ja siksi yksilö omistaa itsensä ja elämänsä ja määrää sitä tahtonsa mukaan. Lopputuloksena on vapauden ja valistuksen yhteiskunta, jossa yksilöt kunnioittavat toistensa valintoja noudattamalla velvollisuusetiikkaa, joka takaa keskinäisen vapauden ehdot.

Näitä kahta lähtökohtaa ei voi sovittaa yhteen ja siksi sosialismin ja liberalismin liitto on mahdoton. Ennen pitkää toisen on väistyttävä.

Vaikka punaisen Suomen sosialistinen perintö on väistymässä, monet kulttuurin, taiteen ja tieteen tekijät hakevat siihen yhä positiivista yhteyttä.

Uskoakseni he eivät tiedä mitä he tekevät.

 

Ehkä he luulevat, että sosialismi voisi olla oikeudenmukainen ja toimiva vaihtoehto? Tai haluavatko he puhua häviäjien äänellä, koska se nyt vaan on jotenkin eettistä?

Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?

Esimerkiksi marxilaiset sosialistit ja fasistiset nationalistit ovat aina olleet yksilön vapauden vihollisia, joiden aatteellisesta valinnasta ihmiskunta on maksanut kymmenien miljoonien uhrien verellä.

Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön. Minä tein sen perinpohjaisesti kirjoittaessani väitöskirjaa muutama vuosikymmen sitten.

 

Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.

 

Viime vuosisadan alun Sosialidemokraattinen puolue sovelsi kaksoisstrategiaa

 

Ylätasolla Sosialidemokraattinen puolue sitoutui tiukasti Karl Kautskyn deterministiseen marxilaisuuteen, jonka mukaan vallankumousta ei tehdä, vaan se tulee joskus hamassa tulevaisuudessa, kun kapitalismi on kypsä siirtymään sosialismiin. Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.

 

Toimiessaan yksikamarisessa eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa sosiaalidemokraatit esiintyivät maltillisina yhteiskunnallisten uudistusten ajajina, mutta kentällä kiertävät agitaattorit käyttivät hyväkseen kansanomaista tajuntaa, jossa kristillinen tasanjakoihanne, marxilainen kommunismin unelma ja alkukantainen kaunamoraali lomittuivat räjähdysherkäksi kudelmaksi.

Käsinkirjoitetuissa työväenyhdistysten lehdissä eläteltiin suorasukaisia kateusfantasioita tilallisten, pappien, tehtailijoiden ja pankkiirien nitistämisestä, minkä jälkeen syntyisi työläisten paratiisi.

Tätä tuhoamiskiihkoista tunnedynamiikkaa minä nimitän arkaaiseksi vihaksi.

Punaisen Suomen pitkää varjoa kulttuurin tekijöiden piirissä kuvaa se, että esimerkiksi työläiskirjailija Jussi Kylätasku innostui käsitteestäni arkaainen viha ja sanoi heti ottavansa sen käyttöönsä myönteisenä voimavaran nimenä. Muistan jo silloin yllättyneeni tästä taipumuksesta pitää proletaarista pahuutta oikeutettuna vain siksi, että työläiset olivat köyhiä ja heikommassa asemassa kuin ne, joihin heidän verenhimoinen vihansa kohdistui.

 

Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille.

 

Tämä synkkä vaikutelma on suomalaisissa kulttuuripiireissä liikkuessani vain vahvistunut. Herrat ovat aina katalia ja pahoja, proletaarit vilpittömiä ja hyviä.

Väinö Linnasta on tullut tämän valheellisen tarinan pyhä paavi. Kuten poliittisen historian professori Vesa Vares on todennut, Linnan antama kuvaus vuoden 1918 taustoista on epätosi. Ei ole löytynyt yhtään tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.

Osa työväkeä varmasti eli kurjissa oloissa, kärsi puutteesta ja koki asemansa sorretuksi. Mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen maassa oli kuitenkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, yksikamarinen eduskunta ja kunnallisdemokratia. Uudistuksia myös tehtiin. Mikään ei pakottanut vallankumoukseen. Se oli hanke johon ryhdyttiin jonkin idean ja tunteen ajamana.

Kansainvälisissä vallankumousvertailuissa on todettu, etteivät nälkä, kurjuus ja sorron kokemus riitä sytyttämään aseellista kapinaa. Siihen tarvitaan poliittinen ja sotilaallinen organisaatio, kuten esimerkiksi sosiologi Risto Alapuro on tutkimuksissaan osoittanut.

 

Oma käsitykseni on, että lisäksi tarvitaan vaikutusvaltainen maailmanselitys ja vallankumousaate sekä viimeisenä katalysoivana ainesosana jokin äärimmäisen vahva tunnetekijä, jonka voimalla siviilit unohtavat itsesuojeluvaistonsa ja lähtevät aseelliseen taisteluun verissä päin. Tämä tekijä lopulta ratkaisee vallankumousarmeijan rekrytoinnin.

Suomessa vuonna 1918 tämä ratkaiseva tunnetekijä oli työväenliikkeen kentällä vuosikausia hehkutettu ja oikeutettu arkaainen herraviha. Siihen minun mielestäni kiteytyy sosialistisen työväenliikkeen moraalinen vastuu sadan vuoden takaisesta katastrofista ja uhreista.

Vuoden 1918 kaoottisissa olosuhteissa laillisella hallituksella ei ollut järjestysvaltaa eikä vahvaa armeijaa tukenaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Sosialidemokraattisen puolueen johtajisto heitti aiemmin ehdottomasti oikeana pitämänsä rauhanomaisen kautskylaisen opin historian roskakoriin ja antoi bolsevikeille myötämielisten ainesten viedä koko liikkeen mukaan tuhoisaan vallankumousseikkailuun.

 

Vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin.

 

Kuten maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki Huhtinen taannoin totesi, punaisten sota ei ollut järkevää clausewitzilaista politiikan jatkamista toisin keinoin, vaan hurmahenkinen sotataidottomien hölmöily, jolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Tappion varmistuessa vallankumouksen poliittiset ja sotilaalliset johtajat vielä pakenivat Venäjälle bolsevikkihallinnon suojiin elättelemään uutta nousua ja jättivät punaisen Suomen rivimiehet ja –naiset vastaamaan teoistaan.

Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille. Kansainvälinen vertailu vahvistaa tämän yleisen säännön, johon esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on usein viitannut(siirryt toiseen palveluun).

Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissa vaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden.

 

Ei siis ole mitään poikkeuksellista siinä, että Suomessa voittanut valkoinen valta varmisti turvallisuustilanteen kovilla rangaistustoimilla. Ne myös tehosivat lannistaessaan punakaartilaisen ääriliikkeen ja sen kannattajat.

Tunnepolitiikan kannalta voidaan todeta, että rangaistustoimien pelotevaikutus eliminoi arkaaisen vihan rohkaisevan vaikutuksen vallankumoushaikailuja elättelevissä proletaarisissa mielenmaisemissa. Vallankumouksen jatkaminen, johon Venäjälle paenneet Yrjö Sirolan ja Otto Ville Kuusisen kaltaiset kommunistit pyrkivät, jäi Suomessa vaille vastakaikua.

Suomessa oikeistokumouksellinen fasismikaan ei saanut suuria joukkoja liikkeelle, koska aseellisten kapinoitsijoiden kohtalo oli tuoreessa muistissa.

Historoitsija Seikko Eskola on sattuvasti todennut, että vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin. Esimerkiksi torpparien itsenäistäminen kuului marraskuun lopulla muodostetun Svinhufvudin senaatin ohjelmaan ja lakiesitys annettiin eduskunnalle muutama päivä ennen kapinaa.

 

Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.

 

Yksi merkillisimmistä punakapinan perinnöistä Suomen poliittisessa elämässä on ollut oikeiston varovaisuus. Samalla kun on ensin torjuttu ja sitten integroitu punaisten kumouksellisten suoraa perillistä kommunismia, sosiaalireformistinen vasemmisto on saanut määrittää kansallisen konsensuksen ehdot.

 

Suomen nykyisessä eduskunnassa tämä punaisen Suomen pitkä varjo näkyy sosialismiin perustuvan kollektivistisen hyvinvointiaatteen ja mahdollisuuksien tasa-arvodogmin ylivaltana kaikissa puolueissa. Tasanjako-oppien mukaisia sosiaalisia tulonsiirtoja on kasvatettu äärimmäisen pitkälle. Seurauksena on se, minkä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder äskettäin kiteytti toteamalla(siirryt toiseen palveluun), että palkansaajien korkeasti koulutettu kolmannes kantaa harteillaan koko väestön hyvinvointia.

Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen kommunismin uhka on poistunut ja Suomi on avautunut länteen. Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.

On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.

Suomea ja pohjoismaista hyvinvointimallia ei enää voida kehittää sosialismin, vaan eettisen liberalismin ja vastuullisen yksilön vapauden pohjalta. Työttömien aktivointimalli on tämän uuden suuntauksen airut.

 

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseen 

 


 

Torstai-iltana 11. huhtikuuta Von der Goltz ajaa voimavaunullaan jo Pikku-Huopalahteen. Lyhyet unet, ja aamuneljältä Von der Goltz jo komentaa hyökkäystä eteenpäin. Iltapäivällä hän saapuu Töölön sokeritehtaalle. Punaisen Suomen pääkaupunki ei antaudu.


 

 

 

Huhtikuu 1918 sisällissodassa: Tampere on

tulessa, mutta Mannerheim tietää jo

voittavansa

 

Kuukausiliite seuraa lähes päivittäin verkossa sisällissodan arkea keväällä 1918 suomalaisten päiväkirjojen ja kirjeiden kautta. Tässä osassa kerrotaan hurjan huhtikuun tapahtumista. Tampere palaa. Helsingissä nuori arkkitehti Salme Setälä intoilee, kun saksalaiset marssivat kaupunkiin. Koko sarja verkossa osoitteessa: HS.fi/sota1918livena


TAMPERE vavahtelee. Valkoisten joukot ovat saartaneet kaupungin ja ampuvat sitä tykeillä useasta suunnasta.

Ammuksia sataa Pyynikille, Ratinaan, Tammelaan, Kyttälään. Räjähtäessään ne sinkoavat sirpaleita ympäriinsä. Puutaloja syttyy tuleen. Asukkaat pakenevat keskustaan. He etsivät kivitaloja, ahtautuvat niiden porraskäytäviin ja kellareihin.


Siellä keskellä kaupunkia, Kuninkaankatu 30:n kellarissa, on myös 23-vuotias Elvi Majanen.

Elvi Majanen. Tamperelainen 23-vuotias tupakkakaupan myyjä.

Täällä jyskää parastaikaa niin hirmuisesti, joka hetki vain voi odottaa tämänkin talon olevan liekkeinä tai muuten säpäleinä.

Niin Elvi kirjoittaa maanantaina 1. huhtikuuta. Sanat on tarkoitettu hänen kihlatulleen Aku Valtakoskelle. Kirjettä ei tietenkään voi lähettää, mutta Elvi kirjoittaa silti, koska toivoisi Akun tietävän, että keskellä tätä melskettäkin olen omasi.

Kellarissa on kylmä. Siellä vilisee rottia.

Rytinää on kestänyt päiviä. Koti­talosta kaikki ikkunat ovat hajonneet tärähdysten voimasta. Samassa korttelissa Kuninkaankadulla sijaitsevat Aamulehden toimitus ja paino. Niiden kellarista Elvi on äitinsä kanssa hakenut suojaa. Iltaisin kaupungista tulee pilkkopimeä. Katuvalot on sammutettu, ja kaupunkilaisia on kielletty pitämästä lamppuja päällä.

Tampereella asuu 45 000 ihmistä. Teollisuuskaupunki on punaisten tärkeä keskus.

Keskiviikkona 3. huhtikuuta Elvi herää aamuyöllä puoli kolmelta.

Tuntuu kun tulisi maailmanloppu. Maa tärisee ja vapisee ja ilmassa suhisee. Ei auttanut muu kuin tulla tänne kellariin. Tämän täytyy olla viimeisiä ponnistuksia. Nukkumisesta tänä yönä ei voi tulla kysymykseenkään. Vapisen ja pelkään.

Jytinä tulee valkoisten aloittamasta hurjasta suurtulituksesta, johon osallistuu 30 tykkiä. Sitä seuraa aamulla rynnäkkö. Jääkäri Gunnar Melin johtaa pohjanmaalaisia nuorukaisia idän suunnalta Kalevankankaalta. He etenevät ohi ortodoksikirkon, ylittävät Tammerkosken neulapatoa pitkin ja etenevät kaupungin läpi Näsilinnalle, jossa alkaa hurja taistelu.

Valkoisten riveissä Tampereelle hyökkää myös ruotsalaisia vapaaehtoisia. Heidän joukossaan saa surmansa Olof Palme. Hänen samannimisestä veljenpojastaan tulee myöhemmin Ruotsin pääministeri, joka lopulta murhataan Tukholman keskustassa.

Punakaartit puolustautuvat tulittamalla ankarasti. Satakunnankadulla rätisee konekivääri. Käsikranaatit lentelevät.

Perjantaina 5. huhtikuuta valkoisten taistelijat saapuvat Elvin kotitalolle heti aamukahdeksan jälkeen. Korttelin päässä sijaitseva Kaupungintalo antautuu iltapäivällä. Punaisen Tampereen sotilasjohtajat luikkivat Pispalan kautta Näsijärven jäälle ja sieltä pakoon mukanaan Tampereen pankeista ryöstettyjä rahoja.

Sisällissodan ankarin taistelu on ohi. Tampereen kaduilla lojuu ruumiita. Myöhemmin lasketaan, että punaisia kuoli noin 1 100 ja valkoisia noin 800. Ainakin 70 siviiliä menehtyi tykistötulesta ja harhaluodeista.

Elvi Majanen selviää.


Heitä komentava kenraali Rüdiger Von der Goltz on hämmästyneenä katsellut hylkeitä jääsaarilla Suomen rannikolla. Hän on täynnä ylpeyttä kypäräpäistään, joiden hän ajattelee tulleen Suomeen ”uhatun kulttuurin turvaksi”.

Saksalla on toki omat maailmansotaan liittyvät tavoitteensa tulla Suomeen. Saksa haluaa estää sekä kommunismin leviämisen että Britannian vaikutusvallan Venäjään. Britanniahan on tuonut joukkoja Murmanskiiin suojatakseen Muurmannin rautatien.

Von der Goltz pettyy Suomen teihin, joille kuorma-autot juuttuvat. Vetureitakaan ei ole saatavilla, joten saksalaisia tulee Hangosta resiinoilla. Joitain junavaunuja vetävät hevoset. Suuri osa sotilaista marssii Helsinkiin.


 
 
Ote HS kuukausiliitteen artikkelista 7.4.2018
 

Näkökulma: Suomen punaiset sosialistit liittoutuivat Suomen sortajan; Venäjän kanssa. Tästä kumpuaa Suomen vapaussodan historia; johon valkoinen, porvarillinen Suomi varustautui jo 1915 kouluttamalla isänmaallisia jääkäreitä Saksassa. - Arpa oli siis heitetty jo kauan ennen vuotta 1917. 1918 Suomi taisteli itsensä osaksi länsimaista arvomaailmaa, kohti perustuslakia; itsenäisessä suvereenissa Suomessa. Kommunistit katosivat, ja karkasivat Neuvostoliittoon keväällä 1918, jossa heidät n. 20.000 ihmistä tuhottiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla. -Tästä vasemmiston Väinö Linna ei ole teoksissaan kirjoittanut sanaakaan!? Naiset ja lapset eivät kuulu lukuun. He katosivat taigalle; syvään Stalinin Neuvostoliittoon.- KimsBlog

 


 

 

 

Tulta ja tulitusta

Tampereen taistelujen keskeiset tapahtumapaikat sijoittuivat aivan kaupungin keskustaan ja keskustan tuntumaan.Karttapohja: Tampereen kaupungin asemakartta 1921, Tampereen kaupunginarkisto; Kuva: Stina Tuominen

Tampereesta tuli Pohjoismaiden verisimmän kaupunkitaistelun näyttämö maalis-huhtikuussa 1918. Punaiset olivat kaapanneet vallan kaupungissa tammikuun lopulla, samassa tahdissa kuin Helsinki ja muu eteläinen Suomi siirtyivät punakaartien valvontaan.

Tampereen kapina alkoi rauhallisesti, punaiset keräsivät kivääreitä ja ottivat haltuunsa puhelinlaitoksen ja estivät porvarilehtien tekemisen. Tampereen valkokaartilaiset väistyivät pohjoiseen seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Panssarijuna oli mukana taisteluissa, kun punaiset yrittivät vallata ratayhteyttä Haapamäelle. Tampereen valtauksessa juna jäi valkoisille.Kuva: Vapriikki

Kumouksen kannalta tärkeää oli, että rautatie Tampereelta etelään Helsinkiin saakka oli punaisen Suomen kontrollissa. Junassa kulkivat niin sotilaat kuin aseetkin – ja panssarijuna oli aikansa pelätty sotakone.

Punaisten hallussa olleen alueen pohjoisraja ja rautatieverkko näyttävät tilanteen mihin oli tultu. Eteneminen pohjoiseen, lännestä itään johtaneeseen rataan saakka, olisi merkittävästi vahvistanut punaisten otetta Suomesta.Kuva: Stina Tuominen

Punaisten katse kääntyi pohjoiseen Haapamäen risteysasemalle. Poikkirata takaisi yhteydet Pohjanmaan ja Karjalan välillä. Mutta se rata meni jo.

Vaasan suunnasta Etelä-Suomen järjestystä palauttamaan lähtenyt valkoinen armeija ehti ensin ja asettui Vilppulaan. Punaiset yrittivät turhaan vallata rautatietä pohjoiseen.

Maaliskuussa valkoisten hyökkäysten suunta kääntyi kohti Tamperetta ja lopputuloksena oli Pohjoismaiden historian suurin kaupunkitaistelu.

Valkoiset saartoivat kaupungin maaliskuun viimeisellä viikolla. Päähyökkäykset tehtiin idästä. Ensimmäinen suurempi taistelu oli 28.3. Kalevankankaalla, mutta tiukka puolustus vei hyökkääjän voimia, niin että taisteluihin tuli tauko.Kuva: Stina Tuominen

Valkoiset lähenivät Tamperetta ja saartoivat kaupungin. Punaisten joukot asettuivat puolustukseen ja taistelut tiivistyivät kaupungin keskustaan.

Vajaan 50 000 asukkaan Tampereesta tuli kahden armeijan yhteenoton verinen päänäyttämö. Viimeisillään taistelulinja asettui Keskustorille.

Taistelujoukkojen vahvuus oli yhteensä noin 30 000, suurin piirtein saman verran kummallakin osapuolella. Taistelu Tampereesta muuttui veriviikoksi. Punaisten verta vuosi vielä pitkään antautumisen jälkeen.

1. Tulta ja tulitusta

Hyökkäys Tampereen keskustaan alkoi voimakkaalla tykistötulella. Puutalot syttyivät palamaan. Kyttälä tuhoutui pahoin.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Valkoisten hyökkäys idästä piiritettyyn Tampereen keskustaan alkoi aamuvarhain 3.4.1918 rajulla tykistötulella. Tämä oli Tampereen valtauksen verisin päivä. Päivän aikan kaatui yli 400 taistelijaa, yli 200 valkoista ja punaisia hieman vähemmän. Valtauksen aikana kaupungin alueelle ammuttiin noin 5 000 laukausta.

Punaiset konekiväärit ampuivat paperipaalien takaa Tampereen keskustorilla. Tämä kuva on ainoa tiedossa oleva, taistelutilanteesta otettu kuva.Kuva: Työväen Arkisto

Jääkärikoulutuksen Saksassa saaneen Gunnar Melinin johtama komppania onnistui ainoana hyökkäävistä valkoisista ryhmistä ylittämään Tammerkosken kaupungin keskustan länsipuolelle. Joukko taisteli tiensä Näsinkalliolle saakka.

Tammerkosken ylitys onnistui Verkatehtaan kohdalla ollutta Neulasiltaa pitkin. Työläisjoukoksi pukeutuneet valkoiset etenivät aamuhämärässä läpi keskustan. Kovempi taistelu käytiin vasta Näsikallioilla.Karttapohja: Tampereen kaupungin asemakartta 1921, Tampereen kaupunginarkisto; Kuva: Stina Tuominen

Taisteluopas-videoissa kirjailija Timo Malmi maalaa historian lähikuvia tapahtumapaikoilla.

”On todennäköistä, että emme kaikki tule elävinä takaisin”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

2. Painajainen palatsissa

Näsilinnassa eli nykyisessä Museo Milavidassa oli kyse elämästä ja kuolemasta sekä sisällä että ulkona. Valkoisten ensimmäinen hyökkäys Näsikalliolle päättyi pakomatkaanKuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Valkoiset Gunnar Melinin johtamat asevelvolliset saivat vallattua Näsilinnan punaisilta, mutta komppania jäi yksin punaisten piirittämäksi, koska muiden valkoisten hyökkäys kosken yli kaupungin länsipuolelle epäonnistui.

Hyökkäyskäskyn antanut saksalainen eversti Eduard Ausfelt oli muiden valkoisten kanssa tietämätön siitä, että yksi iskujoukoista oli onnistunut tehtävässään. Heidän luultiin kuolleen.

Pimeän tultua liikuntakykyiset valkoiset pakenivat piiritystä Näsijärven yli Lapinniemeen.

Ammottavat aukot Tampereen museona toimineen Näsilinnan seinässä todistivat käydystä taistelusta.Kuva: Vapriikki

Aamun sarastaessa noin 150 Melinin miestä oli päässyt Tammerkosken yli, illan hämärtyessä heidän joukkonsa oli harventunut puoleen.

”Vieressä värisivät yhä punaisen tykkimiehen aivot”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

Valkoiset saivat lopulta Näsilinnan haltuunsa 4.4.1918. Tammerkosken ylitys keskustaan onnistui myös muualta, ja valkoiset taistelivat tien Tampereen teatteriin. Alkoi punaisen Tampereen loppunäytös.

3. Tykki tähtää Raatihuonetta

Valkoiset tähtäsivät teatterilta Raatihuonetta ja punaiset Raatihuoneelta teatteria. Valkoiset arvioivat, ettei suoraan Keskustorin yli kannata hyökätä.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Rintama siirtyi keskelle kaupunkia. Joukko valkoisia asettui yöksi juuri vallattuun, punaisten huoltokeskuksena toimineeseen Tampereen teatteriin.

5.4.1918 tähyiltiin torin yli. Punaiset olivat linnoittautuneet Raatihuoneelle.

Kellotornin kello oli otettu pois ja sen paikalla vaani nyt konekivääri. Valkoisten joukot lähestyivät Raatihuonetta myös sen sivuilta.

Punaiset taistelivat sitkeästi, mutta lopulta Tampereen teatterin puolustajien voimat eivät riittäneet.Kuva: Vapriikki

Joukko punaisia onnistui pakenemaan saarretusta kaupungista järvien jäitä pitkin: pienempi ryhmä pakeni Pyhäjärven kautta Hämeenlinnaan. Näsijärveä pitkin pääsi pakoon isompi joukko – liki 500 ihmistä. Se eteni Hämeenkyrön kautta kiertäen omiensa puolelle.

”Ammuimme yhteislaukauksen tyttöhin”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

Valkoiset halusivat välttää arvorakennusten tuhoamista, mutta voimaa olisi siihenkin, jos ei muu auta. Painetta lisättiin. Valkoisten tykki siirrettiin Verkatehtaan luokse tähtäämään kohti raatihuonetta.

Viimeiset punaiset huomasivat toivottoman tilanteensa. He laskivat aseensa ja antautuivat.

4. Raatojen ja vankien kaupunki

Taistelujen tauottua punaisia vangittiin ja koottiin torille odottamaan jatkoa. Suurimman osan seuraavaksi osoitteeksi tuli Kalevankangas – joko elävänä tai kuolleena.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Valkoiset valmistelivat etenemistä 6.4.1918 aamuna Pyynikille ja Pispalaan. Punaiset nostivat valkoisen lipun Pyynikin näkötorniin antautumisen merkiksi.

Tulipaloissa kotinsa menettäneet ja pommituksilta suojaa hakeneet siviilit uskaltautuivat ulos kirkoista ja kellareista.

”Helka alkoi syödä tyttärensä jäsenkirjaa”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

Kaduille uskaltautuneet kaupunkilaiset näkivät kaduilla siellä täällä ruumiita ja hevosenraatoja. Kadunkulmissa käänneltiin kuolleiden päitä ja katseltiin, oliko joukossa tuttavia.

Kuolleita hevosia ja ihmisiä lojui katujen varsilla. Valkoisten vainajat koottiin ensimmäiseksi radanvarteen vietäväksi kotipaikkakunnille. Punaisia kärrättiin verkkaisesti Kalevankankaan sorakuoppaan.

Taisteluissa ja antautumisen yhteydessä kuoli arviolta 1 100 punaista, 800 valkoista oli kaatunut. Siviiliuhreja kirjattiin piirityksen ajalta noin 70.

Kodeissa oltiin huolissaan: Missä isät tai muut perheenjäsenet ovat?

Vankeja oli paljon. Arviot vankien määrästä vaihtelevat, mutta suuruusluokka on noin 11 000. Valkoisten konekiväärit vahtivat torin laidalla järjestystä. Rautateiden tavara-aseman valtava peltivarasto oli täynnä vangittuja. Ennuste heidän tulevaisuudestaan oli huono ja tulevaisuus oli pahempi kuin huonot ennusteet.

5. Mannerheim kiittää

Tampereen taisteluihin osallistuneiden Ruotsalaisen prikaatin miehet asettuivat valokuvaan Satakunnan sillan itäpäähän voittajan ilmein.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Punaisten lyömistä juhlistettiin järjestämällä Mannerheimin johtama paraati Johanneksenkirkon eli nykyisen Tuomiokirkon ympäristössä.

Mannerheim oli kiikaroinut kärsimättömänä Tampereen valtauksen viipymistä kaupungin laidalla Vehmaisten kalliolla 25.3.1918. Käsky vallata kaupunki heti ei johtanut tulokseen. Mannerheim esitti 1.4.1918 uhkavaatimuksen, että kaupunkiin ammuttaisiin järeällä tykistöllä, jos punaiset eivät antautuisi. Punaisten esikunta torjui antautumisvaatimuksen päätettyään asiasta yhden äänen enemmistöllä.

Mannerheim määräsi saksalaissyntyisen everstin Martin Wetzerin hyökkäysjoukkojen päälliköksi ja siirtyi itse sotatoimista sivuun muun muassa saattelemaan Pietarista länteen poistuvia ulkomaiden lähetystöjen väkeä.

Voitto oli käänteentekevä punaisen Suomen kukistamiseksi ja tärkeä vielä huonosti tunnetun senaatin joukkojen ylipäällikön, Mannerheimin maineelle.

Suomella oli nyt taistelukykynsä näyttänyt oma armeija. Mannerheimin tavoitteena oli kukistaa kapinalliset itsenäisesti, ilman ulkovaltojen mukaantuloa. Tampereella tämä onnistuikin, mutta myöhemmin Helsingissä saksalaiset ehtivät ensin.

Vaikka Tampereen valtauksen voitonparaati oli päällisin puolin varsin vaatimaton esitys, oli voitolla suuri merkitys punaisen Suomen luhistumiselle ja oman armeijan uskottavuudelle.Kuva.Vapriikki

Tapahtumasta on olemassa vähän kuvia, mutta jo seuraavana vuonna voitokkaat valtaustaistelut lavastettiin uudestaan ja kuvattiin jälkipolvia varten, kun järjestettiin ensimmäiset Tampereen valloituksen muistojuhlat.

”Mannerheim jakoi vahingossa mitaleita punaisillekin”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

6. Mielivalta saa vallan

Peltisestä tavaravarastosta avautui ovi tavara-aseman radanpuoleiselle seinustalle, jossa ampujat olivat vastassa. Kuvassa teloitetut on sijoitettu tavara-aseman toiselle puolelle.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola, Stina Tuominen

Taistelujen jälkeen antautuneita ja puolustuskyvyttömiä punaisia ammuttiin mielivaltaisesti kiinnioton yhteydessä – ja kaikki löydetyt venäläiset. Vankien ensimmäinen seulonta ammuttaviin ja leirille vietäviin kesti vuorokausia.

Vankeja koottiin torille ja esimerkiksi Tammelassa olleeseen rautateiden Tavara-aseman valtavankokoiseen aaltopeltiseinäiseen varastoon, peltihalliin. Vangitut odottivat lopullista kohtaloaan ilman vettä ja ruokaa ankarasti valvottuna.

Punaisten ruumiita kuljetettiin läpi kaupungin kohti Kalevankangasta.Kuva: Museovirasto

Etenkin venäläisiä ja punaisten johtajia tai sellaiseksi epäiltyjä tapettiin saman tien. Kysymys ei ollut muutamasta ihmisestä, vaan sadoista. Uhreista venäläisiä on arvioitu olleen yli 400 ja punaisia suomalaisia jopa 300.

”Armoa – uschaa!”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

7. Puhdistukset jatkuvat leirillä

Venäläisten tyhjäksi jäänyt kasarmi Kalevankankaalla täyttyi vangeista. Omaiset kuljettivat salaa ruokaa nälkäisille, vartijat ampuivat ainakin pelotteeksi aseillaan.Kuva: Vapriikki, Antti Eintola

Vankeja sijoitettiin eri paikkoihin, kuten Aaltosen kenkätehtaalle. Suurin yksikkö oli entiselle venäläisten kasarmialueelle järjestetty Kalevankankaan leiri. Sinne joutui noin 8 000 vangittua.

Vankien tuomitsemiseksi perustettiin kenttäoikeus, jonka toimintaa Tampereella johti aluksi suojeluskuntataustainen komendantti Gustaf Adolf Finne. Linjana oli jatkaa puhdistuksia. Kalevankankaan vangeista kuolemantuomion sai lähes 300. Heidät ammuttiin sorakuoppaan.

Piikkilankojen takana oli myös naisvankeja odottamassa kuulusteluja.Kuva: Vapriikki

Piikkilankojen sisäpuolelle nälkään tai tauteihin nääntyi 1 400 punaiseksi määriteltyä vankia. Leiri suljettiin vuoden 1919 alussa.

”He pelastivat vankeja jakamalla ehtoollisviiniä”

 
 
Taisteluoppaana kirjailija Timo Malmi.Video: Antti Eintola

Punaiset voittivat sodan jälkeen

Punaisia kaatui Tampereen taistelujen yhteydessä noin tuhat, mutta tapahtumien jälkiselvittelyissä noin 2 000 menetti henkensä.

Sisällissodan arvet Tammerkosken rannoilla syöpyivät monia muita paikkakuntia syvemmiksi.

Vankileiriltä kaupunkiin kuuluvat teloitusten äänet olivat karua kuunneltavaa: taas jonkun poika, isä tai puoliso menetti henkensä. Kalevankankaan joukkohaudasta tuli viimeinen leposija noin 3 000 punaiselle tai punaiseksi arvioidulle ihmiselle.Kuva: Vapriikki

Syksyllä 1918 järjestettiin Suomessa kunnallisvaalit. Yleinen äänioikeus oli ensimmäistä kertaa käytössä. Tampereella vaaleissa voittivat Punaiset. Sosiaalidemokraatit saivat 23 paikkaa, kristillinen työväki kolme paikkaa ja porvarilliset puolueet 16 paikkaa.

Tampereen valtauksen yksivuotisjuhlan järjestämisestä oltiin tiukasti erimielisiä. Vasemmisto koki juhlinnan ivaavan kärsimyksiä, jotka yhä jatkuivat. Kaupunginvaltuuston päätökseksi tuli äänin 21–15, ettei kaupunki järjestä muistojuhlaa 6.4.1919. Se jäi suojeluskunnan tehtäväksi.

Ihmeellistä kyllä, raakojen tapahtumien jälkeen pystyttiin palaamaan saman pöydän ääreen ja ratkaisemaan asioista puhumalla.

”Äläkää ampuko, täällä on immeisiä.”

 
 
Yleisradio on arkistoinut Tampereen taistelut kokeneiden haastatteluja. Katso haastatteluista ja arkistokuvista toimitettu videokooste.Still-kuvat: Antti Eintola; Kopterikuvat: Jussi Mansikka; graafikka: Anatoli Eskola; äänisuunnittelu ja editointi: Timo Boeck; suunnittelu, teksti, käsikirjoitus ja ohjaus: Jari Hakkarainen

Tekijät

Teksti: Jari Hakkarainen; tekninen toteutus: Teemo Tebest; graafinen suunnittelu: Stina Tuominen

Lähteet: Vapriikki, Museovirasto, Maanmittaushallituksen kartat, Kaupunkikartat, Yleisradion radioarkisto

Julkaistu 30.3.2018

Vuosi 1918 Ylessä

Lisää aiheesta

Tampereen taisteluista on kirjoitettu paljon. Perusteoksia ovat:

  • Tie Tampereelle (Heikki Ylikangas).
  • Sisällissodan pikkujättiläinen (toim. Pertti Haapala, Tuomas Hoppu)
  • Tampere 1918 (Tampereen museoiden julkaisuja 130)
  • Tampere tulessa (Ari Järvelä, Timo Malmi)
  • Rynnäkkö läpi Tampereen (Timo Malmi)
  • Tampereen kaupungin tuottama 

 

Svinhufvud ja Castrén pääsivät saksalaisten valtaamaan Tallinnaan, sieltä Berliiniin, Tukholmaan ja maaliskuun lopulla Tornion kautta Vaasaan, missä kokoontui Vaasan senaatti eli Svinhufvudin hallitus.


  

 

Pääministeri Svinhufvud pakeni punaisesta

Helsingistä uhkarohkeasti tasan sata vuotta

sitten – video kertoo, kuinka jäänmurtaja

kaapattiin venäläisiltä

 

 

P.E. Svinhufvudin ensimmäinen pakoyritys lentokoneella meni pieleen, mutta toinen onnistui.

 

P. E. Svinhufvud
P.E. Svinhufvud
P.E. Svinhufvud työhuoneessaan joulukuussa 1936.AOP
 

Vuoden 1918 alussa Helsingissä oli jäätä, lunta ja kylmää mutta senaatin puheenjohtajalla eli pääministerillä oli kuumat paikat. Kaupungista oli päästävä pois.

 

Punasotilaat partioivat pääkaupungin katuja eikä Svinhufvudilla ja muilla senaatin jäsenillä ollut sinne asiaa. Helmikuun alkupuolella Svinhufvud yritettiin järjestää lentokoneella pois Helsingistä mutta yritys epäonnistui, kun matka tyssäsi pakkolaskuun.

 


Jäänmurtaja
 Tarmo Kotkan satamassa.
Jäänmurtaja Tarmo Kotkan satamassa helmikuussa 2018.

 

Uutta pakoyritystä ryhdyttiin toteuttamaan saman tien. Helmikuun puolivälissä Svinhufvud antoi luvan yrittää jäänmurtaja Tarmon valtaamista, jotta pääministeri ja senaattori Jalmar Castrén voisivat paeta sillä Helsingistä Tallinnaan.

Jäänmurtaja vain sattui olemaan venäläisten hallussa eikä laivaan voinut kävellä noin vain. Tarmon miehistöön kuului suomalainen kapteeni ja neljäkymmentäyksi miestä. Lisäksi paikalla oli venäläinen komendantti ja kahdeksan venäläistä matruusia. Kaiken kukkuraksi satamassa oli punakaartin vartijoita.

Laivan kapteeni ja komendantti saatiin kuitenkin houkuteltua juoneen mukaan. Lisäksi laivaan oli tarkoitus piilottaa yhdeksän suojeluskuntalaista.

Jotta senaattorit pääsisivät laivaan, heidät naamioitiin insinööreiksi tehtävänään jäihin juuttuneiden laivojen tarkastaminen ostoaikeissa. Svinhufvudista tuli ”liikemies Carlsson”.

 

Pako alkaa vääränä päivänä

Tarmoon noustiin 3.3.1918 aamulla kello kahdeksan mutta päivä oli väärä, sillä miehistö oli vapaalla. Svinhufvudin piti palata jäätä pitkin kaupunkiin. Matkalla hän astui vielä avantoon, joka oli tehty jäähän ruumiiden upottamiseksi mereen.

Seuraavana aamuna lähtö kuitenkin onnistuu. Ikkunasta senaattorit näkevät, kuinka sotalaivat lipuvat ohi ja Suomenlinna jää taakse. Yksikään tykki ei ammu.

 

Tarmo oli päätetty vallata lounasaikaan lähellä Viron rannikkoa. Lennätinjohdot katkaistiin ja venäläismiehistö pakotettiin antautumaan aseilla uhaten.

Operaatio oli ohi muutamassa minuutissa ilman verenvuodatusta ja miehet kutsuttiin kannelle. Heille ilmoitettiin, että laiva kuuluu nyt Suomen valtiolle. Varmuuden vuoksi miehistölle luvattiin ylimääräinen kuukauden palkka.

Matka jatkui mutta peli ei ollut vielä selvä, sillä taivaalle ilmestyi saksalainen lentokone. Aluksen salossa liehui punainen leijonalippu ja taivaalta katsottuna se saattoi näyttää vallankumouksellisten lipulta.

 

Punainen lippu vedettiin kiireesti alas ja tilalle hilattiin valkoinen pöytäliina. Valkoisen lipun alla laiva pääsi satamaan, missä taas nostettiin tilalle punakeltainen leijonalippu.

***

Svinhufvud ja Castrén pääsivät saksalaisten valtaamaan Tallinnaan, sieltä Berliiniin, Tukholmaan ja maaliskuun lopulla Tornion kautta Vaasaan, missä kokoontui Vaasan senaatti eli Svinhufvudin hallitus.

 

Toukokuussa maa oli lopulta hallituksen komennossa. Sodassa kuoli yli 36 000 suomalaista, heistä monet sodan jälkeen vankileireillä.

Tässä linkki (siirryt toiseen palveluun)P.E. Svinhufvudin muistosäätiön tuottamaan ja Mediastadin opiskelijoiden tekemään dokumenttielokuvaan senaattorien paosta Tarmolla.

Teksti perustuu Martti Häikiön kirjoittamaan Svinhufvudin elämänkertaan. Tästälinkistä voit kuunnella Martti Häikiön haastattelun, jossa hän kertoo Svinhufvudin urasta ja elämästä.

 


 

TÄMÄ SUNNUNTAI jää maailman­historiaan. Ensim­mäinen maailman­sota lähestyy loppuaan. Bolševik­kien johtama Venäjä on jo pitkään ollut sotilaallisesti ahtaalla, ja nyt se solmii rauhan vihollisensa Saksan ja muiden keskusvaltojen kanssa Brest-Litovskin kaupungissa. Maailmansotaa on käyty yli kolme ja puoli vuotta.

 

 
Kuukausiliite    |   Sota 1918 livenä
 

3. maaliskuuta: Saksa ja Venäjä tekevät

rauhan, mutta Mannerheim raivostuu

kuullessaan, että Saksa lähettää sotilaita

Suomeen

 

 

Aikakausi: Nuori Urho Kekkonen sotii Savossa: ”Alkoi jumalaton kiväärituli molemmin puolin.” Helsingin Senaatintorilla kirjailija Juhani Aho tuhahtelee, kun punajohtaja Oskari Tokoi pitää puhetta.

 


Venäjän ja keskusvaltojen välinen rauhansopimus solmittiin Brest-Litovskin kaupungissa 3. maaliskuuta 1918. Keskusvalloista sopimuksen allekirjoittivat Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien valtakunta. Venäjän
 bolševikkien valtuuskuntaa johti ulkoasiankomissaari Lev Trotski (seisomassa, toinen oikealta).

Sunnuntaina 3. maaliskuuta 1918



Rauhan ehtoihin kuuluu, että Venäjä luopuu imperiumista läntisistä osista. Sen on vedettävä joukkonsa myös entisestä suuriruhtinaskunnastaan Suomesta.

Se on huono uutinen Suomen punaisille, jotka ovat saaneet aseelliseen vallankumoukseensa apua venäläisiltä sotilailta. Suomen sisällissota alkaa kääntyä valkoisten eduksi.
 
*** 
Ote HS kuukausiliitteen laajemmasta artikkelista 03.03.2018
 

 

– Mikä siis on ongelman ydin Helsingin työväentalolla 27.1.1918 ?  

Väinö Linnan Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.W. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi.  

Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. – Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa, Risto Volanen toteaa.

 

Edvin Laineen filmatisointi Pohjantähdestä tuli elokuvateattereihin 1968. Wikimedia Commons

 

 

Lasse Lehtinen: Väinö Linna johti vakavasti

harhaan kokonaisen sukupolven

 

 

 

 

Uutuuskirja käsittelee vallankumouksen leviämistä Suomeen 1917-18.

Otavan kustantama tohtori, Sdp-poliitikko Lasse Lehtisen ja keskustalaisen ex-valtiosihteeri tohtori Risto Volasen teos 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen | OTAVA | julkaistiin 25.1.

 

– Talvi 1918 oli dramaattinen vaihe Suomen historiassa. Pian itsenäiseksi julistautumisen jälkeen Venäjällä koettu vallankumous levisi Suomeen ja syttyi sota, joka jakoi kansakunnan kahtia. Tragedian syitä hahmotetaan usein Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian pohjalta. Näin sodasta piirtyy kuitenkin vino kuva, kustantajan esittelytekstissä todetaan.

Kirjan mukaan vallankumousyritys ei käynnistynyt vain työkansan katkeruudesta. Mukana olivat Venäjän vallankumous, sosiaaliset epäkohdat ja sotatalouden epävakaudet, ”mutta sen sytyttäjiksi tarvittiin muutama aatteessaan kiihkomielinen oppinut”.

 

– Pohjantähti-trilogia ja Vänrikki Stoolin tarinat antavat arvon kärsivälle sankarille ja vievät lukijan mukanaan, mutta samalla ne peittävät sen, mistä oli kysymys. J. L Runebergista tiedetään, että hän runoili hyvässä tarkoituksessa. Motiivi oli varmaan kohdallaan myös Väinö Linnalla. Vaikeampi on arvioida, miksi hän ei liittänyt mukaan tamperelaisena 1950-luvun työläisenä varmasti tiedossaan ollutta kehyskertomusta, vaikka Tuntemattomassa sotilaassa sen tekikin, Lehtinen ja Volanen kirjoittavat.

 

He toteavat, ettei Väinö Linnan trilogia juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta. Ja mitä maaseutuun tulee, ”tosiasiassa Akseli Koskelan kaltainen torppari oli kuitenkin harvinaisuus”.

Kirjoittajat viittaavat professori Viljo Rasilan tutkimuksiin torppareista, jotka ovat heidän mukaansa Väinö Linnan trilogian yleistettävyyden kannalta ”varsin murskaavia”. Suomessa oli noin 55 000 torpparia, mutta punaisten rintamalla kaatuneita torppareita oli 24. Valkoisten puolella heitä kaatui lähes yhtä paljon.

 

– Rasila kokoaa eri tutkimuksensa talven 1918 osalta johtopäätökseksi: ”Torpparikysymyksellä ei ole ollut sodan syttymiseen eikä sen rintamajakoon käytännöllisesti katsoen mitään osuutta, ja maanvuokraajaväestö itse pysytteli suureksi osaksi passiivisena tai asennoitui lähes yhtä runsaasti valkoiselle kuin punaiselle puolelle.”

 

Lasse Lehtisen ja Risto Volasen johtopäätös onkin ankara:

– Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisella osalla on ollut suuri merkitys vuoden 1918 kärsimysten esiin tuojana, mutta samalla sen yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven.

 

– Professori Matti Klinge on esittänyt erinomaisen analyysin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden poliittisesta roolista 1840-luvulla. Samanlaisen arvion voisi esittää Linnan trilogiasta.

Blogissaan Risto Volanen kirjoittaa, että ”Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista”.

– Mutta samalla Pohjantähti-trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.

***

– Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.W. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.

– Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa, Risto Volanen toteaa.

***


 

 

Alunperin Porin suojeluskunnan piti siirtyä Noormarkkuun, mutta punaisten vahvasti hallussaan pitämä Pori oli liian lähellä. 

Noormarkkulaisilla kasvanut osasto jatkoi matkaansa Pomarkkuun, minkä myös todettiin olevan liian lähellä Poria. Kankaanpää oli riittävän kaukana punaisesta Porista.  

Lisäksi pitäjästä meni suora tieyhteys Pohjanmaalle, valkoisten ydinalueelle. Helmikuun 21. päivänä Kankaanpään esikuntaan saapui komentajaksi eversti Ernst Linder. Valkoisen armeijan komentaja kenraali Mannerheim nimitti lapsuudenystävänsä Satakunnan ryhmän komentajaksi.  

Linder piti esikuntaansa Kärjen talossa aina siihen saakka, kunnes rintamalinjat siirtyivät kauemmas ja myös esikunnan oli siirryttävä rintaman mukana.

 


 
 

Kankaanpää valikoitui puolivarkain valkoisten

esikunnaksi

 

Kankaanpää oli sijainniltaan optimaalinen valkoisen armeijan Satakunnan esikunnaksi. Helmikuun lopulla pitäjässä oli noin 800 valkoisen armeijan sotilasta.

 


 
 
KANKAANPÄÄN KAUPNGINMUSEON KOKOELMAT
Kankaanpää valikoitui puolivarkain valkoisten esikunnaksi

Kankaanpäässä oli helmikuun lopulla noin 800 valkoisen armeijan sotilasta. Kuvassa vasemmalla Eero Möhkö.

Pekka Söderlund | Satakunta 27.1.

 

Maanantaina 28. tammikuuta 1918 Päiviken taloon tuli puhelinsoitto. Puhelimessa kerrottiin, että Porin suunnalta on tulossa noin 200 miehen osasto, mikä pitäisi majoittaa mitä pikimmin.

Kankaanpään valkoinen suojeluvartio ei ollut varautunut etukäteen millään tavalla tuollaisen miesmäärän saapumiseen. Pakko oli kuitenkin hyvä konsultti jo tuolloin.

Vaihtoehtoja ei ollut. 200 miehen osastossa oli porilaisia, noormarkkulaisia ja pomarkkulaisia suojeluskuntalaisia, jotka punakaartin pelossa pakenivat omasta pitäjästään pohjoiseen – Kankaanpäähän.

Alunperin Porin suojeluskunnan piti siirtyä Noormarkkuun, mutta punaisten vahvasti hallussaan pitämä Pori oli liian lähellä. Noormarkkulaisilla kasvanut osasto jatkoi matkaansa Pomarkkuun, minkä myös todettiin olevan liian lähellä Poria. Kankaanpää oli riittävän kaukana punaisesta Porista. Lisäksi pitäjästä meni suora tieyhteys Pohjanmaalle, valkoisten ydinalueelle.

 

Puhelinsoiton jälkeen Paavo Päivike laittoi rattaat nopeasti pyörimään ja tulijat majoitettiin pitäjän taloihin ympäri Kankaanpäätä.

Sisällissodan alkamisen seurauksena eteläisestä Satakunnasta virtasi jatkuvasti uusia valkoisia sotilaita Kankaanpäähän. Pelkästään Turun alueelta saapui kymmeniä miehiä, jotka moninaisten vaiheiden jälkeen pääsivät Kankaanpäähän kiertämällä Lauttakylän kautta.

Monelle Satakunnan halki kulkeminen oli kohtalokasta, sillä läheskään kaikki lähtijät eivät päässeet perille. Osa sai matkan aikana surmansa tai joutui punaisten vangiksi.

Kankaanpäähän tuli kymmeniä miehiä myös muun muassa Tyrväältä, Harjavallasta, Laviasta, Nakkilasta, Kokemäeltä ja Eurasta. 

 

Satojen valkoisen armeijan sotilaiden ilmestyminen jo valmiiksi elintarvikepulasta kärsivään pitäjään loi suuren huollollisen haasteen. Pelkästään ruuan hankkiminen oli työlästä.

Kankaanpään taloissa tehtiinkin pitkiä päiviä, jotta nälkäiset sotilaat saatiin ruokittua. Elintarvikeapua saatiin muun muassa Pohjanmaalta sekä naapurikunnista Honkajoelta ja Siikaisista.

Oman haasteensa loi myös joukon aseistaminen ja kouluttaminen. Ensivaiheessa aseita ei ollut jakaa yhdellekään tulijalle. Osalla tulijoista oli omia, pääosin metsästyskäytössä olleita aseita.

Suurimmalle osalle tulijoista sotilaallinen koulutus oli täysin vierasta. Sisällissodan sanottiin olevan "amatöörien sota", ja sitä se olikin.

Tilanteeseen saatiin helpotusta helmikuun alkupuoliskolla, jolloin Seinäjoelta tuotiin Kankaanpäähän kaksi konekivääriä ja iso lasti kivääreitä Kristiinasta. Pian myös ensimmäiset Saksassa sotilaskoulutuksen saaneet jääkärit saapuivat Kankaanpäähän, jotka viipymättä ryhtyivät kouluttamaan sotilaita muun muassa Ruokojärven jäällä.

Porin pataljoona perustettiin 1. helmikuuta Kankaanpäähän. Pataljoonassa oli neljä komppaniaa, joista ensimmäinen majoittui Vihteljärvellä. 1. komppanian sotilaat aseistettiin ensimmäisenä, sillä punaisten hyökkäystä Lavian suunnalta odotettiin hetkenä minä hyvänsä. Patruunoiden niukkuuden takia moni sotilas pääsi ampumaan kiväärillään vain yhden harjoituslaukauksen ennen taistelua.

 

KANKAANPÄÄN KAUPUNGINMUSEON KOKOELMAT
Kärjen talossa sijaitsi Satakunnan rintaman esikunta. Kuvassa oikealla viljamakasiini, mikä toimi valkoisten asevarastona.

Kärjen talossa sijaitsi Satakunnan rintaman esikunta. Kuvassa oikealla viljamakasiini, mikä toimi valkoisten asevarastona.

***

Helmikuun 21. päivänä Kankaanpään esikuntaan saapui komentajaksi eversti Ernst Linder. Valkoisen armeijan komentaja kenraali Mannerheim nimitti lapsuudenystävänsä Satakunnan ryhmän komentajaksi. Linder piti esikuntaansa Kärjen talossa aina siihen saakka, kunnes rintamalinjat siirtyivät kauemmas ja myös esikunnan oli siirryttävä rintaman mukana.

***

Lähteet: Jouko Nurminen, Sortokausista sotavuotiin – Kankaanpään suojeluskunta ja lotat. Lauri Jalava, Komppaniamme vapaussodassa.

 


 

 

Mannerheimin tavoitteeksi asettui Tampere. Se oli vallattava ennen kuin kohta tulossa olevat saksalaisjoukot ehtivät saamaan liian suuren siivun Suomesta. Raevuori ei juuri kehuskele saksalaisjoukkojen saavutuksia, mainitsee vain, että valkoiset pitivät voitonparaatinsa Helsingissä 16. päivänä toukokuuta. Helsingin voitonparaatin järjestivät tosin saksalaiset kenraalinsa Rüdiger von der Goltzin johdolla kiireen vilkkaan jo kuukautta aikaisemmin. Saksalaisten panosta Mannerheim sekä pelkäsi että jälkikäteen väheksyi. Onneksi saksalaiset poistuivat pian maasta.

  

Tampereen punaiset koottiin kaupungin valtauksen jälkeen Keskustorille odottamaan kuljetusta eteenpäin. LEHTIKUVA
 
 

On aika muistaa painajaista – armoton

kostonkierre

 

 

Antero Raevuoren Saarrettu kaupunki kertoo kevättalven 1918 Tampereen taisteluista, joissa todellisia sankareita oli hyvin vähän.

 

Kun valkoinen armeija C. G. E. Mannerheimin johdolla oli tehnyt selvää Tampereelle linnoittautuneista punakaartilaisista ja heitä tukevista venäläisistä värvätyistä, tuli tilinteon hetki. Suomi ei putoaisikaan Vladimir Leninin syliin kuin kypsä omena.

 

Armoton kostonkierre repesi valkoisten voiton seurauksena hallitsemattomaksi: osa punakapinallisista pakeni, osa antautui ja jotkut taistelivat loppuun saakka. Useimmille kävi kuitenkin kalpaten.

Ruotsista oli valkoisten tueksi saapunut Svenska Brigaden, joka kunnostautui juuri niin hyvin kuin voi olettaa sotilaista maassa, joka ei ollut kokenut sotaa yli sataan vuoteen. Prikaati eksyili ja söhelsi, eikä ollut kykenevä asennoitumaan ulkopuolisena äkkitilanteisiin kuten suomalaiset. Ruotsalaisten joukossa kulki kriittinen sotilas ja kirjailija Walter Hülpers:

”Ihmisiä ei ammuttu kuin sotilaita yhteislaukauksin vaan heidät poimittiin yksitellen sattumanvaraisesti. Yksi sotilaista kulki ympäriinsä ja pamautti. Olivatko nämä pyövelit pohjimmiltaan yhtään parempia kuin heidän vihollisensa? Aloin aavistaa, että valkoinen ja punainen olivat yhtä ja samaa laatua.”

Myös ruotsalaisten kostonhimo kasvoi taisteluissa koettujen menetysten vuoksi. Heistä yksi oli Oscar Palme, Ruotsin tulevan pääministerin Olof Palmen setä, joka kärsi vuosikymmenet Tampereella toimeenpanemastaan 20 punavangin joukkoteloituksen muistosta.

Tukholman olympiastadionilla prikaatin henkiin jääneet saivat sankarin vastaanoton, mutta Suomessa punaisia lahdanneet joutuivat myös halveksunnan kohteiksi. Tieto julmuuksista oli kantautunut Suomesta Ruotsiin. Juhlassa prikaatia johti kenraalinmajuri Harald Hjalmarson, joka runsasta vuotta myöhemmin ampui itsensä. Sankaruus oli muuttunut häpeäksi?

 

Nimiä joista tuli historiaa

Antero Raevuoren vuoden 1918 kuvaus Tampereesta sisältää paljon yksilökohtaloita. Hänen isänsä ja setänsä ovat kirjan hahmoja. Kuuluisaksi tuli myöhemmin kommunismista järjen käyttöön kääntynyt toimittaja Arvo ”Poika” Tuominen.

Kenties mieliinpainuvin on legendaarinen punaisten johtohahmo Verneri Lehtimäki. Hän toimi Yhdysvalloissa karjatilalla ja laivapoikana Missisipillä, toimitti aseita Suomen punaisille ja päätyi Tampereelle, josta pakeni puolen tuhannen miehen johdossa Näsijärven jäätä myöten pohjoiseen.

Lehtimäki oli seikkailija, lentäjänä 1919 englantilaisten kanssa näiden pommittaessa Kronstadtia ja koneiden kehittäjänä niin Yhdysvalloissa kuin Josif Stalinin palveluksessakin, mutta koki – kuten puolet itään loikanneista suomalaisista – teloituskuoleman. Lehtimäestä saisi mainion jännitysnäytelmän – tylsää vain, että kaikki tietäisivät, kuinka tarina loppuu.

Toinen mielenkiintoinen hahmo oli Tampereen kaupungintalon punaisen miliisikomppanian Kalle Flinck, joka johti osan miehistään naiskaartilaisten kanssa Kansallis-Osake-Pankin suojiin. Raevuori ei osaa varmuudella kertoa, oliko naisten joukossa tuolloin punatyttö, 17-vuotias Aune Leppänen. Tärkeätä on kuitenkin se, että pian tuo Flinck oli nimeltään Kalle Kaihari, joka meni naimisiin Aune Leppäsen kanssa.

Kallesta tuli tamperelainen kauppaneuvos ja porvarivaikuttaja. Pääsipä hän presidentti Urho Kekkosen läheiseksi ystäväksi ja jopa Kristiina Halkolan (komm.) laulaman ”20 perhettä” paheksuttavien sukunimien luetteloon. Ei kaikille punaisille huonosti käynyt.

 

Tampere Mannerheimille tärkeä arvovaltakysymys

Sotilaskomitean ylipäällikkö Mannerheim oli saanut komentoonsa Pohjanmaan suojeluskunnat. Armeijan kokoaminen, aseistaminen ja kouluttaminen jäivät puolitiehen. Lisäsotku syntyi, kun Saksasta kotiutuvat jääkärit esittivät vaatimuksiaan. Oudosta ryssänupseerista ei pidetty, ja Mannerheimin on hankittava arvovalta uhkaillen.

On ihme, miten vähin eväin valkoiset onnistuvat riisumaan aseista Pohjanmaan venäläisten miehitysjoukot. Niistä ei ollut punaisten tukijoiksi.

***

Mannerheimin tavoitteeksi asettui Tampere. Se oli vallattava ennen kuin kohta tulossa olevat saksalaisjoukot ehtivät saamaan liian suuren siivun Suomesta. Raevuori ei juuri kehuskele saksalaisjoukkojen saavutuksia, mainitsee vain, että valkoiset pitivät voitonparaatinsa Helsingissä 16. päivänä toukokuuta. Helsingin voitonparaatin järjestivät tosin saksalaiset kenraalinsa Rüdiger von der Goltzin johdolla kiireen vilkkaan jo kuukautta aikaisemmin.

Saksalaisten panosta Mannerheim sekä pelkäsi että jälkikäteen väheksyi. Onneksi saksalaiset poistuivat pian maasta.

***

Ennen Tampereen valtaamista Mannerheim ohjaili kuin humaani sotilasjohtaja:

”…vihollista joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta. Tampereella on nykyään satoja henkilöitä eri lähetystöistä Pietarista, jotka nyt saavat itse nähdä, miten meidän nuoret joukkomme taistelevat ja joitten kertomuksista suuresti riippuu maamme maine sivistyskansana.”

Paljon turhaa suunpieksentää liittyi tuon ajan julistuksiin. Mannerheim joutui katumaan myöhempinäkin vuosikymmeninä rajuja puheitaan, eikä kehumista ollut sisällissodan jälkeen hänen uhossaan eduskunnan puhemiehelle, vaikka hirmuvallan uhka olikin leijunut Suomen yllä:

”…ne poltetut kylät, ryöstetyt kartanot ja mökin, joita näette ympäri Suomea osoittavat, millaista aasialaista kulttuuria oli aikomus kylvää maahamme.”

Tässä Raevuorikin jo haluaa ojentaa Mannerheimia: ”rumasti oli lahtarikenraali erehtynyt. Työväen ja köyhälistön, ei mongolien eikä kiinalaisten”. Kova työ oli valkoisilla saada katkeruudet puolin ja toisin lieventymään, eivätkä Mannerheimin sanat aluksi aina olleet sitä edistämässä.

Kirjan kuvaus Tampereen paluusta karmean sodan jälkeiseen aikaan on paljon puhuva. Kaikkien oli lähdettävä tavoittelemaan kaukana häämöttävää sovintoa ja tuskallisen hitaasti syntyvää halua aitoon inhimillisyyteen. Sota oli siirtyvä vielä Viipuriin ja lopulta vankileirien ajanjaksoon.

Antero Raevuori: Saarrettu kaupunki. Tampere ja Mannerheim 1918. Docendo 2018.

 


 

Jos punaiset olisivat voittaneet, Neuvostoliitto olisi tehnyt Suomelle saman kuin Georgialle helmikuussa 1921. Kommunistinen diktatuuri valtasi sosiaalidemokraattisen Georgian, vaikka oli tunnustanut sen itsenäisyyden puoli vuotta aiemmin. Myös Suomesta olisi tullut neuvostotasavalta. Tammisunnuntaina 1918 ratkaistiin siis paljon.

Kolumni: Sodan toisenlainen tulos olisi taannut tyrannian Suomeen 1918

 

 

Tuntemani sotilas ihmetteli jokin aika sitten, kuinka huonosti tammisunnuntai tunnetaan muualla Suomessa. Termi saati varsinainen tapahtumien kulku ei ole tiedossa edes armeijassa.

 

Miksi 100 vuoden takaiset tapahtumat Pohjanmaalla ovat niin tärkeitä?

Historian harrastajien piirissä on yleistynyt kontrafaktuaalinen pohdiskelu eli jossittelu. Mitä olisi tapahtunut, jos sota olisi päättynyt toisin?

 

Vallankumouksen hehku kuumotti Helsingissä tammikuussa 1918. Kun Väinö Tannerin tapaiset maltilliset sosiaalidemokraatit siirtyivät syrjään puolueensa johdosta, ote siirtyi suoran toiminnan kannattajille.

Punainen lyhty syttyi Helsingin työväentalon tornissa 26.1.1918. Kansanvaltuuskunta vei vallan Svinhufvudin senaatilta ja eduskunnalta. Senaatti siirtyi turvaan Vaasaan, jotta laillinen hallitus pysyisi toimintakykyisenä.

Vallankumousjohtaja V.I. Lenin oli loppuvuodesta 1917 pettynyt suomalaisten sosialistien saamattomuuteen, mutta viimein alkoi tapahtua. Bolshevikit julistivat kannattavansa pienten kansojen itsemääräämisoikeutta. Tosiasiassa he odottivat muiden maiden aatetovereiden seuraavan Venäjän vallankumousta ja syrjäyttävän porvarilliset vallanpitäjät vaikka väkivalloin.

***

Jos punaiset olisivat voittaneet, Neuvostoliitto olisi tehnyt Suomelle saman kuin Georgialle helmikuussa 1921. Kommunistinen diktatuuri valtasi sosiaalidemokraattisen Georgian, vaikka oli tunnustanut sen itsenäisyyden puoli vuotta aiemmin. Myös Suomesta olisi tullut neuvostotasavalta. Tammisunnuntaina 1918 ratkaistiin siis paljon.

***

Karjalan Salmissa 1915 syntynyt ja Jurvassa elämänsä asunut paappani puhui vuoron perään vapaussodasta ja kansalaissodasta. Sodan alkuvaihe 27.–31.1. Pohjanmaalla oli vapaussotaa, kun venäläisjoukot riisuttiin aseista. Pohjalaisten siirtyessä kohti Etelä-Suomen isoja kaupunkeja sota muuttui rumaksi oman kansan keskinäiseksi sodaksi.

Historioitsija Heikki Ylikangas kuvaa, kuinka ylihärmäläisten komppania havahtui sisällissotaan Ruovedellä, jossa pohjalaiset joutuivat lähitaisteluun helsinkiläisten kanssa. Kirosanat ja tuskanhuudot kaikuivat suomeksi. Sisällissodaksi sota muuttui silti jo Kristiinankaupungissa 30.1., jossa valkoisia oli vastassa venäläiset ja punakaarti.

Sodan muisto on erilainen eri puolilla Suomea. Tampereella muistellaan valtausta, Pohjanmaalla Hulmin taistelua ja siitä vyöryneitä tapahtumia, Lahdessa ehkäpä Hennalan vankileiriä.

Pohjalainen näkökulma on jäänyt poliittisista syistä taka-alalle. Suureen suomalaiseen kertomukseen ei ole kuulunut myöskään se, että radikalisoitunut SDP halusi Suomeen neuvostotyylisen proletariaatin diktatuurin.

Sota oli hyödytön ja järjetön. Suomi oli muita Pohjoismaita edellä demokratiassa. Muissa Pohjoismaissa sosialistit liikehtivät, mutta raja Neuvosto-Venäjään puuttui. Asiat järjestyivät rauhassa. Suomessa yleinen äänioikeus oli ollut voimassa 10 vuotta. Kahdeksan tunnin työpäivästä oli päätetty ja viikko ennen kapinan alkua Svinhufvudin hallitus antoi eduskunnalle lakiesityksensä torpparien itsenäistämisestä.

Sisällissota repi Suomea. Sota oli turha, mutta se varmisti suomalaisen elämänmuodon, yksilönvapauteen perustuvan kansanvaltaisen järjestelmän. Toinen tulos olisi ollut tae tyranniasta.

TONI VILJANMAA

Sunnuntai
 
 
 

Mitä vuonna 1918 tapahtui? HS käy läpi,

miksi suomalaiset käänsivät innokkaina aseet

toisiaan vastaan ja koko maa vajosi

historialliseen hävitykseen

 

 

Tammikuussa 1918 sekä punaiset että valkoiset lähtivät innolla sotimaan. Harva kuitenkaan ymmärsi, että edessä olisi totaalinen sota, jossa tapettaisiin kymmeniätuhansia suomalaisia. HS:n laaja juttu kertoo, miksi sota päättyi valkoisten voittoon.  

 
 
TAMMIKUUSSA 1918 valokuvaajilla riitti töitä. Suomi oli sekaisin, ja kansalaiset halusivat levottomista ajoista itselleen muistoksi valokuvan. Sellaisen, jossa poseerattiin yhdessä kaverien ja kiväärien kanssa.


Pöytälaatikot ja sisällissodan arkistot ovat täynnä näitä kuvia. Niissä esiintyy vakavailmeisiä tehdastyöläisiä, torppareita ja maattomia. Talonpoikia, suojeluskuntalaisia ja ylioppilaita. Kaveriporukoita ja veljessarjoja. Iäkkäitä isiä, nuoria naisia ja pieniä poikia. Kansan koko kirjo, valmiina käymään toistensa kimppuun.

Moni punakaartilainen joutui lähtemään sotaan huonoissa varusteissa ja ilman koulutusta.
Sisällissodan lähestymisen vaistosi kaikesta. Suomi oli jakautunut kahtia: punaisiin ja valkoisiin, vasemmistoon ja oikeistoon, työläisiin ja herroihin. Aseellisia kahakoita leimahteli jo ympäri Suomea, ja kumpikin osapuoli varustautui sotaan täyttä päätä.

Mutta valokuviin asettuneet ihmiset eivät näytä päteviltä sotilailta vaan pikemminkin epävarmoilta resupekoilta. Monilla on yllään rytkyjä: villapuseroita, kravatteja, risaisia talvitakkeja ja kesäkelin huopahattuja.
 
 

Sotilaallisuudesta muistuttaa usein vain kivääri. Sitä pidetään olalla, jalalla tai rehvakkaasti ampuma-asennossa. Jotkut ovat kiinnittäneet kiväärin jatkeeksi pitkän rotanhäntäpistimen. Se on 50-senttinen metallipiikki, julma teräase, joka tosipaikassa pitäisi survoa vihollisen, tässä tapauksessa toisen suomalaisen, lihaan.


SOTAA odotettiin ja suorastaan toivottiin. Punaisten joukoissa kihisi köyhän kansan kapinahenki: vuosisatoja jatkunut taloudellinen ja sosiaalinen luokkajako päättyisi ja tilit tasattaisiin korkojen kera.

Yhtä voimakas oli valkoisten isänmaallinen into: venäläiset joukot häädettäisiin maasta, itsenäisyys ja porvarillinen järjestys varmistettaisiin, eikä Suomea annettaisi bolševikkien käsiin.

Harva suomalainen kuitenkaan ymmärsi, millaista sota todellisuudessa olisi. Käsitykset ja mielikuvat sodasta olivat joko olemattomia tai romantisoituja. Ne oli muodostettu kirjojen ja lehtien perusteella. Edes armeijasta ei ollut kokemusta, sillä Suomen sotaväki oli 1900-luvun alussa lakkautettu.

Useimmat sotaan lähtijät olivat ehtineet saada työväen punakaartissa tai valkoisten suojeluskunnassa vain pikakoulutuksen. Oli hypistelty varovasti aseita, opittu jotenkuten lataamaan ja tähtäämään, ammuttu kenties pari harjoituslaukausta. Sitten oltiin muka valmiita taisteluun.

Monien mielissä ajatus taistelusta tarkoitti ehkä jonkinlaista järjestyksenpitoa kotipitäjässä tai lähiseudulla. Vähän peloteltaisiin vastapuolta ja lähdettäisiin sitten kotiin.

Mutta kun sota syttyi, se käytiin modernin ajan tehokkailla aseilla. Joku tarttui ensimmäistä kertaa elämässään kivääriin ja ampui naapurinsa kuoliaaksi. Kouluttamattomat miehet joutuivat hyökkäämään päin konekiväärien luoteja. Tykistön kranaatit ja panssarijunien hyökkäykset silpoivat ihmisiä kappaleiksi. Kokonaisia kaupunginosia tuhoutui tykistötulen sytyttämissä tulipaloissa.

Vain muutaman kuukauden aikana kymmenet tuhannet suomalaiset kuolisivat taisteluihin, teloituksiin, tauteihin ja nälkään. Yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista oli alkamassa.

SISÄLLISSODAT syttyvät silloin, kun syntyy valtatyhjiö eli epäselvyys siitä, kenen käsissä valta on.

Juuri tästä oli kyse Suomessa tammikuussa 1918. Maailmansota oli riehunut Euroopassa neljä vuotta, ja vallankumoukset olivat mullistaneet elämänmenon Venäjällä. Keisari oli kukistunut ja Vladimir Leninin johtamat bolševikit kaapanneet vallan.

Sekavassa tilanteessa Suomi oli joulukuussa 1917 itsenäistynyt, mutta itsenäisen maan kansa oli kaikkea muuta kuin yksimielinen. Suomessa keisarin kaatuminen tarkoitti, ettei maassa enää ollut uskottavasti toimivaa poliisia tai armeijaa. Myös eduskunnan valta oli nojannut keisariin, ja nyt eduskunta riiteli Suomen suunnasta. Hallinto meni jumiin.

Samaan aikaan Suomen talous romahti. Ensimmäinen maailmansota oli hyydyttänyt Suomen ulkomaankaupan, ja kesällä 1917 Venäjäkin lopetti sotatarvikkeiden ostamisen, hyväpalkkaisten linnoitustöiden teettämisen ja vilja-avun toimittamisen. Se tarkoitti, että suoma­laiset alkoivat nähdä nälkää. Syntyi lakkoja, mielenosoituksia ja elintarvikeryöstöjä.

Kun virallista järjestysvaltaa ei ollut, perustettiin anarkian kitkemiseksi paikallisia järjestysjoukkoja. Vuoden 1917 loppuun mennessä melkein jokaisessa Suomen kunnassa oli työväenkaarti tai suojeluskunnan paikallisosasto.

Alun perin niillä oli sama tehtävä, yleisen turvallisuuden ylläpitäminen, mutta syksyllä 1917 jako porvarillisiin suojeluskuntiin ja työ­väen punakaarteihin jyrkkeni. Venäjän vallankumous marraskuussa radikalisoi molempia osapuolia Suomessa. Sisällissodan uhka kävi yhä selvemmäksi.

Sodan alla suojeluskuntiin ja valkoiseen armeijaan kuului noin 38 000 miestä. Punakaarteissa jäseniä oli arviolta 30 000. Maassa oli siis kymmeniätuhansia aseistettuja miehiä täynnä intoa, taistelutahtoa ja seikkailunhalua. Osa oli otettu mukaan väkipakolla.

Tunnelmia kiihdytettiin lehtien palstoilla ja kaikkialla, missä ihmiset kokoontuivat. Kun porvarienemmistöinen eduskunta tammikuun 12. päivänä hyväksyi kiistellyn esityksen lujan järjestysvallan saamiseksi maahan, työväestö koki, että hallitus oli perustanut väkivaltakoneiston heitä vastaan.

SODAN ensimmäisiä ruumiita tehtiin Viipurissa. Viipurin lääni oli asukasluvultaan Suomen suurin. Siellä asui yli puoli miljoonaa ihmistä, lähes viidennes suomalaisista.

Levottoman kaupungin kaduilla kuhisi kaikkea sitä, mikä kohta kiehuisi yli koko maassa. Punaisia ja valkoisia, työläisiä ja porvareita, venäläisiä ja ruotsinkielisiä. Junarata kuljetti Pietarista viinaa ja aseita.

Sodan ensimmäiset yhteenotot syntyivät juuri aseista – tai oikeastaan niiden puutteesta. Valkoiset olivat syksyllä 1917 saaneet kaksi laivakuormallista aseita Saksasta, ja Leninin bolševikkihallinto lupasi punaisille asejunan, jonka kyydissä olisi 10 000 kivääriä, kaksi miljoonaa ammusta, tykkejä, tykinammuksia sekä panssariautoja. Silti aseita oli liian vähän täysimittaisen sodan aloittamiseksi.

Tammikuun 19. päivänä punakaartilaiset saivat selville, että valkoiset pitivät asevarastoa Pietisen puusepäntehtaan tiloissa Viipurissa. Tehtaan ympäristössä puhkesi Suomen sisällissodalle tyypillinen kahakka, sekava ammuskelu, jossa kuoli miehiä kummaltakin puolelta.

Työväenlehtien mukaan asevarasto oli ollut mittava. Kahakasta tuli suuri uutinen, ja seuraavina päivinä ammuskeluissa kuoli tai haavoittui yhteensä 200 miestä.

Viikon päästä sota syttyi virallisesti. Hallitus julisti 25. tammikuuta, että suojeluskunnat edustavat hallituksen joukkoja koko Suomessa. Seuraavan päivän iltana Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Punaiset valtasivat Helsingissä rautatieaseman ja hallintorakennuksia. He yrittivät pidättää porvarillisia poliitikkoja, mutta huonosti suunniteltu kapina päästi senaatin eli maan laillisen hallituksen jäseniä karkaamaan Helsingistä Vaasaan.


Seuraavina päivinä punaisten joukot ottivat haltuunsa Turun, Tampereen, Hämeenlinnan, Lahden, Lappeenrannan ja Viipurin. Sosialistinen Työmies-lehti kirjoitti 27. tammikuuta näin: Porvaristo, senaatti etunenässä, on jo virallisestikin aloittanut työläisten teurastuksen. Työväen järjestäytyneen voiman on oltava varuillaan ja valmiina minä hetkenä hyvänsä torjumaan lahtarikaartien hyökkäykset.


Suomi oli sodassa
 

 
 


SAMAAN aikaan kun punakaartit valtasivat Etelä-Suomen suuria kaupunkeja, hevosen vetämä reki kulki lumisia pikkuteitä pitkin Vaasasta itään. Kun hevonen ennätti Ylihärmän rajalle, sitä kohti ojennettiin kivääri ja se pysäytettiin. Vartiomies tivasi, mitä miehiä matkalla oli.

Reessä istuva 50-vuotias Gustaf Mannerheim ei vielä tuolloin ollut se mahtava sotamarsalkka, joka hänestä myöhemmin tulisi, vaan tuntematon Venäjän keisaria palvellut upseeri, josta oli juuri tehty Suomen valkoisen armeijan komentaja.

Vartiomies päästi Mannerheimin jatkamaan matkaansa, ja Ylihärmässä tämä majoittui yöksi paikallisen kauppiaan taloon. Mannerheimille tarjottiin silakkalaatikkoa sekä kahvia, ja kun mukana matkustanut adjutantti kampasi hänen tukkaansa, paikalliset ihmettelivät, mikä tämä tuntematon keikari oli miehiään.

Sota oli hyvin erilainen eri puolilla maata. Suuressa osassa Pohjois-Suomea sota ei näkynyt taisteluina vaan pahenevana nälänhätänä.

Etelän suuriin ja kiihkeisiin kaupunkeihin verrattuna myös Etelä-Pohjanmaa pysyi rauhallisena. Se oli suojeluskuntien vahvaa aluetta ja sosiaalisesti melko yhtenäinen. Suurteollisuutta ei ollut, ei myöskään työläisiä eikä siten punakaarteja. Talollisten ja torpparien välillä ei ammottanut samanlaista kuilua kuin isojen kartanoiden hallitsemassa Etelä-Suomessa.

Paikallisiin suojeluskuntiin kuului ”herrojen” lisäksi myös työväestöä. Rautatiet pelasivat, ja Vaasan satama avasi portin merelle. Oli monin tavoin luontevaa, että Suomen virallinen johto pakeni tammikuussa juuri Vaasaan.

Kun vallankumous etelässä alkoi suomalaisen työväen kapinana suomalaisia herroja ja omistavaa luokkaa vastaan, Etelä-Pohjanmaalla valkoisten kohteena olivat venäläiset varuskunnat. Niiden riisuminen aseista oli Mannerheimin ensimmäinen sodan ajan tehtävä.

Maailmansodan takia Suomeen oli yhä sijoitettuna kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita. Venäjän vallankumousten jälkeen osa joukoista oli käyttäytynyt levottomasti. Helsingissä ja Viipurissa sotilaat olivat tappaneet upseereitaan, ja venäläinen matruusi oli jopa surmannut Suomen rikkaimpiin kuuluneen Alfred Kordelinin. Suomalaiset bolševikit tuntuivat veljeilevän venäläisten kanssa vaarallisesti. Valkoisten puolella ajateltiin, ettei maa, jossa on suuri vieras armeija, voinut olla aidosti itsenäinen.


Sodan alussa
 tuhansia Suomeen sijoitettuja venäläisiä sotilaita riisuttiin aseista ja lähetettiin Venäjälle.
Pohjanmaan venäläisvaruskunnissa oli tammikuussa 1918 noin 5 500 sotilasta. Niiden aseistariisunta oli vaarallinen yritys. Mannerheimin johtamat suojeluskuntalaiset saattoivat olla harjaantuneempia sotilaita kuin punakaartilaiset, mutta amatöörejä hekin silti olivat. Uhkapeli onnistui. Kaikki varuskunnat antautuivat lähes taistelutta. Sotilaat otettiin vangiksi ja lähetettiin junilla Venäjälle.

Valkoisten sota käynnistyi hyvin. Venäläisiltä saatiin sotasaaliiksi 8 000 kivääriä, kymmeniä konekiväärejä ja tykkejä. Niille olisi käyttöä nyt, kun Mannerheimin joukot alkoivat liikkua kohti etelää. Siellä vastassa olisi venäläisten sijaan toisia suomalaisia.

SODAN alussa valkoiset valtasivat Oulun, Tornion, Mikkelin ja Kuopion. Pohjanmaa, Keski-Suomi, Savo ja koko Pohjois-Suomi olivat valkoisten hallussa. Punaisille taas kuuluivat Uusimaa, Varsinais-Suomi, Häme, Satakunta ja Karjalan eteläosa. Rintama kulki suunnilleen Porista Tampereelle, Heinolasta Mikkeliin, Lappeenrannasta Viipuriin ja sieltä Rautuun Karjalankannakselle.

Sodan alussa ainakin osa punaisista toivoi, että maassa käynnistyisi nopea vallankumous, joka kulkisi pitäjästä toiseen ja päättyisi työväen voittoon kaikkialla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan punakaartit joutuivat yrittämään Suomen valtaamista hyökkäyssodalla. Ilman kunnollista harjoittelua, varustusta ja upseeristoa se oli vaikea tehtävä.

Sodan alussa, helmi–maaliskuussa, ote sodasta oli hetken punaisilla. He yrittivät kahdella isolla hyökkäyksellä siirtää rintamaa ylemmäs pohjoiseen, mutta operaatiot olivat ponnettomia ja ne torjuttiin nopeasti.

Punakaartien sodassa kaikki oli sekavaa. Johtajia valittiin äänestyksellä, ja jos meno ei miellyttänyt, heidät vaihdettiin. Korkeinakin komentajina saattoi olla näyttelijöitä tai toimittajia, joilla ei aina ollut käsitystä sodankäynnistä. Usein johtajat olivat myös humalassa. Karttoja ei osattu lukea, kun sellaisia ei ollut aiemmin nähty. Kuri oli löysää ja karkuruus rintamalla yleistä. Poissaolo kotoa ja komentelun kuunteleminen tuottivat monelle vaikeuksia.

Punaisten tykki asemissa sodan aikana. Kuvan miehet ovat ilmeisesti turkulaisia.
Niinpä punaisten sotatoimet olivat joskus vailla päämäärää. Päivän aikana saatettiin valloittaa kylä tai mäennyppylä, mutta ei oikein tiedetty, miksi. Usein sotapäivän mitta oli kuin työpäivä: kahdeksan tuntia. Sen jälkeen lähdettiin nukkumaan sinne, missä oli ruokaa ja lämmintä, ja vaivalla valloitetut asemat menetettiin. Aamulla jouduttiin aloittamaan alusta. Puolustustaisteluissa punaiset sen sijaan olivat sitkeitä. Siinä riitti, kun pysyi paikallaan ja ampui.

Kokemattomuus, epävarmuus ja kiire vaivasivat myös valkoisten sodankäyntiä. Senaatti antoi komentoja ja perui niitä. Sotilaat maakunnissa eivät tunteneet Mannerheimia tai ketään muutakaan päämajan komentajistaan. Ylin sodanjohto koostui ruotsia ja venäjää puhuvista yläluokkaisista ammattisotilaista, joiden nimet eivät sanoneet kentällä mitään. Mutta he olivat kuitenkin ammattisotilaita. Sotilaskuri oli alusta alkaen tiukempaa kuin punaisilla.

Kevään edetessä valkoisia auttoi muutama muukin asia. Suomalaiset virkamiehet asettuivat pääosin heidän puolelleen. Lisäksi valkoisilla oli jotakin, jota odottaa: jääkäreiden tulo.

1900-luvun alussa autonomisessa Suomessa oli syntynyt vastarintaliike, joka pyrki Suomen irrottamiseen Venäjästä tarvittaessa sotavoimin. Vuodesta 1914 alkaen lähes 2 000 miestä oli lähtenyt sotilaskoulutukseen Saksaan.

Helmikuun 25. päivänä 1918 suurin osa näistä sotilaista, jääkäreistä, nousi maihin Vaasassa ja liittyi sotaan valkoisten puolelle. Heidän kokemuksensa kohotti valkoisten taistelutahtoa ja voitonuskoa.

Jääkärit pelasivat krokettia matkallaan Saksasta Suomeen.
Jääkärien mukana tuli aluksi myös riitoja. Saksassa palvelleet miehet eivät halunneet ottaa vastaan komentoja ”ryssänupseereilta”, kuten Mannerheimilta.

Tuli kiistaa siitä, kuka armeijaa johtaisi. Jääkärit olisivat myös halunneet toimia omana taisteluosastonaan, iskunyrkkinä, joka ratkaisisi koko sodan. Mutta Mannerheim halusi heistä kouluttajia ja johtajia, jotka hajautettaisiin ympäri maata.

Mannerheimin kanta voitti. Valkoinen Suomi palautti maahan asevelvollisuuden, käynnisti kutsunnat, ja jääkäreistä tehtiin joukkojen selkäranka. Kevään edetessä valkoisten sotavoima ja taistelutaito kasvoivat. Mitä kauemmin sotaa käytiin, sitä vahvemmaksi kävi valkoisten ote.

KEVÄÄLLÄ 1918 aseissa oli kymmeniätuhansia suomalaisia, mutta pitkien rintamien miehittämiseen määrä ei riittänyt. Taistelut käytiin tärkeistä kaupungeista tai maanteiden ja rautateiden hallinnasta.

Sota oli totaalista ja raakaa. Siviiliväestöä saatettiin tappaa hetken mielijohteesta, ja molemmilla puolilla käytettiin lapsisotilaita. Poliittiset puhdistukset ja murhat oli aloitettu heti tammikuussa. Vankeja, vihamiehiä ja vastapuolen johtajia tapettiin mielivaltaisesti koko sodan ajan.

Mutta varsinaiset sotatoimet rintamalla olivat usein melkoista hapuilua, ennemminkin silmitöntä ammuskelua kuin suunnitelmallista sotimista. Esimerkiksi Vilppulassa, joka on sodan kuuluisimpia taistelupaikkoja, yhteenotto kesti puolitoista kuukautta, ja paikalla oli ainakin tuhat miestä. Silti uhrien määrä jäi vähäiseksi. Valkoisilta kaatui yksitoista taistelijaa, punaisilta parikymmentä.

Maaliskuun alussa Suomen sisällissotaan vaikuttavia suuria päätöksiä tehtiin myös kaukana Venäjällä, Brest-Litovskin kaupungissa. Maaliskuun 3. päivänä Saksa ja Venäjä solmivat siellä ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen, jonka seurauksena Venäjä lupasi vetää kaikki joukkonsa pois Suomesta. Vain kuukautta myöhemmin saksalainen divisioona nousi maihin Hangossa, valtasi Helsingin ja käänsi sodan kulun yhä varmemmin valkoisten voitoksi.

Mannerheimia saksalaisten saapuminen häiritsi. Hän halusi, että valkoiset voittaisivat sodan omalla taistelullaan, suomalaisvoimin. Näin vältettäisiin ajautuminen Saksan ohjaukseen sodan jälkeen.

Siksi valkoisilla oli keväällä kiire. Sodan ratkaiseva taistelu Tampereella piti käydä suomalainen suomalaista vastaan.

TAMPEREESTA tuli sodan päänäyttämö. Valkoiset olivat kevään edetessä saartaneet Tampereen eri puolilta, ja maalis–huhtikuun taitteessa käytiin taistelu punaisten pääkaupungista. Siitä tuli Pohjoismaiden historian siihen asti suurin kamppailu, johon osallistui yli 30 000 suomalaista.

Omaiset tunnistivat ruumiita Kalevankankaan hautausmaalla Tampereen taistelun jälkeen.
Hyökkäyssodassa aiemmin epäonnistuneet punaiset puolustivat Tamperetta urhoollisesti. Mukana oli myös punaisten aseistettu naiskaarti. Pelkästään kiirastorstaina 28. maaliskuuta Kalevankankaan taistelussa kuoli ainakin 200 valkoista ja 100 punaista.

Samanlaisia päiviä tuli pian lisää.


Pääsiäislauantaina 30. maaliskuuta oli kirkas pakkassää, ja valkoisten lentokoneet pääsivät ilmaan. Tamperelaisille pudotettiin 30 000 lentolehtistä.

Niissä luki: Tampereen asukkaille ja joukoille! Vastustus on toivoton. Nostakaa valkoinen lippu ja antautukaa. Kylliksi on kansalaisverta vuodatettu. Me emme tapa niinkuin punaiset vankejamme. Lähettäkää edustajanne valkoisen lipun kanssa. Allekirjoituksena luki: Mannerheim.
 


Samana päivänä senaatin johtaja P. E. Svinhufvud kävi Mannerheimin vieraana seuraamassa sodan edistymistä. Svinhufvud kuunteli aseiden ääniä ja katseli palavaa Tamperetta Messukylän pelloilta.

Lentolehtisillä ei ollut vaikutusta. Seuraavina päivinä Tampereelle ammuttiin kranaatteja.

Tykistöä oli opittu sodan aikana käyttämään tehokkaammin. Sen tuli oli nyt tuhoisaa. Valkoiset rusikoivat Tamperetta kymmenillä tykeillä usean päivän ajan. Kranaatteja tipahteli rautatieasemalle, Ratinaan, Kyttälään, Tammelaan ja Pispalaan. Kaupunki syttyi tuleen. Taloja oli liekeissä Hämeenkadun reunoilla kaupungin keskustassa. Toistasataa rakennusta tuhoutui. Savun haju leijui kauas.

Tykistötulen jälkeen jalkaväki hyökkäsi kaupunkiin 3. huhtikuuta. Taistelusta tuli raaka. Keskustassa käytiin katutaisteluita kortteli korttelilta. Kaupungintalon julkisivu täyttyi luodinrei’istä, monilla kaduilla ikkunalasit olivat pudonneet pirstaleina kokonaan maahan.

Kun Tampere 6. huhtikuuta antautui, lähes 2 000 punaista ja 700 valkoista oli kuollut. Kalevankankaan hautausmaalla makasi ruumiskasa, metrin korkuinen ja sata metriä pitkä pino, ”jossa punaisten alastomia ruumiita oli ristissä rastissa, nuoria ja vanhoja”. Kaupungilla ruumiita oli siellä täällä, eivätkä valkoiset pitäneet siivoamisessa kiirettä. Pian ne alkoivat haista.

Tampereen luhistuminen tarkoitti sitä, että punaiset häviäisivät sodan.

VAIKKA punaisten vallankumous sai alkunsa Helsingissä, oli kevät ollut pääkaupungissa melko rauhallinen.

Valkoiset pakenivat Helsingistä heti sodan alussa, ja suurin osa kaupunkilaisista pysyi puolueettomina. Punaisten valta kuitenkin päättyi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Kun saksalaiset sotilaat ilmestyivät huhtikuun 11. päivänä Leppävaaraan ja Pikku-Huopalahteen, he musersivat punaisten puolustuksen parissa päivässä.

Helsingin työväentalon torni, sama, jonne vallankumouksen punainen lyhty oli yksitoista viikkoa aiemmin sytytetty, sortui räjähdyksen voimasta maahan. Saksalaiset järjestivät Helsingissä pikaisen voitonparaatin ja jatkoivat muun Etelä-Suomen valtaamista.

Huhtikuussa sodan lopputulos oli selvillä, mutta raskaita taisteluita käytiin vielä Karjalassa. Antrean taistelu oli Tampereen ohella sodan verisimpiä ja sai lisänimen ”Suomen Verdun”.

Viipurissa käytiin raskaita taisteluita. Kaupunki kärsi tykistön tulessa.
Eräänä huhtikuisena päivänä, kun sotaväsymys painoi jo molemmin puolin, punaisten ja valkoisten joukot sopivat Antrean rintamalla paikallisesta tulitauosta. Miehet nousivat ylös juoksuhaudoista ja keskustelivat vihollisiksi muuttuneiden maanmiestensä kanssa: Mistä saisi ruokaa tai leipää? Onko tupakkaa? Antautumisestakin neuvoteltiin.

Valkoiset kertoivat epäuskoisille punaisille huonoja uutisia: Tampereen jälkeen myös Helsinki oli valkoisten vallassa. Punaisilla oli hallussaan enää Viipuri.

Viipurikin antautui Mannerheimin joukoille huhtikuun lopussa. Lahdessa punakaartilaiset antautuivat saksalaisille joukoille vappuna, ja viimeisetkin punaiset laskivat aseensa Kymenlaaksossa toukokuun alussa.

TOUKOKUUN 16. päivänä valkoiset järjestivät Helsingissä suuren voitonparaatin, johon osallistui 12 000 sotilasta. Suomen siniristilippua ei vielä ollut virallistettu, mutta helsinkiläiset juhlistivat päivää heiluttamalla punakeltaisia leijonalippuja. Paraatia johti Mannerheim, joka ratsasti Heikinkatua eli tulevaa Mannerheimintietä pitkin keskustaan.

Gustaf Mannerheim valkoisten voitonparaatissa Helsingissä 16. toukokuuta 1918.
Mutta sota ei päättynyt sotatoimien päättymiseen.

Taisteluissa, vain sadan päivän aikana, kuoli noin 9 000 suomalaista. Kun mukaan lasketaan venäläiset, ruotsalaiset ja saksalaiset vainajat, kuolleiden määrä nousee yli 10 000:n.

Sisällissodan uhreista suurin osa kuoli kuitenkin vasta taistelujen jälkeen teloituksissa ja vankileireillä.

Valkoisten voittajien haltuun jäi taistelujen päättyessä yli 80 000 punavankia. Pelkästään Lahden seudulla vangiksi jäi kerralla yli 20 000 punakaartilaisen joukko, joka yritti sodan lopussa paeta perheineen Venäjälle turvaan. Vankeja koottiin suurille leireille ympäri Etelä-Suomea.

Terroritekoja ja murhia oli tehty taistelujen aikana molemmilla puolilla. Heti sodan päätyttyä valkoiset tekivät niitä ennätysmäärän. Yhteensä valkoiset tappoivat ja teloittivat sotatoimien ulkopuolella noin 10 000 punaista. Punaisten terrorissa kuoli 1 700 valkoista.

Lisäksi nälkä ja taudit tappoivat yli 10 000 punavankia. Heistä jopa kolmasosa kuoli espanjantautiin, vaaralliseen influenssaan, joka rantautui Suomeen kesällä 1918.

Suomen sisällissodassa kuoli noin 38 000 ihmistä, heistä 36 000 suomalaisia. Espanjan ja Venäjän sisällissotien jälkeen se on väestön määrään suhteutettuna yksi tuhoisimmista, joita Euroopassa 1900-luvulla käytiin.

Sodan päätyttyä yli 80000 punavankia koottiin suurille leireille. Kuva Tammisaaresta.
Tärkeimpiä lähteitä: Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen. Tuomas Hoppu: Tampere 1918. Teemu Keskisarja: Viipuri 1918. Henrik Meinander: Tasavallan tiellä. Artturi Leinonen: Kohtalo miestä kuljettaa. Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle.

Kirjoitus on julkaistu alun perin HS Teema -lehden numerossa 1/2018, joka keskittyy Suomen sisällissotaan ja vuoteen 1918. Lisätietoja lehdestä osoitteessa HS.fi/teema.

Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja toimittaja Eero Haapalainen (1880-1937) oli sittemmin kansanvaltuuskunnan sisä- ja sota-asioiden valtuutettu ja taisteluissa punakaartin ylipäällikkö. Hänet erotettiin 1918 sodan aikana sopimattoman käytöksen ja juopottelun vuoksi. Haapalainen pakeni sotakeväällä 1918 Viipurista Pietariin. Hänet teloitettiin Petroskoissa 1937 Josif Stalinin vainoissa.


Voikkaan punakaartilaisia keväällä 1918. LEHTIKUVA/ARKISTO/tt 1995 / LEHTIKUVA
 
 

”Vallankumous on ylevä ja ankara” – julistus

Suomen kansalle 27.1.1918

 

Sata vuotta sitten ilmoitettiin suuren hetken lyöneen.

Lasse Lehtisen ja Risto Volasen torstaina julkaistussa teoksessa 1918 – Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava) on julkaistu yllättävän vähän aiemmin nähty dokumentti. Se oli kansalaisille annettu julistus vallankumouksen alkamisesta Suomessa tasan sata vuotta sitten.

 

Julistus päivättiin 27.1.1918 ja julkaistiin Työmies-lehdessä 28.1.1918.

27. tammikuuta 1918 punakaartilaiset marssivat Helsingin läpi 2 000 Suomenlinnasta venäläisiltä saatua kivääriä olkapäillään. Lyhtypylväissä oli vallankumousjulisteita. Aamuyöstä ryhdyttiin etsimään senaattoreita vangittavaksi, Senaatintalo miehitettiin kuudelta aamulla ja punakaartit marssivat Siltasaaresta kaikkiin kaupunginosiin.

Työmies-lehden etusivulla julkaistun julistuksen teksti oli seuraava:

 

Vallankumousjulistus Suomen kansalle.

Suomen työväenluokan suuren vallankumouksen hetki on lyönyt.
Tänä päivänä on pääkaupungin työväki uljaasti kukistanut sen synkän harvainvallan päämajan, joka alkoi verisen sodan omaa kansaansa vastaan.
Rikoksellisen senaatin jäsenet valmistelivat maan pääkaupungissakin inhoittavaa veljesveren vuodatusta ja salakavalaa hyökkäystä Suomen järjestäytyneen työväen kimppuun. Samalla he tekivät itsensä syypäiksi niin julkeaan valtiopetokseen, että pyysivät vieraiden valtioiden monarkistisia hallituksia lähettämään murhajoukkoja Suomen työtätekevää kansaa teurastamaan. Koko kansamme vapaus ja elämä oli täten suuressa vaarassa.
Nyt on lahtarisenaatilta otettu valta pois. Sen rikoksellisen jäsenet olemme määränneet vangittaviksi, missä ikinä heidät tavataan, sillä vankilassa olisi aikoja sitten ollut sellaisten kansan vihollisten paikka.
Kaikki valtiovalta on päätetty ottaa tämän maan työtätekevän kansan omiin luotettaviin käsiin.

 

——


Sosialidemokratien Puoluetoimikunnan valtuuttamana Suomen työväen vallankumouksen korkeimpana elimenä me nyt julistamme, että 
kaikki vallankumouksellinen valta Suomessa nyt kuuluu järjestyneelle työväelle ja sen vallankumouselimille.


Maan sosialidemokraattinen v a l l a n k u m o u s h a l l i t u s muodostetaan nyt heti. Sen jäsenistä julkaistaan tieto ensi tilassa.
—–
Työväen vallankumous on ylevä ja ankara. Se on ankara röyhkeille kansan vihollisille, mutta avulias turva kaikille sorretuille ja puutteenalaisille.
Luottakaa työväen vallankumouksen voimaan! Sen on vielä toisilla seuduilla taisteluja tehtävä. Mutta vastustamattomasti se vie nyt lippunsa voittoon!
Uskomme varmasti, että työtätekevän kansamme niin nykyiset kuin tulevatkin polvet vielä moneen kertaan siunaavat tätä vallankumousta, josta on alkava Suomen uusi, onnellisempain olojen aika.

Helsingissä, 27 päivänä tammikuuta 1918.

Suomen Työväen Toimeenpaneva Komitea.

Eero Haapalainen

puheenjohtaja

***

Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja toimittaja Eero Haapalainen (1880-1937) oli sittemmin kansanvaltuuskunnan sisä- ja sota-asioiden valtuutettu ja taisteluissa punakaartin ylipäällikkö. Hänet erotettiin 1918 sodan aikana sopimattoman käytöksen ja juopottelun vuoksi. Haapalainen pakeni sotakeväällä 1918 Viipurista Pietariin. Hänet teloitettiin Petroskoissa 1937 Josif Stalinin vainoissa.

***


 

Näkökulma: Ohessa HS artikkeli 19.1.2018, joka koostaa dokumentein ja kartoin tiivistelmän lähinnä valkoisen Suomen toiminnoista. Vastaavia punaisten karttoja ja yhteenvetoja ei juurikaan ole saatavissa. Tämä kuvastaa lähinnä punaisten ja SDP puolueen kahteenjakautumista pitkälti bolsevistien johtamassa ; improvisoidussa ja kaoottisessa sodankäynnissä. - KimsBlog


  

 

Suomen sisällissota 1918

 

KOTIMAA 19.01.2018 06:00
 

SISÄLLISSODAN ALKU

Tammikuussa 1918 kahakointi punaisten ja valkoisten välillä muuttui sodaksi. Punaiset saivat vallan etelässä, valkoiset Pohjanmaalla ja Karjalassa. 25. tammikuuta C. G. Mannerheim antoi käskyn riisua venäläiset aseista. Seuraavana päivänä Helsingin työväentalolla syttyi punainen lyhty merkiksi vallankumouksesta. Suomessa oli 73 000 venäläistä sotilasta. Punaiset luottivat heidän auttavan vallankumouksessa.

ASEET

Aluksi kumpikin puoli pyrki varmistamaan oman alueensa ja saamaan aseita. Valkoiset ottivat haltuunsa venäläisvaruskuntien aseet Pohjanmaalla, punaiset saivat junalastin Pietarista. Helmikuussa rintama oli muodostunut ja taistelut alkoivat.

 

JÄÄKÄRIN SOTA

Kotiuduttuaan jääkärikoulutuksesta Saksasta varavääpeli Arvo Pollari sijoitettiin konekivääri-komppanian joukkueenjohtajaksi valkoisten joukkoihin. 7. jääkäri-pataljoonaa komensi jääkärimajuri Erik Heinrichs, sittemmin jalkaväen-kenraaliksi ylennyt Mannerheimin luottomies. Pollari osallistui Tampereen taisteluihin ja Viipurin lähellä Talin valtaukseen. Vääpeliksi ylennetty Pollari siirtyi sodan jälkeen suojeluskunnan palvelukseen, kunnes palasi maanviljelijäksi Kauhavalle 1920-luvun puolivälissä.

 

KONEKIVÄÄRI, IHMEASE

Sekä punaisilla että valkoisilla oli käytössään uusi tehokas ase, konekivääri. Useimmiten se oli venäläinen Maxim (kuvassa). Se pystyi ampu- maan sarjatulta ja oikein sijoitettuna saattoi kääntää taistelun kulun.

OUTO TERRORITEKO

Kajaanissa ei taisteltu, mutta siellä tapahtui erikoinen terroriteko. Ompelukonemyyjä Kalle Niemi (kuvassa) ja vahtimestari Aleksanteri Kari olivat vangittuja punakaartin johtajia. Heidät oli pakotettu paikalle, kun kaksi asekätkijää oli määrä ampua. Juuri ennen teloitusta ampumaosaston johtaja kysyi: ”Löytyisikö yleisön joukosta ketään vapaaehtoista näiden viattomien rivimiesten tilalle?” Niemi ja Kari astuivat epäröiden esiin. Yhteislaukaus tappoi heidät. Sijaiskuolijoista tuli korpikommunismin marttyyreja.

 

VIESTINTÄ

Viestien lähettäminen rintamalinjojen läpi oli vaikeaa. Lennätinverkko kulki rautateiden yhteydessä. Puhelimia oli jonkin verran, mutta verkot eivät kattaneet koko maata. Valkoiset salakuuntelivat puhelinverkkoa Helsingissä mutta eivät saaneet tietoja välttämättä muualle maahan. Lähetit toimittivat sotilasviestejä,kirjeet kulkivat satunnaisesti.

LIIKKUMINEN

Liikkuminen oli hankalaa. Paikasta toiseen pääsi hiihtäen, hevosella ja reellä tai junalla. Sotilaita, aseita ja ammuksia kuljetettiin pääasiassa junilla. Aikataulun mukaisesti junalla pääsi Helsingistä Tampereelle kuudessa tunnissa, matkalla pysähdyttiin 20 asemalla. Taistelut keskittyivät rautateiden ja liikenneväylien läheisyyteen.

 

SISÄLLISSODAN LOPPU

Sota jouduttiin ratkaisemaan aseiden voimalla. Sodan molemmat osapuolet olivat määrällisesti tasavahvat, mutta punaisten organisaatio jäi heikoksi. Punakaartien perusyksikkö rintamalla oli sadan miehen vahvuinen komppania, kun taas valkoiset kykenivät organisoimaan ensin pataljoonia ja sitten jo rykmenttejä.

APUJOUKOT

Maaliskuun 3. päivänä Saksa ja Venäjä solmivat rauhan Brest-Litovskissa. Saksalaiset lähettivät sotilaita Suomeen valkoisten avuksi. Punaiset menettivät toivon voitosta. Mannerheim halusi vallata punaisilta Tampereen ennen kuin saksalaiset tulevat.

SODAN KÄÄNNEKOHTA

Tampereen taistelu oli sodan suurin ja tuhoisin. Hyökkäykseen osallistui 12 000 valkoista, puolustukseen 14 000 punaista. Taistelussa käytettiin tykkejä, jotka tappoivat sotilaita ja sivullisia. Tykit olivat myös pelote. Keski-kaupungilla viimeiset punaiset antautuivat, kun saarrettua kaupungintaloa uhattiin ampua tykeillä. Taistelu kesti kolme viikkoa. 2 000 punaista ja 700 valkoista sotilasta kuoli.

SOTAPOJAN KUOLEMA

Punaisten vallattua Helsingin Onni Kokko karkasi salaa kotoaan. Poika seikkaili Ouluun, suojeluskunnan riveihin. Hän lyöttäytyi jääkäri Oskar Peltokankaan adjutantiksi, kantoi kupeellaan venäläistä lyömämiekkaa. ”Hän puhui kaunista kirjakieltä tämä poika”, kirjailija Ilmari Kianto kirjoitti Suomen Kuvalehdessä sodan jälkeen. Peltokankaan menehdyttyä Kokko pestautui toisen jääkärin lähetiksi. Sotapoika haavoittui itse kuolettavasti Tampereen taisteluissa. Kranaatin sirpaleesta halvaantunut Kokko kuoli Vaasan sairaalassa, 14-vuotiaana.

 

PANSSARIJUNAT

Punaiset varustivat Pasilan konepajassa kuusi panssarijunaa, joista voitiin ampua tykeillä ja konekivääreillä. Valkoisilla junia oli pari, mutta niiden vaunut eivät olleet panssaroituja vaan hiekkasäkein ja tukein suojattuja. Panssarijunat aiheuttivat tuhoa yksittäisissä taisteluissa, mutta sotaa ne eivät ratkaisseet.

 

SANKARI VAI SADISTI?

 

Kouvolassa vartiointi-tehtäviä hoiti 114 naisen punakaarti. Yksi sen joukkueenjohtajista, housupukuinen Elli Kokko, vangittiin toukokuun alkupäivinä. Valkoiset väittivät, että Kokko oli ”naispeto”, joka oli silponut valkoisia vankeja. Punaisten mukaan hän oli tarmokas naisjoukkueen päällikkö, ”hyvä ja asiallinen ihminen”. Toukokuun lopussa Kokko sidottiin Kouvolan kasarmilla mäntyyn ja ammuttiin, kun ”saattajat kyllästyivät raahaamaan vastaan rimpuilevaa”. Kokon raakuuksista ei myöhemminkään löytynyt todisteita.

 

VANGIT

Kun sota päättyi, leireillä oli noin 80 000 punavankia. Olot olivat kurjat, ja taudit levisivät. Omaiset eivät saaneet tuoda vangeille ruokaa. Valkoiset teloittivat vankeja ilman oikeudenkäyntiä tai kenttäoikeuksien päätöksillä. Sodan jälkeen leireillä arvioidaan kuolleen yli 13 000 ihmistä.

ORVOT

Sota jätti jälkeensä noin 1 100 orpoa. Ilman toista vanhempaa jäi arviolta 15 000 alle 15-vuotiasta lasta. Puolet orvoista sijoitettiin sijaiskoteihin ja laitoksiin. Punaiset saivat köyhäinapua ja valtionapua, valkoiset eläkettä. Avustukset eivät riittäneet elinkustannuksiin. Orpojen huolto johti lastensuojelujärjestelmän kehittämiseen.

 

Lähteet: Sisällissodan pikkujättiläinen, Punaisten panssarjuna 1918, Rautatiesota 1918, Veripellot, Suomen vapaussota 1918 kartasto ja tutkimusopas, Sisällissodan naiskaartit, Tutkija Tuomas Hopun haastattelu.

 

Oikaisu

Juttu on julkaistu 19.1.2018 kello 6.00 ja sitä on päivitetty kello 12.00: Vaihdettu kuolleiden määrää kuvaava grafiikka, koska alkuperäisessä oli vain punaisten kuolleiden määrä. 

 
LUE MYÖS

Jääkäri Arvo Pollarin Saksan-matkasta tuli 748 päivän nälkämarssi: ”Pojat itkivät kuin pienet lapset”

Taistelut asekuljetuksista eivät jääneet Taavetin kahakkaan. Vallankumouksen aloituspäivänä 27. tammikuuta Pietarista lähti punaisille tarkoitettu asejuna Suomeen. Junassa oli tuhansia kiväärejä, patruunoita, konekivääreitä ja jopa tykkejä. Myös tämän junan valkoiset yrittivät kaapata. Juna pääsi kuitenkin perille ja näillä aseilla varustettiin pitkälti Suomen punaiset joukot. Aseilla oli huomattava merkitys tilanteen kehittymiseen Suomessa. - Näkökulma: Suomen vasemmisto on visusti aina ollut hiljaa kuin pissa sukassa siitä tosiasiasta, että punaisten mm. ammattiliitojen toimintaa johdettiin strategisella tasolla jo vuosia Pietarista käsin. Näin myös syksyllä 1917 ja etenkin tammikuussa 1918. - KimsBlog


 

 

Sisällissota alkoi taisteluna aseista – sodan

ensimmäinen kahakka käytiin asevaunusta

Luumäellä

 

Lappeenrannassa jopa pikkupojat trokasivat ammuksia sisällissodan kynnyksellä.

 

Suomen sisällissota | Jutussa on käytetty lähteenä Marko Tikan ja Antti O. Arposen kirjaa Koston kevät.
Vapaussodan viimeisen taistelun muistomerkki Luumäellä.
Luumäellä käytiin sisällissodan ensimmäinen ja viimeinen taistelu.Mikko Savolainen / Yle
 

Virallisesti Suomen sisällissodan katsotaan alkaneen 27. tammikuuta. Tuolloin Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Tosiasiassa valmistelut sisällissotaan olivat olleet käynnissä jo kauan. Keskeinen asia sekä punaisella että valkoisella puolella oli aseiden hankkiminen. Aseiden ja ampumatarvikkeiden haalinta sai jopa koomisia piirteitä.

 

Esimerkiksi Lappeenrannassa jopa pikkupojat trokasivat aseiden ammuksia, vieläpä molemmille puolille.

"Eräät pienet poikaset ovat varastelleet kiväärin ja revolverin kuulia täkälaisestä rykmentistä ja myyneet niitä sitten suojeluskaartille", Lappeenrannassa ilmestynyt Kansan ääni -sanomalehti raportoi jo joulukuun alussa 1917.

Etelä-Saimaa-sanomalehti täydensi omalta osaltaan uutista ilmoittamalla, että samat pikkupojat olivat myyneet ammuksia myös punakaartille.

Etelä-Saimaan mukaan Lappeenrannan venäläinen varuskunta oli myös luovuttanut kaupungin punakaartille "useita satoja kivääreitä".

Aseiden luovuttamisen lisäksi venäläiset myös myivät niitä.

– Se oli osa Venäjän armeijan hajoamista. Siellä ruvettiin kerta kaikkiaan tekemään kauppaa aseilla, Tarmpereen yliopiston historiantutkija Marko Tikka kertoo.

Viipurin asevaunu

Aseiden haalinta vain kiihtyi tammikuussa 1918. Polttopisteessä oli erityisesti Karjala, jonka kautta punaiset pyrkivät saamaan rautateitse aseita Pietarista.

Sisällissodan ensimmäinen aseellinen kahakka, joka vaati myös kaksi uhria, tapahtui 21. tammikuuta Taavetin aseman lähellä Etelä-Karjalassa. Kysymys oli juuri aselastista.

Viipurin punakaarti oli lähettänyt vaunullisen kivääreitä, joilla oli tarkoitus aseistaa Mikkelin punakaarti. Aseet olivat peräisin Viipurin venäläisen varuskunnan asevarastosta. Junavaunussa oli kaksi sataa japanilaista kivääriä ja yli 10 000 ammusta kivääreihin.

Taavetin kahakka

Valkoiset olivat saaneet vihiä asekuljetuksesta. Viipurin suojeluskunnan miehet sytyttivät asevaunun tuleen lähellä Luumäkeä Etelä-Karjalassa. Asevaunu jouduttiin irrottamaan junasta ja siirtämään Taavetin aseman lähelle Somerharjun pysäkille.

Luumäen suojeluskunta murtautui vaunuun ja sai haltuunsa 70 kivääriä ja yli 10 000 ammusta.

Punaisten johto Lappeenrannassa sai tiedon aselastin kaappaamisesta ja lähetti 250 miestä Taavettiin hakemaan aseita takaisin.

Taistelu Taavetin asemalla käytiin aamuhämärissä. Punaisia oli vastassa noin 150 Luumäen sujeluskuntalaisia.

Taistelun seurauksena suojeluskuntalaiset joutuivat vetäytymään Luumäeltä.

Taistelussa kuoli yksi mies molemmilta puolilta. Punaisten puolelta kuoli lappeenrantalainen punakaartilainen Sulo Suikka. Valkoiset menettivät johtajansa jääkäri Lauri Pelkosen. Hän oli ensimmäinen sisällisodassa kuollut jääkäri.

Sisällissodan taisteluiden voi katsoa alkaneen Taavetin asemalla. Taavetti jäi historiaan kuitenkin myös sisällissodan viimeisestä taistelusta.

Asejuna käynnisti vallankumouksen ***

Taistelut asekuljetuksista eivät jääneet Taavetin kahakkaan. Vallankumouksen aloituspäivänä 27. tammikuuta Pietarista lähti punaisille tarkoitettu asejuna Suomeen. Junassa oli tuhansia kiväärejä, patruunoita, konekivääreitä ja jopa tykkejä.

Myös tämän junan valkoiset yrittivät kaapata. Juna pääsi kuitenkin perille ja näillä aseilla varustettiin pitkälti Suomen punaiset joukot.

Aseilla oli huomattava merkitys tilanteen kehittymiseen Suomessa.

– Ilman Pietarista tullutta asejunaa vallankumousta Suomessa tuskin olisi syntynyt, historiantutkija Marko Tikka arvelee.

Jutussa on käytetty lähteenä Marko Tikan ja Antti O. Arposen kirjaa Koston kevät.